Tunnen olevani umpikujassa. En näe toivoa, en toivon pilkahdustakaan paremmasta tulevaisuudesta. Hengitän juuri ja juuri pää vedenpinnan yläpuolella, vaivalloisesti ja henkeäni haukkoen.
En näe tulevaisuutta. Näen vain menneisyyden, joka toistaa itseään loputtomasti, yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes tulen hulluksi.
Itku ei auta, huudosta ei ole sen parempaa hyötyä. Terä uponneena ihoon on ainoa, josta voisin löytää tilapäistä helpotusta, mutta pysyvää unohdusta sekään ei pysty tarjoamaan.
Olen kehoni ja mieleni vanki, teljettynä tähän yksinäiseen selliini seuranani vain itseni ja hullut, sairaat ajatukseni.
Vihaan sitä, millainen minusta on tullut.
Vihaan tätä väsymystä, tätä loputonta, helvetillistä uupumusta, joka saa jäsenet tuntumaan sementtiin valetuilta ja piinaa minua joka hetki hereillä ollessani.
Vihaan tätä paskaa, joka on jatkunut keskeytyksettä viisitoista vuotta, eikä vieläkään päästä minua otteestaan, vaikka olen itkentyt, huutanut, rukoillut armoa ja helpotusta.
Olen menettänyt kaiken toivoni paranemisesta. En enää kykene näkemään sitä mahdollisena. En edes tiedä, onko paraneminen koskaan ollut todellinen vaihtoehto minun kohdallani.
Jollekin muulle, jossain muualla. ehkä. Mutta ei minulle.
Kun on elänyt yksinäisyydessä ja hulluudessa näin kauan, ei enää jaksa nähdä vaihtoehtoja, ei pysty uskomaan, että omalla kohdalla asiat voisivat koskaan muuttua.
Kun on niin tottunut vallitsevaan olotilaan ja siihen, että asiat menevät aina lopulta pieleen.
On niin tottunut omaan masennukseen, voimattomuuteen, yksinäisyyteen, että on näissä olotiloissa kuin kotonaan. Ei enää edes tiedä, mitä oikeasti merkitsevät sellaiset sanat kuin pirteys, positiivisuus, onnellisuus, jaksaminen, yhteys toisiin ihmisiin. Ne ovat vain hämäriä käsitteitä vailla todellista kokemuspohjaa.
Sitä vain pelkää, että tämä painajainen jatkuu loputtomiin, eikä mikään muu pelasta tältä ankealta todellisuudelta kuin kuolema.
Eikä itseään voi edes tappaa, koska on läheisiä, joille ei halua tuottaa enempää tuskaa.
Ehkä pahinta on kuitenkin se pienenpieni toivonkipinä, joka kytee aina jossain mielen pohjalla. Että ehkä tästä kaikesta on vielä tie ulos, ehkä asiat todella voivat joskus muuttua?
Ja kuinka raskas pettymys onkaan kerta kerran jälkeen huomata, että asiat eivät muutu, eivät koskaan.
Ehkä olisi helpointa vain nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tämä oli nyt tässä, tämä elämä.
Että on turha odottaa muutosta parempaan, koska sitä muutosta ei kertakaikkiaan tule?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti