Lääkäriaikaa odotellessa

En mennyt tänään kuntouttavaan, vaikka olisi pitänyt. Lintsaan siis enemmän tai vähemmän hyvällä omallatunnolla...

Viime tiistaina oli vika terapiakäynti. Kelalle on jo ilmoitettu keskeytyneestä terapiasta. En jaksa etsiä uutta terapeuttia eikä mulla ole siihen varaakaan. Olen miettinyt asiaa ja päätynyt siihen lopputulokseen, etten jaksa puhua enää kenellekään. Puhumiset on minun kohdallani nyt puhuttu.

Olen niin saatanan pettynyt tämän terapian keskeytymisen takia. Koko homma meni kankkulan kaivoon, koska sain sen hemmetin raivarin...

Toisaalta terapia ei edennyt enää pitkään aikaan, vaan junnasi paikallaan. Puhuin paljon pakkoajatuksistani (esim. helvetin pelko) mutta ei terapia niihin juurikaan auttanut. Turhautti vaan kun toinen ei ymmärrä...

Henkilökemiamme eivät toimineet, kuten olen jo aiemmin todennut. Ei sen kuulu olla niin, että joka ikisellä käynnillä on ärsyyntynyt terapeuttiinsa. Mutta minkä sille enää mahtaa, terapia on päättynyt ja sitä on turha jäädä märehtimään.

Olen pettynyt sekä terapeuttiin että itseeni. Toivoin niin kovasti, että vihdoinkin voisin parantua traumoistani ja jatkaa elämääni eteenpäin mutta kun ei niin ei...

Ilmeisesti olen se kuuluisa "parantumaton tapaus". Ehkä mikään terapia ei kohdallani toimi ja täytyy vaan luovuttaa ja antaa olla. Hyväksyä se tosiasia, että tulee olemaan lopun elämäänsä sairas ja sen kanssa on vaan elettävä, päivä kerrallaan.

Lääkkeistä sentään on apua, mutta tällä hetkellä bensot ovat loppu ja pelkään, ettei lääkäri enää määrää niitä mulle :/

Tänään otin 4 Diapamia ahdistuksen takia, kun piti soittaa psykiatrille ja varata hänelle aika. Siinä meni vikat lääkkeet...Tälle viikolle pyysin aikaa sairaslomaa varten, mutta lääkärillä ei ole aikoja kuin vasta ensi viikolle joten sairasloma jäi nyt saamatta ja olen luvattomasti pois kuntouttavasta, kun olen vaan siinä kunnossa etten jaksaisi olla siellä.

Enkä taatusti mene selittelemään mihinkään tk:hon näitä juttuja, kokemusta on ettei tavalliset lääkärit ymmärrä...

Lääkäriaikaa ja uutta bentsoreseptiä siis odotellessa. 

Paha raivokohtaus terapiassa

Piti kirjoittaa postaus jo viikko sitten mutta en vaan jaksanut...

Sain viime tiistaina tosi pahan raivokohtauksen terapiassa monen eri asian summana. Olen jo pitkään kärsinyt jatkuvasta turhautumisesta sekä terapeuttiin että itse terapiaan, koen että mikään ei etene mihinkään ja olen niin helvetin kyllästynyt ja ärsyyntynyt koko ihmiseen.

Olin jo valmiiksi pahalla tuulella mennessäni vastaanotolle ja kerroin sen jo heti alussa. Puheeksi tuli jälleen homeasiat ja kerroin pelostani joutua kadulle, että pelkään sairastuvani homeesta niin pahasti ja nämä jutut ärsyttävät terapeuttiani ihan selvästi, sen olen pannut kyllä merkille (vaikka hän kieltää sen, että mikään sanomani ei muka ärsytä häntä). Hän ei haluaisi, että edes puhun aiheesta.

Puhuin kuitenkin ja laukaiseva tekijä raivarilleni oli se, kun kerroin vierailleeni Homepakolaiset ry:n nettisivuilla etsimässä tietoa ja hän kysyi, että miksi ihmeessä käyn sellaisilla sivuilla? Räjähdin ihan yhtäkkiä ja karjaisin täysillä, että "Vittuako se sulle kuuluu vitun ämmä!" ja häivyin paikalta paiskaten oven takanani täysillä kiinni.

Tiesin heti, että se oli sitten siinä tämä terapia. En voisi enää jatkaa tämän jälkeen ja tuskin terapeuttikaan sitä haluaa ja olin oikeassa asian suhteen.

Ja joo myönnetään, oli lapsellinen ja täysin kohtuuton reaktio terapeuttia kohtaan. En vaan enää jaksanut hillitä itseäni, olen ollut jo kuukausia niin ärtynyt siihen ämmään. Ei meidän välinen kemia vaan toimi ja olen siitä moneen kertaan terapiassa maininnut ja aina se on vaan vähätellyt asiaa, että ei ole mukamas meidän kemioissa mitään vikaa...

Tänään purimme asiaa ja tulimme molemmat siihen lopputulokseen, että homma ei toimi näin ja ehkä on parempi lopettaa koko terapia. Pyysin tietenkin anteeksi edelliskertaista käytöstäni ja tottakai hävetti mennä sinne. Ja olin oikeassa sen suhteen, ettei terapeuttikaan koe mieleiseksi jatkaa mun terapiaa.

Hän ilmaisi huolensa siitä, että hänen oma turvallisuutensa saattaa olla uhattuna takiani, koska mitään takeita ei hänen mielestään ole siitä, ettenkö voisi suuttuessani hyökätä hänen kimppuunsa. Hän siis myönsi epäsuorasti että pelkää mua nyt sen raivarin takia :(

Mitä järkeä on siis jatkaa terapiaa jos terapeutti pelkää potilastaan? Olen jotenkin järkyttynyt hänen reaktiostaan, en ole koskaan pahoinpidellyt ketään enkä nytkään käynyt terapeutin kimppuun millään tavalla, huusin vain äkillisen tunnekuohun vallassa ja poistuin heti paikalta. Luulisi, että tämäkin mielisairaalassa työskennellyt ihminen on nähnyt samankaltaista käytöstä ennenkin ja on vaikea uskoa, että olisin hänen ainoa potilaansa koskaan joka on saanut raivarin vastaanotolla?

Olenko tosiaan niin kamala, niin pelottava, niin arvaamaton että hän ei uskalla jäädä kahdestaan kanssani samaan tilaan? Tuli voimakas häpeäntunne, olen niin kauhea ihminen että oma terapeuttikin joutuu pelkäämään...

