Kauhukuvien maalailua

En ole tänään jaksanut tehdä muuta kuin surffata koneella. En pysty keskittymään lukemiseen, en elokuvien katseluun. Koko päivän on mielessä pyörinyt vain veljeni kohtalo. Entä jos hän kuolee? Tai jää pahasti vammautuneeksi? Miten vanhempani selviävät, entä toinen veljeni ja hänen perheensä?

Itse kyllä selviän, kävi miten kävi. Mutta pelkään muun perheeni puolesta. Vanhempani ovat jo reippaasti yli kuusikymppisiä. Mitä tämä tekee heille, jos pahin tapahtuu ja veljeni todellakin poistuu tästä maailmasta?

Pelkään, että isälle tai äidille tapahtuu jotain. Entä jos jommankumman sydän pettää järkytyksen ja surun takia? Tai jotain muuta yhtä kauheaa?

Entä sitten toinen veljeni? Hän on aina ollut läheinen nuoremman kanssa, joka nyt makaa teholla. Miten veli jaksaa, onko hänellä keinoja selviytyä tästä? Hänellä on niin paljon omiakin murheita. Onko hänellä aikaa ja kykyä surra? Entä jos hänkin ratkeaa ryyppäämään? Juo jo tälläkin hetkellä liikaa...

Maalailen mielessäni kaikenlaisia kauhukuvia, mitä voisi tapahtua. En ole koskaan ollut läheinen tämän sairastuneen veljeni kanssa ja meillä on aika paljon ikäeroa. Silti järkytys ja shokki oli suuri, kun kuulin ilman mitään ennakkovaroituksia tapahtuneesta. Voin vain kuvitella, miten pahalta muista perheenjäsenistäni tuntuu.

Olen itkenyt ja yrittänyt etsiä netistä tietoa selviytymismahdollisuuksista. Tutkinut lukuja ja verrannut prosentteja.

Aivoverenvuotoon sairastuneista 40 %  menehtyy tilaston mukaan. Entä jos veljestäni tulee yksi heistä, jotka eivät selvinneet?

Jo viikko teholla ja edelleen hengityskoneessa. Pelkään pahinta. Toipuuko hän enää ennalleen? Kestääkö hänen alkoholin syövyttämä elimistönsä tämän koettelemuksen vai antaako se periksi?

Viimeksi näin veljeni vuosia sitten. Hän oli laiha, lähes alipainoinen. Ei syö kunnolla, vetää vain tupakkaa ja kahvia. Ja viinaa tietenkin, niin että kädet jo tärisevät.

En ehkä haluaisi nähdä häntä tämänhetkisessä kunnossa. Se voisi olla liian rankkaa.

En tiedä, käykö kukaan katsomassa veljeäni sairaalassa. Vanhempiani hän ei ole halunnut nähdä vuosiin, joten me emme ole vierailleet veljeni luona. Sydäntäni puristaa kun ajattelen häntä yksin jossain huoneessa, kytkettynä monitoreihin ja laitteisiin, kykenemättä puhumaan tai liikkumaan.

Mitä hän mahtaa ajatella, miltä hänestä tuntuu? Onko hänellä kipuja? Kuinka kauan hän jaksaa olla tajuissaan? Ymmärtääkö, mitä ympärillä tapahtuu? Toivoisiko, että joku olisi hänen luonaan?

En tiedä, onko veljelläni oikeita ystäviä. Ryyppykavereita kyllä, mutta onko ketään, joka oikeasti välittäisi niin paljon, että näkisi vaivaa vieraillakseen hänen luonaan?

Haluaisin sanoa veljelleni, että välitän hänestä. Tahtoisin hänen ymmärtävän, että häntä rakastetaan kaikesta huolimatta. Vanhempieni rakkaus ei ole kadonnut minnekään pitkästä välirikosta huolimatta. Eikä minun välittämiseni.

On niin paljon asioita, joita haluaisin sanoa. Mutta pahoin pelkään, että pian on jo liian myöhäistä.

Meidän perheessämme ei ole tapana puhua tunteista. Edes tällaisen tapahtuman jälkeen en ole pystynyt kysymään vanhemmiltani, miltä heistä tuntuu, miten he jaksavat tämän. Pelkäävätkö hekin veljeni kuolemaa?

