Miniromahdus ja viiltelyä

Helvetin helvetti. Veljeni teki sen mitä pelkäsinkin hänen tekevän: jätti katkaisuhoidon kesken. Hänen olisi pitänyt maksaa puolet siitä itse, johon hänen sairaspäivärahansa eivät riitä.

Perkele. Tekisi mieli mennä huutamaan sille taholle (oletettavasti sosiaalitoimi) joka tämän päätöksen teki. Lyödä nyrkkiä pöytään ja sanoa, että tajuatteko te, mitä olette juuri tehneet??? Te leikitte veljeni hengellä! Saatanan selkäänpuukottajat.

Nyt hänellä onkin sitten hyvä syy juoda itsensä hengiltä tai aiheuttaa itselleen uusi aivoverenvuoto,  kun ei pääse omin voimin viinasta irti. Ja jos näin käy, niin osavastuussa siitä on kaupungin X sosiaalitoimi.

Miten ne ovat voineet tehdä tällaisen päätöksen?!? Ei mene kaaliin, ei sitten millään. Veljeni toipuu edelleen ensimmäisestä aivoverenvuodosta ja uusiutumisriski on suuri. Miksi helvetissä hänelle ei voitu myöntää täyttä kolmen kuukauden hoitojaksoa???

Ehkä sosiaalitoimella ei ole riittäviä resursseja, ei tarpeeksi rahaa. Tai sitten he eivät halua tuhlata sitä veljeeni.

Ehkäpä siellä sossussa ajatellaan veljestäni, että hän on toivoton tapaus. Turha yksilö, joka syö yhteiskunnan varoja. Oma valinta, mitäs alkoi juoda. Kuolkoon pois kuluttamasta ihmisten verorahoja.

Tekisi mieli hieman läimiä naamalle sitä, joka näin haluaa ajatella. Veljeni on arvokas yksilö ja hänen elämänsä on arvokas. Hänen perheensä rakastaa häntä. Veljelläni nyt vain sattuu olemaan sairaus nimeltä alkoholismi. Kenellä on oikeus sanoa tai ajatella, että hän joutaisi kuolla pois?

 Ei kukaan halua tulla alkoholistiksi. Sitäpaitsi viinaa saa tässä maassa ihan laillisesti. Ja sitten syyllistetään heitä, jotka eivät jaksa taistella alkoholin houkutusta vastaan. Kaksinaismoralistista?

Että näin. Tämä päivä siis meni lopullisesti pilalle, kun äitini soitti aamulla ja kertoi asiasta. Sain jonkinlaisen miniromahduksen, itkin aivan hillittömästi kun aloin taas kelaamaan mielessäni niitä kauhukuvia, mitä saattaa tapahtua.

Uusi aivoverenvuoto. Veli letkuissa sairaalassa koomassa. Seurauksena vakava vammautuminen tai kuolema.

Viimeksi veljeni pelasti se, että hänen luonaan ollut ystävä soitti ambulanssin, kun veljeni kaatui viinakrampin saatuaan kylpyhuoneen lattialle ja verisuoni aivoissa ei kestänyt iskua.

Entä jos hän on seuraavalla kerralla yksin? Eikä kykene hälyttämään itse apua?

Otin tämän uutisen niin raskaasti, että hain jälleen veitsen ja sorruin viiltelemään, tällä kertaa tavallista pahemmin. Vasen käsivarsi on nyt puolillaan viiltoja, samoin molemmat reidet.

Mitä olenkaan mennyt tekemään? Jäljet hohtavat punaisina, liian kirkkaina. Entä jos ne eivät haalistu? Mitä jos iho jää tämän näköiseksi?

 Ja silti tekisi koko ajan vain mieli viiltää lisää, lisää lisää, saada koko kroppa täyteen viiltoja, haavoja, sykkivää kipua. Koska kipu on hyvästä. Kipu pitää minut järjissäni, kun mikään muu ei auta.

Mutta ne jäljet. Jos niitä ei tulisi, viiltelisin varmaan about 24/7. Nyt alkaa pikkuhiljaa kaduttaa, että koskaan edes aloitin. Tähän todella jää koukkuun...

Yritän työntää häiritsevät ajatukset taka-alalle, mutta ne palaavat aina. En voi olla miettimättä veljeäni ja sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelkään, että tämä takaisku saa hänet menettämään viimeisenkin motivaation ja toivon raitistumisesta. Pelkään, että hän alkaa vetää taas kirkkaita ja sammuu kännissä hankeen. Tai että hän juo kämpän altaan ja joutuu kadulle.

Niin paljon pelkoa toisen puolesta. Kun ei voi auttaa, ei voi tehdä mitään. Voi vain katsoa vierestä, kun toinen tekee hidasta itsemurhaa. Ja se itkettää enemmän kuin mikään muu.