Hän edelleenkin kieltää, että olisi ärsyyntynyt mistään sanomastani ja ettei hänellä ole mitään osuutta mihinkään, hänen mielestään kemioissamme ei ole ollut vikaa jne. Kaikki on tietenkin mun vika, kuten aina. Ilmeisesti harva terapeutti pystyy myöntämään omia virheitään. Ja tässä tapauksessa selkeä virhe terapeutilta oli se, ettei hän uskonut minua kun toistuvasti kerroin kokevani, että meidän kemiamme eivät vaan kohtaa. Toisaalta saan syyttää itseäni, kun olin niin nössö etten itse tajunnut aloissa laittaa stoppia hommalle ja vaihtaa terapeuttia aiemmin.

Joten olen päättänyt lopettaa, irtisanomisaikaa on kuukausi ja taitaa olla uuden terapeutin etsintä edessä. En kyllä tiedä, onko siinä enää mitään järkeä tässä vaiheessa kun Kelan suorakorvaus loppuu jo ensi vuoden toukokuussa mutta toisaalta kun se kerran on myönnetty niin en haluaisi jättää viimeisiä kertoja käyttämättä.

Psykiatrian polille saattaisi olla mahdollista päästä, mutta sinne voi olla pitkät jonot. Ja uudelle yksityiselle ei ole varaa, koska tutustumiskäynnit maksavat lähemmäs parisataa enkä saa mistään lainaksi tuollaisia rahoja.

En yhtään tiedä mitä teen, toisaalta tekisi vaan mieli jättää koko homma sikseen mutta tarvitsen kuitenkin terapiaa ja tämä terapeutti on samaa mieltä, että homman täytyisi jatkua mutta jonkun toisen luona.

Olen nyt tosi väsynyt joten en jaksa sen syvemmin kirjoitella syitä, jotka ajoivat minut tähän tilanteeseen, ehkä seuraavassa postauksessa käsittelen tarkemmin minun ja terapeutin välistä suhdetta ja siihen liittyviä vaikeita asioita...

Elämä ei ole minua varten

Olen tällä hetkellä hyvin, hyvin väsynyt kirjoittaessani tätä postausta.

Väsynyt niin perinpohjin tähän elämään ja sen mukanaan tuomaan tuskaan, väsymykseen, epätoivoon. Ei tämä pääty koskaan, kärsimykseni tässä maailmassa. En jaksa enää hakata päätä seinään enkä uskoa että asiat voisivat kääntyä parhain päin.

Olen väsynyt jatkuvaan pelossa elämiseen. Se alkoi jo lapsena koulukiusaamisen ja vanhempien fyysisen kurittamisen kautta ja jatkuu tänä päivänä erilaisina pakko-oireisina ajatuksina, kuolemantoiveina ja aggressioina. Ja ennen kaikkea toivottomuutena.

Olen niin täysin toivoton... Tunnelin päässä ei tunnu näkyvän edes sitä himmeää valonkajastusta. Ehkä se siellä jossain on olemassa, mutta tällä hetkellä olen kykenemätön uskomaan siihen.

Ei ole tapahtunut mitään erityistä, tavallisuudesta poikkeavaa. Eilen aamupäivällä vaan jostain syystä tuli taas romahdus ja aloin hysteerisesti itkemään kun mietin elämääni ja miten en kestä tätä. Toivottomus on ottanut mieleni valtaansa ja eilen terapiassa totesin ensimmäistä kertaa täysin tosissani, täysin lakonisesti että tämä koko homma on epäonnistunut, terapia ja kaikki enkä näe enää mitään toivoa missään. Olen varma siitä, etten tule ikinä näkemään 50-vuotispäivääni.

Kuolema nuorena, sen ajatuksen olen jo hyväksynyt, koska muutakaan en voi. En ole tarpeeksi vahva voidakseni taistella tätä kaikkinielevää masennusta, yksinäisyyttä ja toivottomuutta vastaan. Ei minua ole tarkoitettu tähän elämään, tähän maailmaan. En vaan pärjää täällä näillä säännöillä.

En pärjää ihmisten kanssa, koska olen sosiaalisesti sokea enkä tule koskaan paranemaan siitä. Olen aina ollut ei-toivottu henkilö, en koskaan hyväksytty omana itsenäni ja se trauma on toistunut läpi aikuisikäni lukemattomia kertoja. En enää jaksa sitä...

Selkäkivut ovat pahentuneet viimeisten viikkojen aikana, samoin nivelkivut ja minulla ei ole varaa mihinkään hoitoihin kuten akupunktioon jne. Nivelrikko on jo selässä, polvissa ja olkapäissä, todennäköisesti koko elimistössä. En kestä ajatusta, mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun kivut jatkavat pahenemistaan ja vievät ehkä liikuntakykyni kokonaan.

En kestä ajatusta vanhempien menettämisestä, sitten jään kokonaan yksin. Ja ilmeisesti kotini tosiaan on homeessa, kun hengitystieoireetkin pahenevat kaiken aikaa. Mutta ei ole varaa muuttaa, sossun rahoilla kun elellään ja sieltähän ei apua saa kun en voi todistaa että täällä on hometta.

Tässä on nyt niin paljon kuormittavia tekijöitä, että pahoin pelkään etten tule selviämään tästä kombosta. Kuolemani on vain ajan kysymys ja jollain tavalla olen tiennyt sen viimeistään 18-vuotiaasta kun ensimmäisen yliannostukseni otin.

Elämä ei ole minua varten. Ei ole koskaan ollut.

Fakta on se, että joku päivä minä menen ja tapan itseni. Eikä tämä ole mikään uhkaus, vaan karua todellisuutta.

Elossa

Elossa ollaan edelleen ja hautajaiset menivät ihan ok. Edellinen postaus taisi olla hieman ylidramaattinen ja kirjoitettu sekavassa mielentilassa, mutta pelkoni oli kylläkin todellinen vaikka ei sittenkään (onneksi) aiheellinen...

Olen lähdössä tästä mökille joten postailen pidemmin joskus lähitulevaisuudessa.

Pelottaa

Veljen hautajaiset viikonloppuna, pelottaa.

Tiedän, että tulen hajoamaan siellä enemmän tai vähemmän. Hautajaiset on muutenkin niin perseestä, saati oman perheenjäsenen. Voisinpa jättää väliin koko homman, mutta mentävä on...

Olen ollut tosi pahalla tuulella jo monta päivää, varmaankin hautajaisten takia. Ja terapeuttikin on lomalla, en pääse puhumaan hänelle tai kenellekään.

Ahdistaa, masentaa, vituttaa ja pelottaa.

En halua itkeä muiden nähden mutta tiedän että niin tulee tapahtumaan. Koska olen todella herkkä ja en voi sille mitään.

Eniten pelkään sitä että jotain kamalaa tapahtuu, että joku meistä kuolee tai jotain. Mielessäni kummittelee se vaihtoehto, että mitä jos isä sekoaa (joudun menemään hänen ja äidin kyydillä, isä ajaa aina) surusta ja ajaa meidät päin rekkaa tai kallioleikkaukseen tai jotain? Mitä jos hän vaan flippaa ja tekee lopun meistä kaikista? Satasen vauhdissa moottoritiellä, siitä ei voi selvitä hengissä.