Varmasti molempia pelottaa. Sen huomaa äidin kireistä kasvoista ja äänensävystä. Isän jatkuvasta ärhentelystä äidille. Kummallakin on pinna kireällä. Mutta he eivät itke, he eivät näytä pelkoaan, vaan yrittävät olla, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka veljeni makaa teholla eikä edes lääkäri tiedä, millainen hänen ennusteensa tulee olemaan.

En pysty tukemaan vanhempiani heidän surussaan eivätkä he pysty tukemaan minua. Koska me emme puhu tunteista. Meillä vallitsee puhumattomuuden kulttuuri. Hiljaisuuden muuri on välillämme, eikä kukaan uskalla ylittää sitä.

Edes äidin kanssa en uskalla puhua veljestäni avoimesti. Hän on jo pitkään ollut perheessämme tabu, josta halutaan vaieta. Veli laittoi välit poikki meihin ja jo hänen nimensä lausuminen ääneen nostaa heti tiettyjä jännitteitä pintaan. Muuttaako tämä äkkisairastuminen asioita, saa nähdä. Mutta epäilen.

Toivoisin niin kovasti, että veljeni ehtisi sopia välinsä vanhempieni kanssa ennen kuin joku heistä kuolee. Mutta en tiedä, haluaako hän sitä. Isäni olisi valmis tekemään sovinnon, samoin äitini, mutta jos veljeni haluaa edelleen pysytellä etäällä, emme voi tehdä mitään.

Pelkään, että veli kuolee ja asiat jäävät loppuiäksi sopimatta. Mutta jos se on hänen tahtonsa, me muut emme voi kuin noudattaa sitä.

Tapahtunut laittoi todella ajattelemaan. Siksi haluan sanoa, vaikkakin todella kliseisesti, kaikille teille jotka luette nyt tätä:

Rakastakaa toisianne. Sopikaa riitanne ajoissa. Puhukaa, ennenkuin on liian myöhäistä.

Veli sai aivoverenvuodon

Otsikko kertonee kaiken tarpeellisen. Tänään sain tietää, että veljeni on maannut jo monta päivää sairaalassa aivoverenvuodon takia. Hän on tajuissaan ja reagoi ärsykkeisiin, mutta ei pysty puhumaan, koska on edelleen hengityskoneessa. Juuri sinä päivänä olin ystäväni häissä, kun tämä onneton tapahtuma sai alkunsa.

Vanhempani ilmoittivat vasta tänään tapahtumasta. Oli aika totaalinen shokki saada tietää tapahtuneesta näin, monta päivää aivoverenvuodon jälkeen. Tämä varmaan kertoo siitä, kuinka etäiset välit perheemme jäsenillä on toisiaan kohtaan. Tunteista ei puhuta, ei edes tällaisen järkyttävän tapahtuman jälkeen.

 Olen ryypännyt tänään urakalla. Olen vetänyt pullollisen viiniä, eikä sekään tunnu olevan tarpeeksi. Se ei riitä tukahduttamaan tunteitani tapahtuman johdosta. Tai tunteitani ylipäänsä. Välitän veljestäni, vaikka hän katkaisikin välinsä perheeseemme yli 10 vuotta sitten.

Toivon, että veljeni selviää. Rukoilen hänen puolestaan, vaikkei se mitään auttaisikaan. Toivon koko sydämestäni, että hän selviää hengissä ja ilman vammoja. Että hän tajuaisi lopettaa itsetuhoisen käyttäytymisensä (jatkuvan ryyppäämisen) ja pystyisi tekemään sovinnon perheensä kanssa.

En kuitenkaan odota ihmeitä. Kokemus on osoittanut, ettei liikoja kannata odottaa. "Toivo parasta, mutta pelkää pahinta." Niin saattaa käydä tässäkin tapauksessa. Veljeni saattaa selvitä tai sitten ei. Hän saattaa jäädä henkiin, mutta pahasti vammautuneena. Tai toipua täysin terveeksi. Mutta jatkaa holtitonta alkoholinkäyttöään.

Veljeni on alkoholisti, on ollut jo yli 10 vuotta. Välillä vieroituksessa, välillä töissä. Viime ajat lähinnä työttömänä, juoden päivän toisensa jälkeen.