Kaiken kurjuuden lisäksi huominen töihinmeno tuntuu tervanjuonnilta ja Kelan työmarkkinatuki on kaksi viikkoa myöhässä. Silmälaseista irtosi toinen sanka ja nyt se pysyy kiinni pelkän teipin avulla.

Koko viikko on ollut perseestä, mutta tämä päivä kyllä kruunasi kaiken.

Ehkä ensi viikko on parempi?

Väsyttää niin paljon

Nyt tuli tehtyä aivan vitun paha moka töissä...En tiedä, miten tästä eteenpäin. Saanko kenties potkut? Ainakin jonkinlaisen nuhdesaarnan varmasti siitä, miten tällaista ei saisi päästä tapahtumaan. Työpaikalla on oltava vireänä ja skarppina eikä missään nimessä saa olla niin idiootti...ETTÄ EI LÖYDÄ PAIKALLE SOVITTUNA AIKANA!

Voi vittujen vittu ja helvettisaatanaperkelejumalauta. Miten VOIN olla niin saatanan tyhmä, että näin pääsi käymään???

Oli siis sovittu tapaaminen työasioiden tiimoilta erääseen paikkaan, joka ei ollut itselleni entuudestaan tuttu. Käsky kävi, että nimenomaan minä yksin  hoitaisin tämän tapaamisen ja koko työtehtävä olisi pelkästään minun vastuullani. Piti siis olla sovitussa paikassa X sovittuun aikaan Y.

Kuten arvata saattaa, eksyin tietenkin matkalla, enkä löytänyt paikalle ollenkaan, vaikka lähdin tarpeeksi ajoissa ja jouduin jopa soittamaan projektista vastaavalle henkilölle ja kysymään suunnistusohjeita. Olin piirtänyt itselleni kartan ja kirjoittanut reitin ylös, mutta näistä ei ollut apua. Kyseinen henkilö neuvoi minua KAHDESTI, enkä siitä huolimatta löytänyt paikalle...

Lopulta määräajan ylittyessä koko tapaaminen jouduttiin perumaan. Minulle soitettiin ja sanottiin, ettei enää kannata tulla, olen niin paljon myöhässä, että tapaaminen ei onnistu. Pysyin jokseenkin skarppina puhelimessa ja pyytelin anteeksi sekä neuvoin ottamaan yhteyttä erääseen työkaveriini, joka voisi alkaa minun sijastani hoitaa asiaa.

Sitten romahdin. Suljettuani puhelimen aloin itkeä lähes hysteerisesti pelosta, tuskasta ja nöyryytyksestä. Häpeä kirveli ja kirvelee edelleen mieltäni. Koko työhtehtävä kariutui siihen, etten löytänyt paikalle. Tunsin itseni niin saatanan tyhmäksi. Voiko kenellekään muulle käydä näin?

Ensimmäiset ajatukseni puhelun jälkeen olivat suunnilleen, että nyt saan varmasti potkut tai ainakin mulle ollaan helvetin vihaisia työpaikalla. Minä menin ja pilasin työnantajani maineen projektin toisen osapuolen silmissä. Puhumattakaan omasta maineestani, jota en halua edes ajatella.

Lähdin siltä istumalta hakemaan parin päivän sairasloman terveyskeskuksesta, jonne kävelin ja itkeä vollotin samalla. Häpesin niin syvästi, etten missään nimessä voisi mennä töihin loppuviikolla.

Ja sain pari päivää saikkua. Maanantaina sitten pitäisi mennä töihin ja kohdata kaikki ne ihmiset ja varsinkin pomo, joka varmasti haluaa selityksen sille, miksen hoitanut hommaani. Olen muutenkin mokaillut viime aikoina työtehtävissä, osittain silkasta väsymyksestä, osittain siitä, että osa tehtävistä on liian vaativia minulle, mutta ne on silti pakko hoitaa.

Pelottaa mennä sinne työpaikalle. En yhtään tiedä, millainen reaktio on vastassa. Ollaanko minua kohtaan kenties ymmärtäväisiä ja annetaan mokani anteeksi vai päinvastoin, saanko kunnon huudot?

Mielessä on risteillyt monenlaisia ajatuksia. Halu viillellä tuli taas voimakkaana esiin, olisin niin halunnut rangaista itseäni ja tuntea viillot lihassani, sen sykkivän, ihanan kivun, joka rauhoittaa mieleni.

Mutta ei, en tarttunut terään. Makasin vain kotiin päästyäni flegmaattisena sängyssä.

Väsyttää niin paljon. Haluaisin lopettaa koko paskan harjoittelun, joka syö voimia ihan helvetisti. Osa minusta jopa toivoo, että saisin potkut, niin ei enää tarvitsisi kestää tätä duunia.