Tämä voi olla mun viimeinen viikko tässä maailmassa. En ehkä ole enää elossa ensi viikolla.

Osa minusta kai haluaakin kuolla, kun aion mennä isäni kyytiin vaikka pelkään hänen sekoavan ja tappavan minut ja äidin. Ei hän ole koskaan varsinaisesti väkivaltainen ollut, mutta äiti kertoi veljeni kuoleman jälkeen isän olevan entistä kiukkuisempi (mitä hän on aina) j pelkään, että häneltä pettää lopullisesti hermo ja me olemme kaikki mennyttä.

En haluaisi vielä kuolla, vaikka tilanteeni tuntuukin usein toivottomalta. En varsinkaan halua kuolla autokolarissa väkivaltaisesti. Haluaisin päättää ajan ja paikan itse, en katsoa avuttomana vierestä kun oma isä ohjaa auton päin rekkaa tai jotain.

Tiedän, että mielikuvitukseni laukkaa välillä liian lujaa tässäkin asiassa ja ei ole mitään syytä olettaa, että isä haluaisi tehdä perhesurman. Silti pelkään vaan hänen sekoamistaan ja että se tapahtuu nimenomaan auton ratissa.

Itselläni on ajokortti mutta isä ei anna minun ajaa ja äiti taas ei suostu omista syistään ajamaan. Olen harkinnut meneväni bussilla, mutta en keksi yhtään hyvää tekosyytä tehdä niin ja tiedän että vanhemani loukkaantuisivat, isä varsinkin, joka ei siedä arvostelua, ei varsinkaan ajotaidoistaan.

Onko sairasta pelätä, että oma isä tappaa? Olenko todella pahasti sairas, kun suostun menemään ihmisen kyytiin, joka saattaa tehdä jotain niin äärimmäistä? Vastauksen te kaikki jo tiedättekin...

Isästä on viime vuosina tullut auton ratissa arvaamaton. Jos sanoo hänelle, että hän ajaa liian kovaa ja meitä pelottaa, niin hän saattaa vain painaa lisää kaasua, aivan kuin kostaakseen minulle ja äidille sen, että "kehtasimme" arvostella hänen ajotaitojaa. Tai jos sanoo että selkään sattuu, pitäisi päästä jaloittelemaan niin ei isää kiinnosta. Hän suostuu tauolle vasta kun pitää itse oäästä vessaan jne.

Olen joka kerta pelännyt isän kyydissä viimeiset vuodet ja äiti myös. Isällä on ilmeisesti paljon aggressioita ja hän käyttäytyy usein passiivis-agressiivisesti. Pelottaa, millaisessa kunnossa hän on nyt veljen kuoleman jälkeen ja myönnän että hänenkään mielenterveytensä ei ole koskaan ollut sieltä terveimmästä päästä...

Kai se kertoo omasta itsetuhoisuudestani että ylipäätään suostun tuon ihmisen kyytiin, vaikka pelkään. Osa minusta haluaa, että isä todella ajaa meidät kaikki hengiltä. Ehkä niin olisi parempi meille kaikille. Minusta ei enää tervettä tule ja vanhempani alkavat olla todella vanhoja ja aika raihnaisiakin. Mitä odotettavaa meillä enää elämältä on?

Kaikista itsariajatuksistani huolimatta pelkään kuolemaa. En sinänsä itse kuolinhetkeä vaan mitä sen jälkeen. Helvetinpelko on edelleen vahvasti läsnä ja olen rukoillut, yrittänyt epätoivoissani tulla uskoon mut ei siitäkään mitään tule.

Olisihan se hienoa päästä johonkin taivaaseen, mutta en todella pysty uskomaan että sellaista paikkaa on olemassa. Ja ikuiseen helvettiin en todellakaan halua uskoa...

Maailmankatsomukseni on ihan sekaisin, samoin olen itse enkä taida koskaan päästä ns. selville vesille, mikäli ylipäätään olen elossa vielä viikonlopun jälkeen. Osa minusta tosiaan toivoo, että loppu tulee ja kaikki paska päättyy tähän.

Joku osa minusta haluaa kuitenkin elää. Toisaalta kuolema 32-vuotiaana ei tunnu ajatuksena kovin pahalta. Onhan sitä tullut elämää elettyä jo ja tuskin se tästä paremmaksi enää muuttuu. Periaatteessa olisin valmis lähtemään, jos voisin olla varma että se tapahtuisi nopeasti ja kivuttomasti ja että en joudu sinne helvettiin (mikäli sellainen on olemassa).

Tulevasta viikonlopusta tulee rankka, se on aivan varmaa. Lauantai tulee olemaan yksi elämäni pahimmista päivistä joten onko ihme että pelot ovat pinnassa?

Täytyy vain toivoa että kaikki menee mahdollisimman hyvin ja että palaan hengissä takaisin kyseiseltä reissulta.

Miten minulla muuten menee? Selkä on välillä ihan helvetin kipeä ja tänään olen vetänyt 6 Diapamia ihan vain laukaistakseni lihasjännitystä. Ylä-ja keskiselkä eivät siedä istumista juuri ollenkaan ja työtoiminnassa on vaikea istua neljää tuntia vaikka pidän taukoja ja kävelen, venyttelen jne.

Oikea olkapää reistailee ja on vaikea tehdä kotihommia, esim. tiskaaminen rasittaa kättä ja tulee liike-ja leposärkyä. Imuroiminen taas laukaisee säteilykipua pakaroihin ja jalkoihin. Ei siis hääppöisesti mene tän fysiikan kanssa...

Epäilen vahvasti sairastavani moninivelrikkoa ja se pelottaa mua ihan helvetisti. Tämän etenemistä ei voi pysäyttää ja joskus varmasti joudun leikkaukseen tällä menolla jos elän vanhemmaksi. Ironista tässä on se, että minulla on aina ollut todella alhainen kipukynnys....

Masennuksen kanssa pärjään, se on hieman hellittänyt, koska kesä ja auringonvalo. Ahdistus pysyy kurissa lääkkeillä vaikka välillä nousee pintaan. Vointini on siis suht ok. Olen lenkkeillyt ja lukenut, yrittänyt nauttia elämästä sen minkä pystyn, iloita niistä pienistä hyvistä asioista joita minunkin elämässäni on.

Jos se on menoa nyt, niin olkoon, hyväksyn siinä tapauksessa kohtaloni. Jos rehellisiä ollaan, niin en kauheasti jää kaipaamaan tätä elämää, vaikka paljon hyviäkin hetkiä on tielle osunut...

 R.I.P veljeni

Nyt se sitten tapahtui.