Tiesin, että jotain tällaista tulisi tapahtumaan. Kliseistä sanoa, mutta osasin odottaa tätä. Aavistin etukäteen, että jollekin meistä tapahtuu jotain pahaa. Joku kuolee tai vammautuu.

 Ja nyt näyttää siltä, että veljeni saa kärsiä seuraukset. Haluaisin olla hänen luonaan, haluaisin auttaa häntä selviämään. Mutta hän ei halua apua. Ei perheeltään, ei keneltäkään.

Minä kyllä selviän. Mutta pelkään vanhempieni puolesta. Entä jos veljeni ei selviä? Mitä sitten? Miten vanhempani kestävät, miten muu perheeni selviää?

En ole koskaan oppinut tuntemaan veljeäni, mutta omalla tavallani rakastan häntä, kaikesta huolimatta.

Mitä muuta voin tehdä kuin toivoa parasta?

On niin avuton olo.

En voi auttaa veljeäni. Vain hän itse voi nyt auttaa itseään.

 

Eikä vielä ole edes ilta...

Tatuoitu mieleen

Piru asuu sisälläni. Se kuiskii korvaani joka käänteessä, kylvää mieleeni tuhon siemeniä: "Olet surkea, mitätön pikku paska. Vitun luuseri. Luuletko muka olevasi jotain? Sinusta ei koskaan tule mitään. Kaikki vihaavat sinua. Olet tuomittu epäonnistumaan. Älä edes yritä. Kaikki menee niinkuin ennenkin. Olet syntynyt häviämään."

Niin. Syntynyt häviämään. Monta kertaa on käynyt mielessä, pitääkö tuo lause todellakin paikkani minun kohdallani. Tähän asti niin moni asia elämässäni on mennyt aivan totaalisen päin helvettiä, että väkisinkin alkaa miettiä, onko tällä jokin kohtalo tai tarkoitus. Voisiko todella olla niin, että minun kohtaloni on olla ikuinen häviäjä?

Luin kerran eräästä kirjasta tarinan, jonka mukaan mies meni tatuoijalle ja halusi selkäänsä tekstin "Born to lose",syntynyt häviämään.Toinen asiakas ihmetteli kovasti miehen valitsemaa tekstiä ja kysyi vanhalta tatuoijamestarilta, haluaako joku todella selkäänsä tuollaisen tekstin? "Kyllä", mestari vastasi. "Mutta ennenkuin tatuoidaan iholle, on jo tatuoitu mieleen".

Tatuoitu mieleen. Todellakin. Kuinka paljon meillä ihmisillä onkaan ennakkoluuloja, ajatusvääristymiä ja valheellisia käsityksiä itsestämme. Monelle meistä on todellakin tatuoitu mieleen nämä kuuluisat sanat: "syntynyt häviämään."

Itse olin pitkään tätä mieltä omalla kohdallani ja välillä vieläkin tuo sama tunne jyrää ylitseni, vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni, ettei se voi pitää paikkaansa. Että kohtaloa ei ole, vaan jokainen valitsee itse kohtalonsa. Mutta ajatusvääristymät ovat sitkeässä. Piru sisälläni jatkaa tuhon siementen kylvämistä mieleeni. Eikä sillä ole aikomustakaan lopettaa.

Loneliness forever

Masentaa. Masentaa niin helvetin rankasti. Eilen oli hyvä päivä, itseasiassa monta hyvää päivää on ollut takana. Ja nyt taas tällainen normi paskapäivä. Mikään ei näköjään paranna tätä masennusta. Voiko sitä edes parantaa? Itkettää mutta en edes pysty itkemään kunnolla. Haluaisin hakata ja viillellä mutta en voi. Kädet ovat jo paskana muutenkin.

Vedin maanantaina neljä Diapamia ja eilen toiset neljä. Kohta ne on loppu ja vitun lääkärit eivät enää halua kirjoittaa lisää. Varsinaisia kusipääsadisteja. Mä ihan oikeasti tarvitsen niitä lääkkeitä selvitäkseni sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin niissä jotka liittyvät töihin tai opiskeluun. Tätä lääkärit eivät ymmärrä. Ne luulevat, että jään koukkuun. En ole jäänyt, mutta lääkkeiden teho on haipunut minimiin. Tarvitsisin vahvempaa kamaa, vähintään 10mg:n tabuja. Olen käynyt ruinaamassa jopa yksityiseltä, mutta tuloksena oli 100€ lasku ja kehoitus tulla myöhemmin uudestaan. Jäi siis vain luu käteen. Oikeasti, haistakaa vittu kaikki lääkärit!