Toisaalta en halua antaa periksi. Tähän mennessä olen lopettanut kaikki harjoitteluni kesken. En halua olla luuseri enkä ikuinen luovuttaja. Haluan saada edes yhden ainokaisen työharjoittelun kunnialla loppuun.

Voimat vain alkavat olla kohta loppu...

Saat sen mistä luovut?

Sattuu. Koko ajan sattuu, enemmän tai vähemmän. Sattuu, kun näen ystäviä nauramassa keskenään. Sattuu, kun katson pariskuntia kävelemässä kadulla käsi kädessä. Sattuu, kun näen onnellisia perheitä ravintolassa syömässä päivällistä. Ihmisten välinen rakkaus satuttaa minua.

Koska se kaikki muistuttaa minua siitä, mitä en voi koskaan saada.

Oikeita ystäviä.
Oikeaa työtä.
Omaa rakasta.
Omaa perhettä.
Onnellista lapsuutta.
Onnellista nuoruutta.
Terveyttä.
Sisäistä rauhaa.

Nuo kaikki asiat kuuluvat jollekin toiselle, joka elää toisenlaista elämää. Tavallista, onnellista elämää. Normaalia elämää.

Minun elämäni ei ole koskaan ollut normaalia, koska minä en ole normaali. Synnyin erilaiseksi ja se on sinetöinyt kohtaloni.
 
En jaksa enää taistella väistämätöntä vastaan. Jos on tarkoitettu, että minun osani on olla köyhä, sairas ja yksinäinen, olkoon sitten niin. Ehkä tälle kaikelle tuskalle löytyy vielä mieli ja tarkoitus.

"Saat sen mistä luovut", väittää Tommy Hellsten.

Ehkä hän on oikeassa?

 

Kerran hajalla, aina hajalla

Viha. Se on nyt päällimmäisenä mielessäni. Tuo polttava, korventava tunne, joka loimuaa sisälläni lakkaamatta. Nyt se on syttynyt jälleen liekkeihin ja palaa täydellä roihulla kalvaen lihaani ja mieltäni kuin rutto.

Olen niin täynnä vihaa, että voisin räjähtää. Sydämeni on mustaa lyijyä, raskas paino rinnassa. Sisimpäni on tulessa, mieleni on tulessa ja minä haluaisin vain tuhota kaiken ympäriltäni.

Luottamukseni miehiin on mennyt. Ne paskiaiset ovat vain käyttäneet hyväkseen ja sitten heittäneet menemään kuin vanhan lapasen. Luottamukseni naisiin on mennyt. Ne typerät lehmät vain puukottavat selkään heti tilaisuuden tullen. Ylipäätään luottamukseni ihmisiin on mennyt. Kaikki ovat vain satuttaneet ja lopulta hylänneet, kääntäneet selkänsä tavalla tai toisella.

Miksi siis luottaisin? Miksi enää antaisin satuttaa itseäni? Kerran rikotusta ei saa ehjää. Minä olen niin rikki, ettei minua voi korjata. Terapiassa sitä on yritetty 10 vuotta tuloksetta. Kerran hajalla, aina hajalla.

Vihaan itseäni ja menneisyyttäni. Välillä vihaan koko ihmiskuntaa. Joskus tunnen vihaa myös itse Jumalaa kohtaan, mikäli hän on kaiken tämän paskan takana.

Nyt se on saatana loppu. Minun päälleni ei enää oksenneta kertaakaan. Se, joka yrittää, saa katua.

Parasta olla yksin. Kun olen yksin, en satuta ketään. Kun olen yksin, kukaan ei satuta minua.
Mieleni on niin sekaisin, etten saa järkevää tekstiä aikaiseksi. Ehkä on parasta lopettaa kirjoittaminen tähän.

Välähdyksiä menneestä

Mielestä nousee esiin muistoja.

Täysin absurdeja ja sattumanvaraisia. En kykene sijoittamaan niitä aikaan tai paikkaan. Ne ovat vain hetken välähdyksiä, tuokiokuvia menneestä.

 Joskus hämäriä, joskus taas aivan kristallinkirkkaita. Kuin ne olisivat tapahtuneet vain hetki sitten, tai  tapahtuisivat juuri tällä hetkellä.

Pieni tyttö piirtämässä oranssilla mustekynällä paperille. Pieni tyttö avaamassa hopeisen korurasian kantta, jonka sisältää paljastuu samettinen sisus. Pieni tyttö leikkimässä puisilla palikoilla. Pieni tyttö istumassa yksin huoneessaan nyyhkyttämässä hiljaa.

Minä olen tuo pieni tyttö, jota kukaan ei lohduta, joka itkee yksin pimeässä, näkymättömänä varjojen kulkiessa seinillä.