Sain tiedon veljeni kuolemasta tänään puhelimitse. Hän oli kuollut yksin asuntoonsa ja löydetty sieltä. Muutama päivä sitten.

Monta vuotta olin pelännyt ja odottanut tätä puhelua. Nyt ei tarvitse enää pelätä eikä miettiä. Se on ohi.

Taistelu on veljeni osalta ohi. Toivon, että hänellä on nyt rauha.

Olin juuri kesäkukkia ostamassa ja jonotin kassalle, kun äiti soitti. Puhelin soi laukussa ja ajattelin, ettei se varmaan ole mitään tärkeää. Kun pääsin ostosteni kanssa kaupan pihalle, vastasin iloisesti puhelimeen, enkä osannut yhtään aavistaa, että tämä on juuri se puhelu. jota olen odottanut ja pelännyt jo vuosia.

Äiti sanoi. että nyt on vähän ikävämpää asiaa, M on nyt sitten kuollut. Onnistuin tahdonvoimalla pysymään yllättävänkin rauhallisena enkä alkanut itkemään. Kuuntelin asiallisesti kertomusta siitä, kuinka veljeni oli talonmies löytänyt kuolleena asunnostaan ja että veljelle tehdään ruumiinavaus kuolemansyyn selvittämiseksi, eikä hautajaisten ajankohdasta ole vielä tietoa.

Totesin. että parempi veljelle jotta hän pääsi pois kärsimästä. Viimeiset vuodet olivat hänelle rankkoja, sen näki naamasta (tapasimme viimeksi jouluna). Ei alkoholistina eläminen ole mitään varsinaista elämää eikä sellaista kohtaloa toivoisi kenellekään.

Äidin rauhallisuutta vähän järkytyin. Hän selosti asiat rauhallisesti, enkä kuullut hänen äänessään surua juurikaan. Hän kertoi veljen kuolemasta kuin mistä tahansa jokapäiväisestä aiheesta ja intoutui puhumaan vielä säästäkin lopuksi. Aivan kuin tapahtuma ei juurikaan olisi koskettanut häntä...

En tiedä, johtuiko äidin rauhallisuus mahdollisesta sokkireaktiosta vai onko hän muuten vain jollain tapaa tunnekylmä. Itse purskahdin itkuun heti puhelun päätyttyä siinä kaupan parkkipaikalla, vaikka lähellä oli muita ihmisiä. En vaan pysynyt kasassa niin kauan että olisin ehtinyt kotiin asti.

Kysyin, miten he jaksavat nyt. Isästä ei kuulemma päällepäin huomaa juuri mitään, hän osaa pitää tunteensa taitavasti sisällään. Äitikin on siinä kieltämättä aika hyvä. Musta tuntuu, että he molemmat ovat tunnekylmiä jollain tapaa tai sitten osaavat peittää hyvin tuskansa.

Sovimme soittelevamme vielä ennen juhannusta, jos tulee jotain asiaa.

Tuntuu jotenkin epätodelliselta, että oma veli on kuollut eikä häntä näe enää koskaan. Siitä huolimatta, että me kaikki tiesimme, että hänen viinaan kuolemisensa on vain ajan kysymys. Hän oli ollut alkoholisti jo kauan. Ja varmasti parempi hänelle, että maanpäälliset kärsimykset ovat nyt ohi.

Onneksi emme olleet koskaan läheisiä toisillemme. Sattuisi varmasti vielä enemmän, jos hänen kanssaan olisi ollut aktiivisesti tekemisissä. Hän pysyi aina tietyllä tapaa etäisenä ja ei meillä koskaan ollut kunnollista veli-sisar-suhdetta.

Silti tunnen tuskaa, että tämän piti päättyä näin. Toivoin viimeiseen asti, että hän selviäisi ja jollain konstilla pystyisi lopettamaan juomisen, että hän  olisi tarpeeksi vahva ja pystyisi taistelemaan sairauttaan vastaan ja pääsemään niskan päälle.

Mutta valitettavasti veljeni hävisi taistelun viinaa vastaan.
Enää ei ole mitään tehtävissä.

Pelkään tulevia hautajaisia. Pelkään hajoavani siellä ihan palasiksi ja että alan hysteerisenä itkemään tai jotain. Pelottaa, etten pysty hillitsemään itseäni ja nolaan itseni siellä kaikkien edessä. En haluaisi itkeä perheen ja sukulaisten läsnäollessa, en edes silloin kun on kyse oman veljen kuolemasta.

Meidän perheessä ei ole koskaan ollut tapana näyttää omaa surua eikä meillä ole juurikaan itketty. Opin häpeämään itkemistä ja tunnen vielä tänä päivänäkin pelkoa, että häpäisen itseni itkemällä ja että kyyneleitä ei saa näyttää muille, vaan pitää itkeä muilta salassa, yksin jossain piilossa niin ettei kukaan näe.

Tuntuu jo ajatuksena kauhealta, että joutuu katsomaan vierestä kun oman veljen arkku lasketaan hautaan. En tiedä, miten tulen selviämään siitä itkemättä. Ehkä saan kerättyä jostain tahdonvoimaa jotta pysyisin rauhallisena hautajaispäivän ajan.

Pelkään nähdä omien vanhempieni kyyneleitä. Jos he itkevät niin itken varmasti minäkin. Toisaalta eikö se ole ihan luonnollista, kun on sentään oman perheen jäsenestä kysymys?

Onneksi asun yksin eikä kukaan näe täällä kyyneleitäni.  Saan itkeä rauhassa ja olenkin itkenyt tänään paljon.

Itkettää myös tätä tekstiä kirjoittaessa. Oli pakko tulla purkamaan tapahtunut heti, koska seuraava terapia-aika on vasta ensi tiistaina ja pitää jaksaa sinne asti.

Hautajaisia siis odotellessa...

Ahdistusta, masennusta ja hahmottamisvaikeuksia

 Päätin sittenkin jatkaa kirjoittamista, jos tästä olisi edes vähän apua vielä...

Masennus on tehnyt paluun ja ahdistuskin on taas noussut korkeammalle lääkityksestä huolimatta.

En saa mielenrauhaa mistään, mitenkään. Tulevaisuus tuntuu mustalta aukolta joka imee kaikki voimat ja nykyhetkeen on vaikea keskittyä. Pelkään niin paljon, kaikkea...

Tällä viikolla sitten tuli jonkinasteinen romahdus työpajalla. Hahmottamishäiriön takia kädentaitoja vaativat tehtävät ovat itselleni tavallista haastavampia (koulussa vihasin käsitöitä ja matematiikkaa, koska en hahmottanut niitä) ja erästä askarteluhommaa tehdessä hermoni vaan yhtäkkiä pettivät ja oli pakko mennä vessaan itkemään.