Töissä on ollut viikon ajan paljon sosiaalisia tilanteita, joissa minun täytyy olla aktiivinen ja se syö voimiani toden teolla. Olen selvinnyt vain Diapamin voimalla. En tiedä, kuinka kauan lääkkeet riittävät tätä tahtia.

Pahinta on kuitenkin jatkuva yksinäisyys. Näin syksyllä se tulee erityisen rajusti esiin, kun töissä tapaa ihmisiä ja kaupungissa hengaillessa tajuaa, kuinka saatanan yksin sitä lopulta on. Kaikki ystävät asuvat muualla ja vanhempiakin tapaan vain kerran tai pari kuukaudessa. Minulla ei ole sosiaalista elämää työn ulkopuolella.

Olen aina ollut se outolintu, erilainen lapsi ja nuori, jota kiusattiin ja halveksittiin. Nyt minusta on tullut aikuinen, jota ei kiusata, mutta joka jää aina yksin. Aivan kuin toiset ihmiset välttelisivät minua. En saa ystäviä. Kukaan ei halua viettää aikaa kanssani. Olen niin rasittava ja paska ihminen, että vanhat kaverininkin ovat varmaan kanssani lähinnä säälistä.

Pian on tulossa parhaan ystävän häät ja varmistui hiljattain, että hän on raskaana. Vauva syntyy ensi vuoden puolella. Onnittelin häntä iloisesti hymy huulilla, mutta sisimmässäni olen pettynyt ja surullinen. Pelkään menettäväni hänet äitiydelle ja ettemme enää näe juuri koskaan. Hajoaako ystävyytemme tähän? Joka tapauksessa se tulee muuttumaan...

Häissä pelkään itkeväni. En niinkään liikutuksesta, vaan surusta. Ystäväni muistuttaa minua tahtomattaan siitä, mitä en itse koskaan tule saamaan. Ei miestä, ei perhettä, ei kunnon työtä, ei sosiaalista elämää. Vain loputon yksinäisyys ajasta ikuisuuteen.

Haluaisin vain normaalin elämän. En pyydä paljoa. Haluaisin päästää irti menneisyydestä....Mutta menneisyys ei päästä irti minusta.

Kipua ja tuskaa

Huomenna on asiakastapaaminen töissä erääseen projektiin liittyen. Pelottaa. Pelottaa ihan vitusti, vaikka olen yrittänyt itselleni vakuuttaa kaikkea muuta. Että en oikeasti pelkää, että se on vain pientä, asiaankuuluvaa jännitystä ja menee kyllä ohi. Ja vitut. Pelko on niin vahva ja voimakas, että se jyrää alleen kaiken muun.

Koko keho käy ylikierroksilla. En pysty rentoutumaan. Ahdistaa ihan koko ajan. Yritän olla ajattelematta huomista. Hoen itselleni, että kyllä se siitä, ei mitään pelättävää, pelko on vain illuusio, kaikki menee hyvin ja minä selviän siitä tilanteesta. Mutta se ei riitä. Ei, mikään ei riitä, koska pelkoa ei voi ottaa pois. Pelko on hallinnut elämääni jo 20 vuotta, ei se lähde käskemällä yhtään mihinkään.

"Mitä sä oikein pelkäät? Ihmisiähän ne vaan on, ei ne sua syö!" Noin minulle on monta kertaa sanottu. On annettu ymmärtää, että pelkoni on turha ja että vain asennettani muuttamalla hokkuspokkus parantuisin ja lakkaisin yhtäkkiä pelkäämästä ihmisiä. Voi kun se olisikin noin helppoa!

