Olen tietysti helpottunut, ettei tilanne ehtinytkään mennä kovin pahaksi ja ettei tullut mitään jälkiseuraamuksia, mutta harmittaa ja hävettää, kun tuli käytyä turhaan siellä päivystyksessä...Sairaanhoitajasta kyllä huomasi, ettei hän suhtautunut muhun mitenkään positiivisesti eli olin varmasti ns. turhaan siellä hänen mielestään.
Toisaalta, mitä vitun väliä pitäisi olla jonkun tuntemattoman ihmisen mielipiteillä? Sitäpaitsi farmaseutti ja psykologi molemmat suosittelivat minulle lääkärissä käyntiä ja kun aikoja saa kunnallisella vasta viikkojen päähän niin oli pakko lähteä sinne päivystykseen...
En onneksi joutunut odottamaan kuin puolitoista tuntia, mutta sekin aika oli pois joltain oikeasti sairaalta potilaalta ja sen takia hävettää.
No ,tehty mikä tehty ja onneksi ei tullut sitä verenmyrkytystä.
Mutta. Tänään pelottaa, pelottaa ihan helvetisti. Minun pitäisi aloittaa voimauttavan valokuvaamisen kurssi ja vaikka se kiinnostaa todella paljon koska tykkään valokuvaamisesta vapaa-ajalla, niin en kuitenkaan haluaisi mennä sinne. Tai haluan, mutta siellä on vastassa 6-8 täysin tuntematonta ihmistä, enkä tiedä, miten selviän heidän seurassaan olosta. Ajatuskin ahdistaa.
Pelkään tällaisia tilanteita todella paljon. Että minun on mentävä johonkin, jossa on muita ihmisiä ja joiden kanssa minun täytyy vielä osata kommunikoida jotenkin. Pakko ottaa Diapamia, tuntuu että ilman sitä en selviä.
Tuntemattomat ihmiset, erityisesti nuoret, ovat minulle uhka. Pelkään nuoria, koska he satuttivat minua tarkoituksella ja vaikka olen nyt aikuinen niin tuo pelko ei ole kadonnut minnekään vuosien saatossa. Mistä tiedän, ettei minua taas satuteta? Miten voin olla varma, että olen tällä kertaa turvassa?
Päässä pyörii sairaita, vainoharhaisia ajatuksia. Mitä jos ne kaikki vihaavat minua? Mitä jos en tule kenenkään kanssa toimeen eikä kukaan halua minua parikseen? Mitä jos minä itse alan inhota kaikkia?
Sydän hakkaa ja rintaa puristaa. Tekee mieli paeta jonnekin kauas, miljoonan kilometrin päähän tästä paikasta. Tekee mieli romahtaa lattialle itkemään ja huutaa, että en pysty tähän. En pysty enkä jaksa enkä halua.
Itkettää pelosta ja ahdistuksesta. Tämä on koettelemus, todella tiukka paikka. Pelkään aina, että jotain pahaa tapahtuu ja minua vahingoitetaan tai minä itse vahingoitan jotain toista.
Mutta en voi perua, en kertakaikkiaan voi. En halua olla luovuttaja.
Mutta olisi niin paljon helpompaa vain jäädä tähän koneelle ja skipata koko kurssi...
Ei, en saa antaa peloilleni valtaa, muuten ne syövät minut lopullisesti.
Onneksi on rauhoittavat. Ilman niitä olisin jo pelosta puolikuollut.
Rohkeutta siihen kurssiin <3 Ekalle kerralle on aina hyvä mennä, vaikka pelottais kuinka. Sitte huomaa, miten siellä menee. Voi olla, että ihmiset siellä onki ihan kivoja ja tuut niiden kanssa hyvin toimeen :) Ja siellä on todennäkösesti muitaki, joita jännittää osallistua ja olla vieraiden ihmisten kanssa.
VastaaPoistaJa tosta sairaanhoitajalla käymisestä vielä sen verran, että todella hieno juttu ku menit :) Ja jos siellä paikalla olis ollu joku sinuu sairaampi, se olis todennäkösesti pistetty jonossa sun ohi. Niin se yleensä menee. Vakavammat jutut on sitte erikseen lääkäreillä. Eli et sie kenenkään aikaa vieny, ainakaan turhaan, hyvä että sait sen haavan katottua, ja hienoa ettei siinä ollu mitään pahempaa <3
Kiitos :)
VastaaPoista