Mitä menneisyydessä oikeasti tapahtui? Mitä minussa tapahtui, mitä ne tekivät minulle?

Pelkään menneisyyttä, kaikkia niitä muistoja, jotka olen tukahduttanut ja jotka ovat nyt pyrkimässä esiin.

En halua muistaa. En saa muistaa. Muistaminen tuhoaa minut, tekee hulluksi, päässäni naksahtaa ja minä sekoan lopullisesti. Näin hoen itselleni, kun yritän kaikin keinoin tukahduttaa menneisyyteni.

Jos en olisi pystynyt unohtamaan, olisin varmasti tullut hulluksi.

Liikaa traumoja yhden ihmisen käsiteltäväksi, liikaa tuskaa yhden sielun kannettavaksi.

En tiedä, jaksanko kantaa taakkaa, joka minulle on määrätty. En tiedä, jaksanko muistaa.

Muistaminen tekee niin helvetin kipeää.

Minun pitäisi jaksaa olla vahva

Pelottaa. Näin viime yönä pahaa unta. Siinä alkoholistiveljeni karkasi vieroituksesta kesken kaiken, tuli vanhempieni kotiin jossa myös minä olin käymässä ja oksensi koko vatsalaukkunsa sisällön mustaan jätesäkkiin. Siinä unessa veli oli taas retkahtanut juomaan ja jotenkin tajusin, että hän kuolisi pian.

Unen tunnelma oli kauhean ahdistava. Itkin ja huusin tässä unessa äidilleni, että en jaksa enää teeskennellä, veljeni kuolee ja minä en jaksa enää pitää kulisseja yllä! En enää muista, mitä äitini tähän sanoi. Pian tämän jälkeen heräsin ja unen tunnelma oli edelleen voimakkaasti läsnä. Ahdisti niin jumalattomasti, että rintaa puristi. Itketti, mutta en pystynyt itkemään kuten unessani.

Tämä oli ehdottomasti yksi kauheimmista unistani ikinä. Olen ennenkin nähnyt painajaisia, mutta en koskaan ennen tällaista, joka kuvaa niin hyvin oikeaa arkipäivän tilannetta. Näin voi käydä ihan oikeasti ja se tässä unessa olikin pahinta. Sen todentuntuisuus.

Joka päivä odotan. Tietoisesti ja tiedostamattani, että mikä tahansa päivä voi olla se päivä, kun minulle soitetaan, että veljeni on joko teholla tai kuollut. Painajainen voi toteutua koska tahansa. Ihan koska tahansa.

Mietin jatkuvasti, millä tavalla se tulee tapahtumaan. Soitetaanko minulle kenties keskellä yötä, että nyt se on tapahtunut, veljeni on kuolemaisillaan tai jo poistunut tästä maailmasta? Vai soiko puhelin kesken työpäivän? Koskaan ei voi tietää. Aina on oltava varuillaan, ihan joka hetki.

Tolkutan itselleni, että on viisainta valmistautua pahimpaan. Sillä kokemus on osoittanut, että hyvin usein se pahin tapahtuu. Juuri se, mitä ei koskaan olisi uskonut tapahtuvan, ei ainakaan itselle eikä kenellekään läheiselle. Mutta nyt tiedän, että mitä tahansa, ihan mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, kenelle tahansa.

Kuitenkin yritän samalla rauhoitella itseäni ja hoen hokemasta päästyäni, että ainahan on mahdollista, että tällä kertaa veljeni todella raitistuu ja menee AA:han tunnustamaan riippuvuutensa. Nyt hän on kolmen kuukauden katkolla, mutta en uskalla toivoa liikoja. Onhan hän ollut katkolla ennenkin ja aina retkahtanut jälkeenpäin. Mutta ehkä tämä kerta on erilainen? Ehkä nyt tapahtuu ihme ja veljeni pääsee vihdoin irti  viinan kiroista lopullisesti...

Ja kyllä, minä olen edelleen masentunut (huoh). Itseasiassa masennukseni on pahentunut koko alkuvuoden. Töissä olen jaksanut käydä, mutta muuten voin huonosti.

Ja tästäkin tunnen syyllisyyttä. En saisi olla masentunut, enkä voida huonosti, koska niin monella muulla on asiat vielä huonommin kuin minulla, esimerkiksi veljelläni. Minun pitäisi jaksaa olla vahva, koska "olen selvinnyt niin paljosta." Minun pitäisi olla kiitollinen... Mutta olenko oikeasti? Vai onko kaikki pelkkää itsepetosta?

En tunne itseäni ollenkaan selviytyjäksi, päinvastoin.

Joinakin päivinä sitä vain toivoisi ettei olisi olemassa.