Menneisyys on tässä ja nyt

Huomenna alkaa viimeinen viikko työharjoittelua, sitten se on ohi. Ja minun ajatukseni ovat ristiriidassa keskenään.

Toisaalta olen helpottunut, että selvisin tänne asti. Ensimmäinen harkka, jonka olen onnistunut vetämään melkein loppuun. Kaikki muut työharjoittelut ovat päättyneet milloin mihinkin: pelkoon, ahdistukseen, väsymykseen tai siihen, etten ole tullut toisten ihmisten kanssa toimeen.

Tämä on kuitenkin askel eteenpäin tällä kuoppaisella polulla, jota elämäksikin kutsutaan. Edistystä, ainakin jonkinlaista. Vaikeita hetkiä on ollut, mutta en ole silti jättänyt leikkiä kesken. Minun pitäisi siis tuntea itseni voittajaksi. Silti olen ahdistunut, peloissani ja syvästi pettynyt itseeni.

Tunnen itseni luuseriksi. En oikeasti osaa mitään. On vain helvetin hyvää tuuria, että olen jaksanut sinnitellä näinkin pitkälle. En ole mitään, olen vain arvoton harjoittelija, joka heitetään pellolle 6 kuukauden määräajan päättyessä ja otetaan uusi ilmainen harjoittelija tilalle.

Olen niin surkea tapaus, ettei minua oteta edes palkkatuella töihin. En kelpaa mihinkään.Vapaille työmarkkinoille pääsystä on turha edes haaveilla tässä kunnossa ja tällä CV:llä. Pääni hajoaisi 8 tunnin työpäivistä, kun välillä se on meinannut hajota kuudestakin tunnista, enkä edes tee täyttä työviikkoa...

Ahdistus on pala kurkussa, kireä nyrkki rinnassa, tunne ettei saa tarpeeksi ilmaa, vaikka kuinka haukkoo henkeä. Minua on ahdistanut niin kauan, etten enää muista, millaista on elää normaalia elämää.

Olenko koskaan elänyt niinkuin muut? Ei, olen aina ollut marginaalissa, pelkojeni labyrintissa, niin kauan kuin jaksan muistaa.

 Se alkoi jo esikoulussa. Kiusaaminen.

Pelot ja ahdistus, milloin ne alkoivat? En tiedä, tuntuu kuin kaikki tämä paska olisi ollut minussa alusta alkaen.

Vanhat muistot ovat alkaneet vainota. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaikka olen tehnyt kaikkeni, ettei minun tarvitsisi muistaa. Olen koko saatanan elämäni juossut pakoon itseäni, vain huomatakseni lopulta, ettei se auttanutkaan.

Menneisyys on tässä ja nyt, vaikka kaiken piti jo olla ohi.  Miksei paha voinut jäädä lapsuuteen, miksi se palaa piinaamaan? Miksi en ole tarpeeksi vahva unohtamaan?

Elämälläni ei ole suuntaa. En tiedä, onko sillä tarkoitustakaan. Usein tuntuu, että vastaus on kielteinen.

Kadehdin ystäviäni, jotka eivät tiedä mitään tästä helvetistä. On varmaan helppo herätä aamuisin, kun ei ahdista ja pelota. Minua pelottaa ja ahdistaa joka aamu. En oikein tiedä mikä, mutta siellä se on, eikä suostu lähtemään, vaikka kuinka viiltelisin, itkisin, kiljuisin.

Mitä jos se ei lähde koskaan?  Joudunko elämään loppuun asti tämän taakan kanssa?

Tuntuu kuin rinnassani olisi miljoona tonnia mustaa kiveä, joka painaa minua joka hetki alaspäin.

Pelkään, että pääni hajoaa, jos joudun vain istumaan kotona päivästä toiseen ties kuinka kauan. Työ sentään vie ajatukset pois itsestä edes vähäksi aikaa. Ilman järkevää tekemistä minä uppoan itseeni, uin niin syvissä vesissä, etten tiedä, onko sieltä enää paluuta.

Olen eksyksissä.