Jos on lähes koko pienen ikänsä kokenut kiusaamista ja uhkaa toisten taholta, luottamus menee helposti niin omaan itseen kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin. Ei enää usko, ei jaksa uskoa, että joku haluaa olla oikeasti minulle hyvä. On tottunut siihen, että ihmiset haluavat tehdä mulle pahaa, enemmän tai vähemmän. Miten voisin alkaa tosta noin vaan luottaa ihmisiin kun se luottamus on niin monta kertaa petetty?

Mieli tekee viiltää taas kerran. Kovaa ja syvältä. Niin syvältä, että sattuu kunnolla, niin syvältä että fyyysinen kipu veisi mennessään tämän pelon ja tuskan. Mutta en uskalla tarttua terään. En ehkä pystyisi enää lopettamaan.

Myös fyysiset kivut vaivaavat. Selkää särkee ja niveliä kolottaa. Oikea käsi on välillä niin kipeä, ettei sillä voi tehdä käytännössä mitään. Olen hakannut kroppani paskaksi. Vituttaa, ongelmia on muutenkin tarpeeksi.

Kun lääkäri kysyy, olenko joskus loukannut käteni tai jalkani, en voi kertoa totuutta. Eihän sitä voi sanoa lääkärille, että kyllä, olen loukannut itseni tosi pahasti, olen satuttanut itseäni, olen hakannut itseäni niin monta kertaa, että jotain kropassani on mennyt rikki.

Miten kukaan voisi kertoa tuollaista? Kuka tahansa lääkäri pitäisi silloin minua hulluna. Jota kieltämättä olenkin, mutta en halua, että kukaan saa tietää sitä.

Tarinalla on opetus. Älkää hakatko itseänne! Mustelmat paranevat, mutta kehosi saattaa vahingoittua pysyvästi.

Työharjoittelua ja viiltelyhaluja

Maanantaina olisi taas luvassa uusi työharjoittelupäivä. Jännittää ja suoraansanottuna pelottaa myös, mitä viikko tuo tullessaan. Kuukausi on mennyt ihan mukavasti, mutta minulla on tapana kuvitella mielessäni aina se pahin kauhuskenaario ja odottaa että kaikki menee päin persettä joka tapauksessa.

Tämän harjoittelun olen päättänyt saada läpi, tuli mitä tuli (sopimus voimassa joulukuun loppuun) mutta silti pelkään, pelkään toisinaan aivan helvetisti, että jotain kauheaa tapahtuu. Pelkään kontakteja toisten ihmisten kanssa, pelkään ymmärtäväni annetut ohjeet väärin, pelkään mokaavani peruuttamattomasti. Pelkään kaikkea ja kaikkia. Työpäivistä olen selvinnyt aika vähäisellä ahdistuksella, mutta vapaa-ajalla se iskee tuplasti pahempana...

Pelkoa pelkoa pelkoa, koko vitun elämä yhtä saatanan pelkokierrettä! Alkaa suoraansanoen todella vituttamaan ja kyllästyttämään, että aina on pelko perseessä, joka ikinen päivä, joka helvetin hetki. En pysty rentoutumaan. Ahdistusoiretta pukkaa ja sydän hakkaa rinnassa liian kovaa. Haluaisin itkeä mutta kyyneleitä ei tule kunnolla. Cymbalta turruttaa tunteet tehokkaasti, mutta ei kykene viemään pois henkistä kipuani.

Viiltelynhalu on ollut kasvussa huolestuttavan paljon viime aikoina. Haaveilen teristä viikottain, välillä lähes päivittäin. Miksi, oi miksi en vain voisi tarttua siihen veitseen ja viiltää?

Kaikki on periaatteessa hyvin (lue:siedettävästi) mutta silti haluan satuttaa itseäni. Haluaisin viiltää kädet ja jalat täyteen, kunnes näkyvillä ei enää olisi puhdasta ihoa, pelkkiä verisiä juovia vain. Haluan nähdä veren virtaavaan, kertyvän lattialle lätäköiksi, haluan repiä haavat auki ja tuntea fyysistä tuskaa, joka turruttaisi minut edes hetkeksi. Mutta en uskalla. Pelkään jääväni koukkuun ja sitten se on menoa lopullisesti.

Eihän se nyt niin vakavaa ollut

Tänään katselin erään koulukiusaamista käsittelevän ohjelman. Reagoin yllättävän vahvasti, vahvemmin kuin koskaan aiemmin. Sydän alkoi hakata kovempaa ja tuntui kuin rintaa puristaisi rautainen käsi. Ahdistus tuli valtavalla voimalla päälle. Oli vaikea hengittää.

