En tiedä, enkä välitä, onko kysessä lumevaikutus vai ei. Kunhan selviän päivästä toiseen niin, ettei koko ajan tee mieli viillellä tai tehdä muuten pahaa itselleen.
Voimauttavan valokuvauksen ryhmä kokoontuu tällä viikolla toiseksi viimeistä kertaa. Ja mua vituttaa todella paljon, kun en saanut omaa valokuvaprojektiani valmiiksi.
Ryhmän vetäjä oli lupautunut kuvaamaan, mutta kyseisenä päivänä nukuin pommiin ja heräsin liian myöhään, enkä sitten pystynyt lähtemään ulos ollenkaan. Istuin vain sisällä ja itkin kurjaa elämääni.
Koin valtavaa häpeää ja itseinhoa, kun menin pilaamaan koko jutun, joka oli sovittu viikkoa aiemmin. Mutta kun ei jaksa niin ei jaksa.
Kaikilla muilla ryhmäläisillä on varmasti esitykset valmiina (itsestä siis otetaan/otatetaan valokuvia ja niistä tehdään tietokoneella visuaalinen esitys) ja minulla ei ole mitään, ei edes kunnon kuvia. Yritin kyllä ottaa niitä lauantaina, koska omistan järkkärin ja jalustan, mutta eihän niistä yksin kunnollisia saanut ja kaiken lisäksi salamavalo laukaisi massiivisen migreenikohtauksen.
Koko projekti jäi siis kohdallani kesken. Lisäksi koen tässäkin ryhmässä ulkopuolisuuden tunnetta. Kaikki muu osallistujat ovat perheellisiä ja suurin osa itseäni vanhempia.
Ryhmästä on kyllä saanut vertaistukea, vaikka emme montaa kertaa olekaan tavanneet ja suoraan sanoen harmittaa, että nämä tapaamiset, joita on nyt viitisen kertaa ollut, loppuvat pian.
Sitä huomaa kuitenkin lopulta kiintyneensä toisiin jollain tasolla ja sitten sattuu, kun tietää, ettei näe niitä ihmisiä enää koskaan.
Sydämeni ei vaan halua uskoa, kun kiellän sitä kiintymästä, ihastumasta, välittämästä. Aina se lankeaa samaan ansaan ja lopputuloksena on kipua ja tuskaa.
Luin yhtäpötköä blogisi. Itketti.Ihastutti su aivan mahtava kirjoitustyylisi,oot tosi lahjakas,kunhan ite vaan se uskoisit. Oot herkkä,viisas ja todella empaattinen ihminen! Koko sydämestä toivon sulle parempaa,ja uskon ehdottomasti olosi paramtumiseen. Läheiselläni on ollut samanlaisia ongelmia johtuen myöskin rankasta koulukiusaamisesta. Nyt 35 vuotiaana,terapioiden ja varsinkin oikean lääkityksen jälkeen hän on alkanut voida paljonpaljon paremmin. Olen täysin koukussa blogiisi,jossa on hienoa mielen analyysiä,kaunista inhimmillisyyttä,aitoutta,rehellisyyttä ja rakkaudesta puhut kauniimmin kuin niin moni muu. Tämän sanon koko sydämestäni ja jonkun verran (63v) jo elämää nähneenä. Kirjoittajan/kirjailijan uraa voin ny ainaski heti kättelyssä veikata.Tsemppiä ja haleja sulle<3
VastaaPoistaHuiman lahjakasta tekstiä!! Jäin täysin koukkuun. Rankkaa ja surullista. Rehellistä ja kaunista. Oot todella empaattinen ihminen ton kaiken vaikeuden keskellä. Läheiseni samankaltaisen,tosin lievemmän,pitkän masennuksen nähneenä ja mukana eläneenä oon aivan varma,et oikean terapian ja lääkkeiden avulla tulet selviämään hyvin. Tuolla kirjallisella lahjakkuudellasi ja elämän viisaudellasi tulet vielä jonain päivänä pääsemään pitkälle! Suurhali sulle<3 jään tiiviisti seuraamaan blogiasi!
VastaaPoistaKiitos paljon kauniista kommentistasi, palautteesi todella lämmitti sydäntäni :) Hienoa, että joku saa jotain tästä blogista.
PoistaÄlä ole pahoillas siitä, että sie kiinnyt ja tykästyt ihmisiin. Se tarkottaa sitä, että sulla on sydän ja se vielä toimii. Ihminen on laumaeläin ja tollanen kertoo, että ainaki joku asia on kunnossa - vaikka seuraukset sitte satuttaiski ku joutuu luopumaan ihmisistä.
VastaaPoistaTiedän myös ton ulkopuolisuuden tunteen todella hyvin. Ja sen tunteen, ku tykästyy jollain tasolla ihmisiin, muttei luo niihin minkäänlaista kontaktia. Ei tiedä mitä niiden kanssa puhuis vai puhuisko mitään ja koko juttu vaan jää.
Äläkä anna liikaa sen vaivata, ettet saanu sitä projektia valmiiksi. Aina ei vaan jaksa. Se ei todellakaan tee susta huonompaa ihmistä.
Voimia sinne <3
Kaunis kiitos kommentistasi, piristit päivääni tosi paljon :) Niin olet oikeassa, on mulla ainakin sydän, joka vielä (jotenkin) toimii, mutta joskus vaan toivoisi, ettei tuntisi mitään, niin elämä olisi ehkä helpompaa...
VastaaPoista