Ystäväni haluaa vauvan ja minä en osaa olla onnellinen

Väsyttää. Masentaa. Vituttaa. Itkettää. Olen yksin ja tylsistyn täällä neljän seinän sisällä. Ei siis kuulu kurjuutta kummempaa.

Tapasin paria ystävääni viime viikonloppuna ja sain kuulla, että toinen heistä yrittää vauvaa. Siis mitä helvettiä??!!? Ehkäisy on ollut jo jonkin aikaa poissa käytöstä ja nyt vasta sain kuulla tästä asiasta, jonka ajattelin tapahtuvaksi vasta jossain hamassa tulevaisuudessa, aikaisintaan vuoden, parin päästä. Uutinen oli minulle totaalinen shokki, isku vasten kasvoja. Järkytyin. Petyin. Tunsin jopa vihaa. Pelosta puhumattakaan.

Nyt menetän hänet pian kokonaan, äitiydelle. Näin pelkään. Pelkään, että vauva tulee menemään kaikessa edelle (luonnollisestikin) ja minä näen jatkossa ystävääni entistäkin harvemmin. Emme ole enää nuoria, emmekä huolettomia. Asiat eivät enää koskaan tule olemaan ennallaan.

Lapset ovat ihan ok, mutta itsekkäästi olin toivonut, että ystäväni hankkisi lapset "joskus vanhana" tai ei hankkisi niitä ollenkaan. Silloin olisi yksi häiriötekijä vähemmän ystävyyssuhteessamme.

Olen itsekäs narttu, tiedän. En osaa iloita ystäväni puolesta, pikemminkin itkettää, koska pelkään menettäväni hänet. Ja onhan minulla syytä pelätä - niin moni ystävyyssuhteeni on kariutunut vuosien saatossa, että olen tullut varsin mustasukkaiseksi näistä jäljelläolevista ystävistäni.

Pelonsekaisin tuntein siis odottelen mahdollista vauvauutista. Ilkeä puoli minusta toivoo, että hän saisi keskenmenon tai ei pystyisi tulemaan ollenkaan raskaaksi. Näin meidän ystävyytemme olisi turvattu.

Sairasta, tiedän.

Mutta olenko koskaan väittänytkään olevani terve? 

Liikaa vaihtoehtoja

Yksin kotona, jälleen kerran. Tulin tänään muutaman päivän mökkireissulta ja tajusin taas, kuinka yksin olenkaan. Paha olo löi vasten kasvoja, tuska kouraisi palleasta. Minä olen totaalisen, täydellisen yksin ja näin on jatkuva ikuisesti. En pääse pakoon, en koskaan pääse pakoon itseäni ja yksinäisyttäni.

Masentaa. Ajattelen elämää, ajattelen kuolemaa. Välillä kuolema tuntuu houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Armeliaalta vaihtoehdolta. Ikuinen rauha ja hiljaisuus. Kaukana kavala maailma.

Mutta mistä sen voi tietää? Mitä on kuolema, millaista on kuolla, mitä on tämän maailman takana? Eihän kukaan voi tietää. Kukaan ei ole koskaan palannut kertomaan.

Minä pelkään kuolemaa. Ja samalla osa minusta toivoo sitä.

Hirttoköysi katonrajassa. Lähestyvän auton valot. Öinen asemalaituri kuun valossa.

Partateriä, lääkkeitä, myrkkyä. Hukuttautuminen läheiseen lampeen.  

Vaihtoehtoja on liikaa.

Minkä niistä valitsisin?

Psykiatrini on kusipää

 Vihaan psykiatriani. Vittu että vihaan sitä mulkkua. Olen käynyt kaksi kertaa tämän ihmisen vastaanotolla ja nyt jo revin hiuksia päästäni. Toivon hartaasti, ettei kolmatta kertaa tule.

Kesäkuun alussa kävin tämän psykiatrin luona ensimmäisen kerran ja heinäkuun alussa oli toinen kerta. Tunsin jo heti ensi tapaamisella vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Hän käyttäytyi ylimielisesti, tympeästi ja viestitti muutenkin olemuksellaan, etteivät ongelmani kiinnosta paskan vertaa tätä ihmistä. Tunne oli siis molemminpuoleinen.

