Totuus tekee kipeää

Nyt on kaksi valokuvaterapiasessiota käyty läpi. Ensimmäinen meni suht kivuttomasti, koska otin etukäteen pari Diapamia ahdistusta ja pelkoa lievittämään. Se auttoi ja selvisin ensimmäisestä kerrasta ilman suurempaa paniikkia. Ryhmäläiset vaikuttivat ihan mukavilta, joskin tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi. Mutta ainahan minä tunnen itseni ulkopuoliseksi, oli seura sitten mikä tahansa.

Toinen kerta olikin yllättäen vaikeampi. En aluksi ollut mitenkään erityisen ahdistunut, takana oli ihan ok työpäivä ja tunsin oloni suht normaaliksi pientä jännitystä lukuunottamatta. Mutta sitten...Kun saavuin huoneeseen ja istuin paikalleni muiden seuraan, oloni ei tuntunutkaan enää kovin hyvältä. Pieni jännitys alkoi kasvaa suuremmaksi jännitykseksi ja hetken päästä tuntui, kuin joku olisi vääntänyt sisälläni suolia solmuun.

Ahdistus kasvoi melko voimakkaaksi ja koko puolitoistatuntisen ajan, jonka sessio kesti, voin huonosti. Ahdisti, hengitys kulki vaivalloisesti ja tunsin täysin järjetöntä pelkoa. Aivan kuin minulle olisi tapahtumassa jotakin pahaa.

Vaikka järkeni yritti panna vastaan tunteelle ja sanoi, ettei ole mitään pelättävää, siitä huolimatta minä pelkäsin. Jokin ääni alitajunnassa vain hoki, että vaara uhkaa. Jokin iso ja paha uhkaa minua ja minun tulisi mitä pikimmiten nousta tuolilta ja lähteä välittömästi jonnekin turvaan.

Alkoi itkettää silkasta ahdistuksesta, mutta en tietenkään itkenyt. Minähän en koskaan itke vieraiden nähden, koska se olisi häpeällistä ja nöyryyttävää. Niin minulle kotona opetettiin: itkeminen on pahasta ja etenkin toisten ihmisten seurassa itkeminen. Itku on heikkoutta ja kaikki heikkoudet pitää piilottaa.

Niinpä minä aloin hävetä itkuani ja käänsin suruni vihaksi. Vihasta tuli minulle ensisijainen tunne ja raivoamalla onnistuin tukahduttamaan itkuni. Kunnes suru ja kyyneleet alkoivat palailla elämääni muutama vuosi takaperin ja annoin vihdoin itselleni luvan itkeä yksin ollessani ilman häpeää.

En siis itkenyt ryhmässä, vaikka mieli olisi tehnyt. Eräs ryhmäläinen itki lähes koko ajan ja minä kadehdin häntä, niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Olin ihmeissäni: miten joku voi itkeä noin avoimesti ja estoitta ventovieraiden nähden? Miksi hän ei häpeä itkuaan ja yritä piilottaa sitä?

Itkeminen on luonnollista, mutta vanhempieni ja koulukiusaajieni toimesta siitä tuli eräänlainen tabu, kielletty tai ainakin ei-toivottu asia, jota kuului hävetä ja jota ei missään nimessä saanut näyttää toisille. Että nyt sattuu, nyt minä voin huonosti. Kuunnelkaa joku, lohduttakaa minua. Älkää tuomitko vaan hyväksykää minut tällaisena kuin olen.

Minun itkuni ei saanut hyväksyntää joten murrosiässä päätin lopettaa itkemisen ja aloin sen sijaan viillellä, paiskoa tavaroita ja hakata itseäni. Tunteet piti saada jotenkin ulos, muuten olisin tukehtunut niihin.

Vieläkin tunnen häpeää, jos joskus satun itkemään jonkun nähden. Terapeutin luona olen itkenyt kaksi kertaa, mutta vain äärimmäisissä ja epätoivoisissa tilanteissa. Monesti haluaisin itkeä, mutta en vain pysty. Yksin kyllä, mutta en kenenkään toisen nähden. Itku ja häpeä rinnastuvat edelleen mielessäni tiukasti yhteen.

Istuin siis puolitoista tuntia lähes hiljaa paikallani ja kuuntelin, kun muut olivat äänessä. Itse en meinannut saada sanaa suustani. Puhuin vain, kun ryhmän vetäjä varta vasten puhui minulle. Mieleni olisi tehnyt mennä pöydän alle piiloon, niin paljon toisten katseet ahdistivat minua.

En uskaltanut kertoa omaa visiotani muille, sitä miten haluaisin itseäni kuvattavan, vaikka se on jo melkein valmis. Vaatetus ja asusteet ovat jo odottamassa, vain yksityiskohdat kaipaavat pientä hiomista.

Mutta enhän minä saanut suutani auki. Kun minulta kysyttiin, onko ideoita, minä vastasin hiljaa ei ja tuijotin pöytää. En olisi halunnut olla kaikkien niiden katseiden keskipisteessä.

Olin helpottunut, kun aika päättyi ja saimme kaikki lähteä pois. Tulin kotiin ja itkin puoli tuntia.

Sitten ymmärsin, miksi pyöreän pöydän ympärillä toisten vieressä istuminen ahdistaa. Koska tilanne muistuttaa minua alitajuisesti kouluajoista. Aivan kuin olisin jumissa koulun pulpetissa, enkä pääse pois. Tunti jatkuu ja jatkuu, pelko kasvaa rinnassa koko ajan suuremmaksi ja kukaan ei huomaa mitään. Kukaan ei huomaa minua, minun pahoinvointiani. Ketään ei kiinnosta.

Paitsi kiusaajia. He innostuivat, kun näkivät, miten minä pelkäsin ja kärsin heidän tähtensä. Ja sitä minä teen edelleen, pelkään ja kärsin, aivan turhaan. Ei ole mitään pelättävää. Koulu on ohi ja kiusaajat ovat kadonneet. Enää kukaan ei yritä käydä kimppuuni eikä hyökätä sanallisesti minua vastaan.

Tiedän ja uskon tuon kaiken järjellä, rationaalisesti ajattelemalla. Mutta mieleni, se syvempi, alitajuinen puoli minussa ei usko minkäänlaisia vakuutteluja. Se haluaa uskoa kaikista ihmisistä pahaa ja pitää kaikkea mahdollista uhkana. Se ei anna minun levätä, vaan syöksee stressihormoneja kehoni läpi 24 tuntia vuorokaudessa.

Totuus tekee kipeää: minä itse olen pahin viholliseni.