Tunsin itseni niin huonoksi, tyhmäksi, idiootiksi. Olin taas se tyttö koulunpenkillä, joka ei osaa, jolle nauretaan, jota hyljeksitään, joka jätetään yksin. Yritin estää itkua, mutta se vain tuli lupaa kysymättä. Itkin varmaan lähemmäs 10 minuuttia ja pelkäsin, kuuleeko joku. Häpesin niin paljon, kun en pystynyt hillitsemään itseäni...En vaan kestä sitä tunnetta, kun joku neuvoo kädestä pitäen ja silti en vaan osaa, koska en hahmota. Aivot yksinkertaisesti kieltäytyvät tajuamasta asiaa ja lopulta menetän hermoni.

Koulussa matematiikka oli ihan toivotonta ja lopulta opettajat antoivat periksi kanssani kun tajusivat, etten vaan opi. Vaikka sain tukiopetusta. Aina oli se nelonen tai vitonen todistuksessa, nipinnapin. Käsitöitä vihasin toiseksi eniten, kun en esim.neuloessa hahmottanut, miten silmukat neulotaan, mistä välistä puikko työnnetään jne. Vaikka kuinka kädestä pitäen neuvottiin, en vaan hahmottanut. Tarvitsin ja tarvitsen nykyäänkin kirjalliset ohjeet ja tarpeeksi omaa aikaa ja rauhaa, jotta oppisin edes jotenkuten.

Peruskoulussa ja lukiossa selvisin kaikista muista aineista kohtuullisesti, mutta se kirottu matikka tuotti jatkuvasti ongelmia. Käsitöitä en yläasteen jälkeen tehnyt, kunnes sitten aloitin työpajalla, jossa tehdään monenlaista eri hommaa, myös niitä kädentaitoja vaativia.

90-luvulla ei vielä juurikaan puhuttu/tiedetty hahmottamisvaikeuksista. Tietokoneita ei juurikaan käytetty ja matikkaa ja käsitöitä lukuunottamatta pärjäsin. Olen aina oppinut nimenomaan lukemalla, kirjoittamalla ja alleviivaamalla tekstejä ja näillä tekniikoilla selvisin läpi peruskoulun ja lukion.

Todelliset ongelmat tulivat esiin työharjoitteluissa, joissa piti hoitaa hommat tietokoneella. Olin aina hidas, aina jäljessä aikataulusta, aina se jota piti olla neuvomassa. Tunsin itseni idiootiksi enkä käsittänyt, mikä oli vialla. Kunnes vuosia myöhemmin neurologisissa testeissä todettiin, että erityisesti kolmiulotteinen hahmottaminen on minulle tavallista vaikeampaa.

Ammatillinen koulutuksenikin tyssäsi lopulta siihen, että en oppinut kunnolla käyttämään niitä tietokoneohjelmia, joita koulussa käytettiin. Kaikki piti oppia visuaalisesti, suoraan näyttöruudulta ja usein muistiinpanotkin tehtiin sähköisenä.

Tajusin hyvin nopeasti. etten tule pärjäämään tällä alalla enkä tässä koulussa. Yritin silti hampaat irvessä, mutta lopulta oli pakko luovuttaa ja todeta, ettei meikäläisestä ole atk-hommiin.

Se oli tosi kova pettymys, olisin niin kovasti halunnut pärjätä ja saada edes paperit ulos, mutta ei. Vieläkin harmittaa, etten koskaan valmistunut. Taustalla oli useampia syitä, mutta lopulta se oli tämä kirottu hahmottamishäiriö, joka teki koulunkäynnistäni mahdotonta.

Kaikkein kauheinta on ollut kuitenkin tajuta se tosiasia, etten selviä edes niin yksinkertaisista tehtävistä kuin mitä pajalla teemme. Tai no yleensä olen tähän asti selvinnyt, mutta nyt tuli ekaa kertaa eteen sellainen tehtävä, jota en ohjeista huolimatta osannut tehdä.

Joten romahdin, itkin vessassa ja sen jälkeen lähdin kotiin. En siinä mielentilassa olisi pystynyt jäämään. Ohjaaja huomasi, etten voi hyvin ja kysyi, haluaisinko jutella. En halunnut, vaan sovittiin siinä että lähden ja tulen ensi viikolla takaisin.

Ei kyllä yhtään huvita mennä sinne enää, kun olen nolannut itseni kaikkien silmissä (varmasti ne tajusivat mistä oli kyse) mutta pakkohan se on, ei mulla ole muutakaan paikkaa. Ja en vaan kestä olla kotona neljän seinän sisällä tai sekoan lopullisesti...

Mutta tiedän, että pian tulee eteen se päivä, kun joudun pärjäämään ihan yksin. Joudun eläkkeelle (koska työkykyni on mennyt lopullisesti) ja sen jälkeen mut heitetään ulos psykiatrian polilta (eläkeläisiä ei siellä hoideta) ja siihen loppuu avunsaanti. Ei enää mitään mahiksia terapiaan tai edes keskusteluapuun. Näin kuulemma käy kaikille, jotka joutuvat eläkkeelle mt-ongelmien takia. Hoito siirtyy polilta terveyskeskukseen ja sitten ollaan loppuelämä pelkän lääkehoidon varassa...

Terapiani on nykyään enää kerran viikossa ja sekin masentaa, tarvisin sitä kahta kertaa mutta se ei ole mahdollista. Tosin eihän muhun ole purrut 8 vuotta terapiaa muutenkaan...Joten mitä tää yksi jäljellä oleva vuosi enää muuttaa? Ei sinänsä mitään mutta auttaa se kuitenkin, kun tietää että on edes joku jolle puhua. Ensi vuonna tähän aikaan ei ole enää ketään ja pelkään mitä sen jälkeen tapahtuu.

Pelkään omaa mieltäni ja mitä se tekee mulle. On pakkoajatuksia, todella pahoja, sellaisia joita ei voi ääneen lausua eikä edes kirjoittaa. Uskonnollisia, seksuaalisia, väkivaltaisia. Ihan kauheita, välillä itkettää kun ajattelen niitä, vaikken halua. Onneksi lääkitys auttaa ja se, että on mahdollisimman paljon poissa kotoa ihmisten ilmoilla. Mutta ne palaavat aina, samat ajatukset jotka kiertävät kehää pääni sisällä. Tekisi mieli koventaa lääkitystä mutta en uskalla, pelkään mitä se tekisi aivoille, jotka muutenkin ovat nykyään aika heikossa hapessa...

Haluaisin olla koko ajan jossain aineissa, ajatustoiminta niin lamassa ettei tarvitsisi miettiä mitään. Ettei tarvitsisi koko ajan pelätä. Olen pelännyt niin pitkään ja se on niin helvetin raskasta ettei enää jaksaisi...