"Masennushan on tänä päivänä eräänlainen muotidiagnoosi". Tällä lauseella tämä äijä aloitti keskustelumme tarkasteltuaan ensin papereitani. Tuli aikalailla sellainen fiilis, että minut on leimattu lusmuksi ja valehtelijaksi heti kättelyssä. Viis siitä, että olen sairastanut 15 vuotta masennusta ja taustalta löytyy itsemurhayritys sekä kroonista itsetuhoisuutta. Persoonallisuushäiriöstä ja muista ongelmista puhumattakaan.

Mutta eihän potilasta koskaan uskota. Lääkäri on ainakin omasta mielestään Jumala ja saarnaa omaa jumalansanaansa potilailleen, jotka lääkärin mielestä eivät tiedä mistään mitään. Lääkärihän on aina oikeassa eikä lääkäriä sovi kyseenalaistaa.

Psykiatrini on siis 60+ ukkeli jonka naamasta näkee, että olisi jo korkea aika jäädä sinne eläkkeelle, pois viattomia potilaita kiusaamasta. Mutta ehkä hän on sadisti ja nauttii kun voi käyttää valtaansa ja aiheuttaa näin pahaa mieltä kanssaihmisilleen?

 Yritin kertoa ongelmistani rehellisesti tälle ihmiselle. Vastaukseksi sain vähättelyä ja suoranaista piilovittuilua. Hän kyseli, mitä olen tehnyt kesällä. Kerroin olleeni mökillä ja hän jatkoi kyselyitään, mitä siellä tein. Kysyi, olenko auttanut vanhempiani mökin fyysisissä töissä. Kerroin tehneeni jotain. "Niin, toisethan ovat sillä tavalla mukavuudenhaluisia että tykkäävät kyllä olla mökillä kun joku muu tekee ne hommat".

Ei hän aivan sanatarkasti noin sanonut, mutta idea tuli kyllä harvinaisen selväksi. Hänen mielestään olen mitä ilmeisimmin saamaton laiska paska, joka pitäisi pistää jonnekin työleirille opettelemaan työntekoa. Puolet ajasta äijä kertoili omia lapsuusmuistojaan enkä meinannut saada häneltä suunvuoroa.

Loppuvaiheessa alkoi vituttaa niin paljon, että menin varsin hiljaiseksi ja lähinnä ynähtelin äijän jorinoihin. Tätä muistellessa viha ja ihno senkun kasvaa.

Eikä toinen tapaamiskerta sujunut yhtään sen paremmin. Äijä aloittaa tapaamisemme lausuen: "Et olekaan aiemmin käynyt meillä?" Just joo. Edellisestä kerrasta oli alle kuukausi...Oliko hän todella voinut unohtaa vai oliko se vittuilua? Ja jos ei niin kuinka vähän lääkäri on kiinnostunut potilaastaan? Ymmärrän kyllä, että hänellä täytyy olla paljon potilaita mutta silti...Tuntui äärimmäisen epäkunnioittavalta. Olisi voinut vaivautua sieltä koneeltaan tarkistamaan ennen käyntiä, olinko käynyt vai en.

Tällä käynnillä olin varsin niukkasanainen. Kokoajan vitutti ja olisi tehnyt mieli paiskoa esineitä, heittää niitä vaikka sen äijän naamaan. Kun hän kysyi, miten masennukseni ilmenee, en kertonut viiltelystä enkä hakkaamisesta. Puhuin vain jotain epämääräistä pahasta olosta ja itkuisuudesta. En vain kertakaikkiaan pystynyt avautumaan tälle ihmiselle. En halunnut kertoa hänelle yhtään mitään, en edes puhua jos ei ollut aivan pakko. Tälläkin kerralla tyyppi horisi lähinnä omia juttujaan ja minä olin tälle ihmiselle pelkkää ilmaa.

Lähtiessä vitutti kuin pientä oravaa. Ja itseni sijaan mieleni olisi tehnyt viilellä sitä äijää...