Itketti. Kyyneleet alkoivat valua silmistäni tahtomattani. Samalla hävetti. Miksi minä itken katsellessani videota joka käsittelee kiusaamista? Siitähän on jo 13 vuotta. Ei minulla ole ennenkään ollut tapana pillittää jos luen tai kuulen kiusaamisesta. Ainahan minä olen yrittänyt olla vahva. Kova, kylmä ja välinpitämätön. Olen niin kovasti yrittänyt olla tuntematta tuskaa. *Eihän se nyt niin vakavaa ollut.*

Mutta se oli. Helvetin vakavaa. Olen tajunnut kaiken vasta jälkeenpäin. Niin kai usein käy. Olen ollut jonkinlaisessa shokkitilassa tai unessa kaikki nämä vuodet. En ole halunnut myöntää totuutta itselleni. Olen yrittänyt unohtaa kaikin voimin, mutta nyt olen kulkenut tämän tien loppuun. En voi enää kieltää sitä, miten asiat ovat ja miten ne olivat. Kipeä totuus on, että kiusaaminen aiheutti minussa valtavat vauriot, jotka eivät ehkä koskaan parane täysin.

On erittäin tuskallista ja epämiellyttävää katsoa totuutta silmiin. Että on sittenkin uhri. Että ne paskiaiset onnistuivat satuttamaan minua ihan oikeasti. Että kiusaaminen ei jäänytkään sinne yläasteelle, vaan sama helvetti jatkuu edelleen pääni sisällä. Että sillä oli ja on edelleen seurauksia, jotka vaikuttavat elämäni jokaiseen osa-alueeseen.

En halua olla uhri. Silti tahtomattani jouduin uhrin asemaan. Olin yksin ja avuton, aseeton kiusaajiani vastaan. Kukaan ei puolustanut minua. Kaikki käänsivät katseensa sivuun ja antoivat pahan tapahtua. Opettajat, vanhemmat, luokkatoverit, kaikki. Kaikki ovat syyllisiä, tavalla tai toisella.

Pahinta ei ollut itse kiusaaminen, vaan totaalinen sivuun jääminen kaikesta sosiaalisesta toiminnasta. Minulla ei ollut ystäviä, ei kavereita. Olin täydellisen, totaalisen yksin. Aina joskus oli joku, vähän aikaa. Sitten välimme katkesivat syystä tai toisesta. Mutta sama peruskuvio toistui uudelleen ja uudelleen.

Minä olin aina se, joka jäi lopulta yksin. Minut on hylätty ja petetty, minulle on käännetty selkä niin monta kertaa, etten jaksa edes muistaa. Koen, että ihmiset ovat pettäneet minut. Minä olen ikuisesti ulkopuolinen. Tämä tunne on jo osa minua, osa persoonaani. En tiedä mitään toisenlaisesta elämästä.

Olen käynyt terapiassa yhteensä 10 vuotta. Enkä siltikään ole pystynyt puhumaan kunnolla kiusaamisestani. Niin kipeä asia se edelleen minulle on.

Millainen olisin ilman näitä kokemuksia? Olisiko kaikki paremmin, olisiko minulla ammatti ja työ, ystäviä, ehkä jopa perhe? Pystyisinkö elämään normaalia elämää niinkuin normaalit, terveet ihmiset?

Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. En uskalla juurikaan ajatella tulevaisuutta. Mitä siellä on odotettavissa vai onko mitään?

 En tiedä, millaista on tavallinen elämä. Millaista on, kun on oikeita ystäviä ja tuntee kuuluvansa joukkoon. Minä en ole koskaan kuulunut mihinkään. Kellun irrallani todellisuudesta, olen kuin komeetta, joka kiitää yksin avaruudessa ajan halki, erillään kaikesta muusta.

Minä olen muukalainen. Paremmin en osaa tätä tunnetta kuvata. Yksinäisyys kalvaa ja syö minua sisältä joka päivä, joka minuutti, joka hetki.

En olisi halunnut tällaista elämää.

Mutta minulle ei annettu vaihtoehtoja.