Tässä yhtenä päivänä katselin ohi ajavia autoja ja mietin, miltä tuntuisi heittäytyä sinne alle ja kuolisiko siihen vai jäisikö vammautuneena henkiin. Halusin ihan todella tehdä sen, hypätä ja lopettaa kertaheitolla koko paskan. Mutta en voi, en vielä pitkään aikaan. Pitää odottaa ainakin niin kauan kunnes vanhemmat ovat kuolleet. Olen luvannut itselleni, että vasta sitten voin toteuttaa aikeeni, mikäli todella tilanne menee niin pitkälle...

 Siitä tietää heti, että masennus on taas pahentunut, kun itsemurha-ajatukset palaavat näin voimakkaana, samoin halu satuttaa itseä (välillä tekee taas mieli viillellä). Ja se tunne, miten on hullu, idiootti ja kaikkien halveksima ja inhoama.

Se on kauhea tunne kun tietää että ajaa omalla käytöksellään muut pois luotaan, mutta ei pysty muuttamaan käytöstään. Mulla on ollut kova ulkokuori yläasteajoista lähtien, suojelen sillä itseäni ja muutun ulkoisesti kylmäksi, kovaksi tai aggressiiviseksi, mikäli koen että minusta ei pidetä eikä mun kanssa haluta olla tekemisissä.

Niin koen tuolla pajallakin. Sama juttu kuin kaikkialla muuallakin. Olen aina se, jota pidetään kylmänä, ylimielisenä ja vetäytyvänä. Se, jolle ei haluta /uskalleta jutella ja jota ei lähestytä, vaikka kaikille muille kyllä jutellaan ja ollaan ystävällisiä. Tämä sama kuvio toistuu joka paikassa ja tiedän, että saan itse sen aikaan, mutta pelko ja suojautumisen tarve on niin kova, että täytyy pitää kovaa ulkokuorta. Ja se tulee niin luonnostaan, niin automaattisesti, ettei tarvitse edes yrittää, kovuus on osa minua ja se näkyy myös ulospäin voimakkaasti, olen niin pahasti vaurioitunut enkä enää voi sille mitään...

Välillä romahtelen, mutta toistaiseksi olen saanut pidettyä itseni jotenkin kasassa. Pelkään vaan että kun terapia loppuu niin hajoan lopullisesti. En pysty enää muuttumaan, olen sitä yrittänyt niin kauan ja aina on seinä vastassa.

En enää jaksa hakata päätä siihen samaan seinään, en vaan jaksa.

Luovutan hyvällä omallatunnolla

Olen voinut aika huonosti oikeastaan koko kevään enkä ole jaksanut päivitellä blogia, kun ei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaa.

Masennus pysyy jotenkin kurissa, samoin ahdistus, mutta aina ne ovat siellä taustalla. On hyviä hetkiä, jopa hyviä päiviä, mutta täytyy tunnustaa, että olen jo luovuttanut tämän elämän suhteen.

Olen hyväksynyt sen, että masennus on oleva seuranani hautaan asti ja sen kanssa on vain elettävä. Se on jo osa persoonaani, osa minua eikä siitä ole ulospääsyä.

Eräänä päivänä vain tajusin, että nyt se on loppu! Nyt on mitta täynnä tätä paskaa.

Taistelutahtoa ei enää ole tai sitten se on jossain hyvin syvällä. En vaan jaksa enää yrittää muuttaa asioita. Olen niin kurkkuani myöten täynnä jatkuvia pettymyksiä ja epäonnistumisia, että en kestä enää yhtäkään uutta pettymystä tai tulen varmaankin lopullisesti hulluksi.

Joten annoin vihdoin itselleni pitkän taistelun jälkeen luvan luovuttaa.

Joka siis tarkoittaa käytännössä sitä, että olen luopunut ns.normaalin elämän tavoittelusta täysin, onnellisuudesta puhumattakaan.

En enää etsi ystävyyttä, en rakkautta. En etsi enää mitään, koska mitään en tule kuitenkaan saamaan.

Yli 20 vuotta yritin, yritin ja yritin mutta nyt se on kertakaikkiaan loppu!

Yritin olla normaali ja  sopeutua joukkoon. Yritin olla mukava,  saada ystäviä ja elää sitä niin sanottua normaalia elämää. Ennenkaikkea yritin tervehtyä, yritin oikein todella! Oli terapiaa ja opiskeluja ja työkokeiluja ja vaikka mitä.

Loputonta yrittämistä vailla kunnollista lopputulosta.

Mikään ei auttanut lopulta.

Hullu mikä hullu.

Terapia ei parantanut, ihmissuhteet eivät parantaneet. Rikkoivat vain lisää.

Joten luovuttaminen on ainoa järkevä vaihtoehto.

En aio tappaa itseäni, mutta ajatus kuolemasta ei varsinaisesti haittaakaan.

Tajusin vihdoin, ettei mun tarvitse tulla onnelliseksi, kunhan pärjään jotenkin. Miksi etsisin jotain, jota en voi koskaan löytää?

En tule koskaan kokemaan rakkautta ja se on ihan ookoo. Aiemmin murenin henkisesti jo silkasta ajatuksesta, nykyään olen hyväksynyt kohtaloni olla yksin. Näin sen vain kuuluu mennä.

En myöskään koskaan tule sopeutumaan mihinkään joukkoon, en varsinkaan niiden "normaaleiden" ihmisten sekaan. Ei minusta saa normaalia tekemälläkään. Olen kroonikko, parantumaton. Sopeutumaton.

 Olkoon sitten niin.

En jaksa enää teeskennellä normaalia, kun ei musta koskaan sellaista voi tulla. Olen kurkkuani myöten täynnä yrittämistä ja pettymyksiä.

En enää ikinä yritä sopeutua tähän yhteiskuntaan, johon minun on näköjään mahdotonta sopeutua. Joten syrjäydyn hyvällä omallatunnolla. Hoitakoot muut yhteiskunnan pyörittämisen ja eläkööt sitä normaalia elämää, josta itse en koskaan tule pääsemään osalliseksi.

Haukkukaa vaan luuseriksi, kutsukaa miksi ikinä haluatte tai olkaa kutsumatta. Se on mulle ihan sama.

Näin tämä nyt vaan meni.

Kirje entiselle kiusaajalle

Tämä teksti on omistettu entiselle koulukiusaajalleni, jonka naamaan törmäsin vuosien jälkeen pikaisen googlettelun yhteydessä netissä.

Viha sykkii mun sydämessä ja tykyttää pitkin verisuonia. Nopea pulssi. Tunne siitä, ettei saa kunnolla henkeä. Raivo, joka iskee moukarin lailla, kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Siinä sä olet, kaikkien näiden vuosien jälkeen. En meinannut tunnistaa sua, näytät nykyään niin erilaiselta kuin silloin lapsena. Onhan siitä jo aikaa, kun olen viimeksi nähnyt ruman pärstäsi.