Aion pyytää lääkärin vaihtoa. En kertakaikkiaan pysty käymään sen ihmisen vastaanotolla, en vaikka maksettaisiin. Eri asia on, onko ketään toista lääkäriä saatavilla...

Ei sen puoleen, ei hän ole ensimmäinen kusipää, jonka vastaanotolla olen käynyt. Olen tavannut useita eri psykiatreja ja vain yksi heistä on ollut mukava. Sairaalan psykiatri totesi minulle päin naamaa kerrottuani aggressiivisuudestani, että voisin hankkia samanlaisen miehen ja "sitten tapatte toisenne yhdessä." Ja tämä oli siis koulutetun asiantuntijan suusta. Mikä voisi enää olla suorempaa vittuilua?

Kolmas psykiatrini oli sitä mieltä, että minun pitäisi jo pikkuhiljaa alkaa kuntoutua, kun yhteiskunta on uhrannut minuun niin paljon aikaa ja rahaa.

Eräs nimeltämainitsematon psykiatri taasen oli sitä mieltä, että veisten seinään heitteleminen on pikkulapselta täysin normaalia toimintaa. "Naapurinpoika sellaista harrasteli aikanaan". Joskus sitä miettii, kumpi itseasiassa on hullumpi, potilas vai hänen lääkärinsä?

Taide pelasti minut itseltäni

Taas on näköjään viikko kulunut edellisestä postauksesta...Mitähän mä olen tehnyt tässä
välissä kun en ole jaksanut käydä blogia päivittämässä? Pitäisi todellakin aktivoitua enemmän tämän suhteen.

Eilen oli taas tosi vaikea ilta, mutta nyt tuntuu hieman helpottavan. Viiltelyltä ja hakkaamiselta on säästytty toistaiseksi, tosin koskaan ei voi olla satavarma, milloin nupissa kilahtaa taas ja sitten se on menoa.

Nyt aamulla olisi käytävä labrassa otattamassa litium- ja kilpirauhasarvot. Litoa olen siis syönyt about kuukauden, tosin muutama päivä sitten päätin lopettaa sen (2kg lihomisen takia) ja Thyroxinia noin vuoden verran. Tarkoituksena oli alunperin herätä klo 8 mutta joku riemuidiootti aloitti hillittömän bilettämisen jossain naapurikämpässä (asun siis kerrostalossa) ja heräsin jo klo 3 yöllä...

Oli sitten pakko tulla koneelle, että jaksaisin valvoa kunnolla ja unta en enää saanut tuon heräämisen jälkeen. Todella ihania naapureita mulla, ei ollut ensimmäinen kerta kun herään hillittömään musiikinjytkeeseen keskellä yötä.

No mutta, asiaan. Mieliala ei ole juurikaan parantunut viikon aikana, on ahdistanut, masentanut ja vituttanut ihan entiseen malliin. Sain lääkäriltä Cymbalta-masennuslääkereseptin viikko takaperin, nyt pitäisi enää käydä hakemassa se. Esteenä on lääkkeen hinta, joka lähentelee 30 euroa kuukaudessa. Tällä hetkellä olen aivan peeaa ja odottelen soskun toimeentulotukipäätöstä, jota ei ole vielä kuulunut.

En siis pysty nyt hankkimaan tuota lääkettä mikä harmittaa todella rankasti, koska kaipaisin edes pientä mielialan nostoa, jos vaikka tästä lääkkeestä olisi jotain apua...

Asiasta kolmanteen. Lukeminen, musiikki, elokuvat ja runojen kirjoittaminen pitävät minut järjissäni, ovat pitäneet viimeiset 15 vuotta. Ilman niitä olisin varmaankin tappanut itseni jo ajat sitten.

Nuorempana olin myös innokas piirtelemään, tosin se on viimeisen 10 vuoden aikana jäänyt vähemmälle. Sanotaan nyt kuitenkin kliseisesti, että taide pelasti minut itseltäni. Elokuvien ja kirjojen parissa voin hetkeksi unohtaa itseni, upota toiseen todellisuuteen, olla joku muu edes pienen hetken. Ja unohtaa kaiken tämän paskan, joka muulloin pyörii päässäni 24/7.

