Aina on varauduttava pahimpaan

Olen turta. En tiedä, mitä sanoa. Tällaisessa tilanteeseessa ei kai ole sanoja.

Äitini soitti puoli tuntia sitten ja kertoi, että hänellä on ikäviä uutisia. Veljeni on joutunut uudelleen teho-osastolle viime perjantaina. Hänet on leikattu samalta puolelta päätä kuin aiemminkin. Eikä  taaskaan tiedetä, jääkö hän henkiin ja jos jää niin vammautuuko kuinka pahasti...

Osasin odottaa tätä puhelua. Olin varautunut kaikkeen. Aina on varauduttava pahimpaan, etenkin tällaisissa tilanteissa.

Veljeni on siis alkoholisti, ollut jo ainakin 10 vuotta ja viime vuonna hän sai viinakrampin ja kaatui kylpyhuoneen lattialle, löi päänsä ,sai aivoverenvuodon ja joutui viikoksi teholle. Siellä hänet leikattiin ja veli selvisi yllättävän vähillä vammoilla. Mutta ei lopettanut juomista.

Hän olisi jo silloin todennäköisesti kuollut, ellei paikalla ollut kaveri olisi soittanut ambulanssia. Ja nyt hän olisi myös kuollut suurella todennäköisyydellä, ellei veljeni olisi mennyt paikalle ja löytänyt häntä puolitiedottomana sohvalta ja soittanut ambulanssia.

Osasin siis odottaa tätä puhelua. Tämä ei enää tullut yllätyksenä, kuten ensimmäisellä kerralla.

Mutta nyt en tiedä, mitä ajatella. Tänään oli hyvä päivä. Nyt ei enää ole. Pelkään veljeni puolesta, kuten me kaikki läheiset. Mitä jos hän ei selviä? Mitä jos hän halvaantuu ja joutuu loppuelämänsä makaamaan letkuissa? Mitä jos hän kuolee ihan oikeasti?

Tämä on paha juttu, ihan helvetin paha juttu. En ole yllättynyt, en ole järkyttynyt. Olen jotenkin turta. Ahdistaa, olen surullinen, mutta en itke hysteerisesti kuten viime kerrasta kuullessani.

Ja ahdistus ja surukin tuntuu jotenkin pintapuoliselta. Miksi en ole tämän enempää järkyttynyt? Suojelenko itseäni alitajuisesti romahtamiselta? Enkö välitä veljestäni? Varmasti välitän. Mutta en vain kykene tuntemaan kunnolla.

Tiedostan sen, että huomenna minulla ei ehkä ole enää veljeä. Silti en itke. Ehkä olen liian väsynyt itkemään kaiken tapahtuneen jälkeen?

Koska olen koko ajan hokenut itselleni, että näin todennäköisesti tapahtuu uudelleen. Ettei veljeäni pelasta enää mikään. Koska hän ei joko pysty tai ei halua lopettaa juomista. Koska hän ei välitä itsestään. Emmekä me lähimmäiset pysty auttamaan häntä millään tavalla.

Elämä on lahja. Sen tajuaa usein vasta silloin, kun on liian myöhäistä.

Kaikki te, jotka olette elossa ja joiden läheiset ovat vielä elossa, haluaisin sanoa:

Rakastakaa itseänne. Rakastakaa toisianne. Ja uskaltakaa näyttää se. Taistelkaa itsenne ja lähimmäistenne puolesta. Älkää luovuttako, vaikka elämä olisi raskasta. Koska huomenna voi olla toisin.

Teillä on mahdollisuus selvitä. Vielä ei ole liian myöhäistä. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Ihan helvetin kliseistä, myönnän. En halua vähätellä kenenkään kärsimyksiä. Itsekin tiedän, mitä kärsimys on. En tiedä, auttoiko tuo ketään vai ärsyttikö kenties. Halusin silti sanoa nuo sanat, koska ne ovat totta.

Yleensä kaiken tajuaa vasta kun on vaarassa menettää jonkun, jota rakastaa.