Ala-asteen päättymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta. Pitkä aika ihmisen elämässä.

20 vuotta enkä silti ole unohtanut sua. Miten olisin voinut? Kannan niitä arpia yhä sisälläni ja sydämeni itkee hiljaa sitä tuskaa, jota sinä ja niin kutsutut ystäväsi mulle aiheutitte.

En ole päässyt teistä vielä yli.

8 vuotta terapiaa ja silti en ole päässyt yli siitä, mitä tapahtui. Mitä se kertoo musta? Vai pitäisikö ennemmin kysyä:

Mitä se kertoo teistä?

Mä näin sun profiilin Facebookissa, tutustuin Instagram-tiliisi. Niiden perusteella sulla näyttää pyyhkivän hyvin.

On hyvä ammatti, rahaa ja hyvännäköinen puoliso. On hieno työpaikka, mainetta ja kunniaa.

Kukaan ei tiedä tätä, mutta mä paljastan nyt raadollisen totuuden: Sä et ole ansainnut mitään niistä. Sun elämä on yksi suuri huijaus, eikä kukaan sun hienoista ystävistä varmasti tiedä, millainen sä olet sisältä. Sadistinen kiusaaja ja läpimätä paskiainen.

Sä et ansaitse tätä elämää. Sä et ansaitse menestyä, et ansaitse saada onnea ja rakkautta. Et ansaitse lastasi, et ansaitse kumppaniasi. Et ansaitse mitään, koska olet vienyt toiselta elämän.

Pilasit 6 vuotta mun lapsuudestani. Sait pelkäämään jokaista koulumatkaa, jokaista koulupäivää. Koskaan ei voinut olla varma mistään. Minkä nurkan takaa te seuraavaksi iskette kimppuun? Pelko ja häpeä ainaisena seuralaisena.

Sä et ole tuntenut tätä tuskaa, tätä häpeää. Sua ei ole nöyryytetty koskaan sillä tavalla, jolla te nöyryytitte mua. Etkä sä ole varmasti koskaan joutunut pelkäämään kuollaksesi toisen ihmisen takia.

Mietitkö koskaan, mitä teit? Kävikö sun mielessä edes yhden yhtä kertaa, millainen vaikutus mahtaa olla niillä sanoilla, sillä äänensävyllä ja naurulla, pilkalla ja ivalla? Tajuatko edes nyt aikuisena, miten kamalia tekoja teit?

Mä olin alakynnessä, joka ikinen kerta.

Se helppo uhri, jota oli kiva kiusata, kun se ei koskaan osannut sanoa mitään nasevaa takaisin.


6 vuotta, pitkä aika lapsuudesta. Kaikki koulupäivät, jotka olisivat voineet olla hyviä. Mä olisin voinut elää ilman pelkoa. Sä veit multa sen kaiken. Oikeuden onnelliseen ja huolettomaan lapsuuteen. Enkä mä saa niitä vuosia koskaan takaisin.

Pelko oli mulle joka-aamuinen seuralainen. Mun jokapäiväinen leipäni ja ilma jota hengitin. Osa mun syvintä olemusta, josta tuli niin luontaista, ettei sitä lopulta edes kyseenalaistanut.

Joka ikinen aamu pelkäsin mennä kouluun, koska en tiennyt, mitä koulumatkalla taas tapahtuu. Mitä välitunneilla tapahtuu. Millaisia herjoja saan taas kuulla ja kenen suusta tällä kertaa.

Kuka on tänään se, joka heittää ensimmäisen kiven?

Kuka vie potkurin umpihankeen, kuka piilottaa repun hiekka-astiaan? Kuka heittää kovia lumipalloja suoraan naamaan, kun uskaltaudun laskemaan mäkeä? Ketkä ovat vastassa lumisella tiellä ja miten pääsen karkuun, kun pakotietä ei ole?

Te teitte mun koulupäivistä piinallisia. Aina sai pelätä, aina sai hävetä. Itseään, kun oli vääränlainen, eikä koskaan osannut olla niin, ettei kiusattaisi.

Jokin mussa ärsytti teitä, usutti teidät mun kimppuun. Enhän mä silloin tajunnut, mikä mussa oli vikana.

Kukaan ei koskaan selittänyt.

"Älä provosoi. Älä käyttyäydy ärsyttävästi. "

Opettajan mielestä mä ansaitsin sen kaiken. Mutta se ei koskaan selittänyt, mitä tarkoitti provosointi tai ärsyttävästi käyttäytyminen. Miten mä olisin osannut olla, kun en vaan ymmärtänyt?

Mä vihaan sua edelleen. Syvästi, hartaudella. En ole antanut anteeksi, etkä sä ole koskaan pyytänyt.

Oletko sä koskaan oikeasti miettinyt sitä, mitä tapahtui? Tekojasi, sanojasi, kaikkia niitä nöyryytyksiä joita te järjestitte mulle säännöllisesti? Nautitko siitä, kun sait mut suuttumaan ja itkemään? Oliko susta kiva nähdä kyyneleet mun poskilla?

Miksi sä teit sen? Tuhosit mut ja mun elämän? Teitkö sen tarkoituksella vai silkkaa ajattelemattomuuttasi?

Mä olen miettinyt kostoa. Aina välillä käy mielessä erilaisia tapoja, joilla voisin sen toteuttaa.

Ase. Käynti kotiovella. Yllätyshyökkäys ja isku vasten kasvoja. Kaikkialle roiskuva veri ja tuska, joka tuo vihdoin mukanaan sovituksen.

Oletko sä koskaan oikeasti kärsinyt? Vai oletko saanut elää sellaista helppoa elämää, jota niin kovasti lehdissä ihannoidaan?

Onko sua kertaakaan loukattu sydänjuuria myöten? Onko sun sydäntä koskaan revitty rinnasta irti ja heitelty sen palasia pitkin katua, noin kuvaannollisesti lausuttuna?

Joskus mä mietin, ettet sä ansaitse olla edes olemassa. Toisen elämän tuhoaminen on rikos. Ja sä tuhosit mun elämäni ja mielenterveyteni aika totaalisesti.

Etkä sä ole koskaan joutunut tilille siitä rikoksesta.

Tollaset tyypit pitäisi laittaa lusimaan pitkäksi aikaa. Lapsuuden tuhoaminen on pahimpia asioita, mitä ihmiselle voi tehdä.

Sä olet ansainnut mun vihani. Se tuli ei kovin helpolla sammu, kun on kerran roihahtanut kunnolla.

Mä haluaisin tavata sut kasvotusten, silmästä silmään ja läväyttää sun naamalle sellaisen litsarin, että se kääntää sun pään pysyvästi vinoon.