Luen suurimman osan vapaa-ajastani, milloin pystyn keskittymään. Kauhu ja fantasia ovat eniten lähellä sydäntäni, tosin pyrin lukemaan kirjallisuutta laidasta laitaan. Nyt on menossa Stephen King- kausi taas vaihteeksi.

Elokuvagenressä fantasia- ja kauhu ovat myös ykkösenä, erityisesti yliluonnollinen kauhu ja zombie-leffat kiinnostavat. Myös draama- ja historiallisia elokuvia tykkään katsoa.

Runoja kirjoitan silloin kun tuntuu, että pää hajoaa tässä ja nyt. En osaa kirjoittaa "hyvällä" tuulella ollessani, luovuuteni tuntuu pulppuavan ainoastaan silloin kun ahdistaa niin perkeleesti. Tämä harmittaa, haluaisin kirjoittaa muulloinkin kuin äärimmäisen ahdistuneena tai masentuneena, mutta se ei vain tunnu luonnistuvan jostain syystä. No, täytyy olla kiitollinen että ylipäätään pystyn kirjoittamaan, onhan se hyvä keino purkaa pahaa oloa.

Musiikin suhteen olen melko kaikkiruokainen, mutta pääasiassa tällä hetkellä tykkään kuunnella aika raskasta kamaa, fiiliksestä riippuen. Esim. Murderdolls, Wednesday 13, Nightwish, Children of Bodom jne...Joskus kuuntelen kyllä ihan teknoakin tai jopa klassista. Tämä vaihtelee aika paljon kausittain.

Valokuvaamisen löysin nelisen vuotta sitten ja talvella sain ensimmäisen järjestelmäkamerani, jolla olen käynyt kuvailemassa aina kun jaksan. Tosin viime aikoina en ole kyllä paljoa jaksanut, ehkä syksyllä taas tulee sen suhteen aktiivisempi kausi. Kuvaan lähinnä luonnossa, joka on lähellä sydäntäni.

 Pari tuntia vielä aikaa ja sitten täytyy lähteä sinne labraan. Ei yhtään huvittaisi, haluaisin vain notkua netissä loppupäivän, mutta pakko oikeasti mennä, kun olen lykännyt sitä jo pari viikkoa. Palaillaan...

Angstia ja vitutusta

Tämä kesä on ollut mulle harvinaisen vaikeaa aikaa. Yleensä olen voinut kesällä paremmin kuin talvella mutta ei päde tähän vuoteen. Toukokuussa oli harvinainen parempi jakso, jolloin jaksoin jopa lenkkeillä säännöllisesti mutta kesäkuussa vointini romahti ja mieliala on madellut pohjamudissa viikkotolkulla.

Tänään hakkasin itseäni taas. Ilman mitään erityistä syytä. Vitutti vaan niin armottomasti kaikki. Koko tämä saatanan elämä. Elämä josta ei koskaan tule mitään, elämä jossa olen epäonnistunut täydellisesti. Olen sairas, yksinäinen ja köyhä. Revi tästä sitten jotain riemua elämään.

Nyt en kertakaikkiaan jaksa ajatella positiivisesti. Haluttaisi vaan vetää ranteet auki ja unohtaa koko paska.

Tänään on taas ahdistanut ja masentanut raskaasti. Itkettää koko ajan, tunnen olevani niin helvetin yksin ja umpikujassa. En näe edessä mitään odotettavaa. Tuntuu, että elämäni on jo takanapäin. Pääsenkö koskaan yli tuskasta ja pelosta, joka sydämessäni vallitsee? Onko minulla enää tulevaisuutta?

Vihaan itseäni ja vihaan tätä elämää. Vihaan kaikkea. Vihaan vanhempiani, entisiä koulutovereitani, kaikkia heitä, jotka tekivät tämän minulle. Tuhosivat elämäni, mielenterveyteni, kaiken. Nyt olen niin hajalla kuin ihminen voi olla.

Runojen kirjoittaminen ja maalaaminen auttavat hieman. Itkeminen ja huutaminen myös. Mutta kaikista eniten auttaa viiltely ja itsensä hakkaaminen.

Näillä mennään.