Mä haluan sanoa sulle ne sanat, joita oon joutunut pitämään sisälläni koko mun elämän.

"Vitun paska. Saatanan kusipää. Ettäs kehtasit tehdä mulle niin! Vittu mä vihaan sua! Mä haluan, että sä kuolet! Mä haluan, että sun maailma tuhoutuu. Mä haluan nähdä, kun sä kärsit! Mä haluan tuhota sut, kuten sä tuhosit mut. Mä haluan kertoa koko maailmalle, kuka sä olet ja mitä sä teit mulle. Kuole, paskiainen!"

Mä haluaisin hyökätä sun kimppuun ja repiä silmät sun päästä. Mä haluaisin raadella sut, kuten sun sanasi ja naurusi raatelivat mua halki vuosien. Mä haluaisin näyttää sulle, että kyllä mussakin vielä henki pihisee, kaikesta huolimatta.

Et sittenkään onnistunut tuhoamaan kaikkea.

Vielä mä elän ja hengitän.

Toivo on menetetty

Juttelin tänään terapeuttini kanssa ja lähdin vastaanotolta masentuneissa tunnelmissa.

Voi olla, ettei Kela myönnä enää kolmatta terapiavuotta. Syystä että terapeutti on sitä mieltä, ettei minusta ikinä tule työkykyistä :(  Hän on ilmeisesti ns. lyönyt hanskat tiskiin kanssani.

Olen siis kroonikko, parantumaton tapaus ja liian traumatisoitunut pystyäkseni kunnolla käsittelemään menneisyyttäni ja siellä tapahtuneita asioita.

Terapiani on epäonnistunut ja siihen on useita syitä, suurin ehkä se, että valitsin väärän terapeutin. Tiedän sen nyt ja vituttaa! Olisi pitänyt kuunnella omia vaistojaan eikä terapeutin vakuutteluja siitä, että kyllä henkilökemiamme (mukamas) toimivat.

Eivät toimi tarpeeksi hyvin, koska hän on ihminen, jolle en vaan pysty avautumaan kunnolla. Yritystä on ollut, mutta hän vaan sattuu olemaan vääräntyyppinen ihminen käsittelemään juuri minun ongelmiani. Ja nyt on myöhäistä vaihtaa, koska se juna meni jo. Voi olla, että koko terapia tulee loppumaan ennen kesää.

Olen pettynyt sekä terapeuttiin että itseeni. Miksi mun piti mennä mokaamaan tämäkin homma? Miksi en ajoissa kuunnellut omia tuntemuksiani siitä, että tämä ihminen on minulle väärä? Olisi pitänyt vaihtaa silloin kun se oli vielä mahdollista.

Terapeutin mielestä vika ei tietenkään ole hänessä tai meidän välisessä vuorovaikutuksessa, vaan itsessäni. Hänen sanojensa mukaan olen elänyt viimeiset 10 vuotta "illuusiossa" siitä, että vielä jonain päivänä voisin opiskella ja tehdä töitä. Pitää varmaan paikkansa, mutta kuka nyt haluaisi tunnustaa itselleen niin nuorena, ettei tästä elämästä tule hevon vittuakaan...

Pysyvää eläkettä on ehdottanut työkkärin lisäksi nyt myös oma terapeuttini. Olen siis virallisesti toivoton tapaus, menetetty yksilö. Se, jota ei voi parantaa. Se, joka pelkästään kuormittaa yhteiskuntaa ja josta ei ikinä tule mitään.

Mutta pakko todeta, että näin on asianlaita ja minä en tule ikinä paranemaan. Olen lopun ikääni henkisesti ja fyysisesti paskana ja tulevaisuudelta ei ole juuri mitään odotettavaa.

Tuntuu pahalta ajatella, että tässä tää elämä sitten oli ja tällaisena se kai tuleekin jatkumaan hamaan hautaan saakka. Ei enää ikinä paluuta koulunpenkille saati työelämään. Olematon kyky muodostaa ihmissuhteita takaa sen, että loppuelämäni tulee olemaan myös hyvin yksinäinen.

Pysyvä eläke odottaa todennäköisesti aivan lähitulevaisuudessa.

Että se siitä sitten. Nyt mulla ei ole enää mitään toivoa normaalista elämästä. Kaikki toivo on viety lopullisesti.

Joskus vaan tekisi niin kovasti mieli hypätä sinne junan alle tai jotain.


 

Uusia diagnooseja edellisten päälle

Kävin huonontuneen vointini takia joukukuun lopulla tutun psykiatrini luona ja onnistuin saamaan 2 uutta diagnoosia edellisten lisäksi:  yleistynyt ahdistuneisuushäiriö sekä pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö.

Ei varsinaisesti mieltäylentävää joutua kärsimään kroonisen masennuksen ja edestakaisin sahaavien mielialojen lisäksi vielä näistäkin. Mutta faktat on faktoja eikä niitä valitettavasti pysty juoksemaan karkuun.

Sain myös viime viikolla tietää kärsiväni nivelrikosta ja selässäni on kaksi välilevynpullistumaa. Olin itse jo pitkään veikkaillut nivel-ja selkäoireideni syyksi joko reumaa tai ensiksi mainittua nivelrikkoa mutta silti itkin, kun sain varmistuksen diagnoosista joten kai se oli jonkinasteinen järkytys kuitenkin kaikesta ennakkovalmistautumisesta huolimatta.

Pelottaa, kun olen vasta vähän päälle kolmenkymmenen ja nyt jo kärsin näin monista vaivoista. Tulevaisuus ei tunnu lupaavan hyvää ja pahimpia skenaarioita en välitä edes ajatella. Se on ainakin varmaa, että työkyvystä haaveilu on nyt kohdallani lopullisesti mennyttä, samoin opiskeluhaaveet, ainakin kaikki ammattiin tähtäävä.

Eläkepaperit odottavat ehkä jo lähitulevaisuudessa ja siinä vaiheessa tulen tippumaan täysin tyhjän päälle. Nyt mua kannattelee sentään kahdesti viikossa toistuva terapia ja kuntouttava työtoiminta kerran viikossa, (jossa käyntipäiviä nostetaan ensi kuussa peräti kahteen viikossa) mutta jatkosuunnitelmia näiden jälkeen ei ole, ei niin minkäänlaisia.

Mitä ihmettä teen sitten, kun terapia on ohi? Se on tällä hetkellä aikalailla elämäni punainen lanka. En osaa kuvitella elämääni ilman sitä. Kun kaikki työ-ja opiskelukuviot ovat ehdottomasti poissuljettuja niin mitä jää jäljelle? Jäädä kotiin homehtumaan ja odottamaan kuolemaa?

Terapeuttikin onnistui tänään loukkaamaan tosi pahasti. Olin ottanut muutaman 5 mg:n Diapamin tuntia ennen sinne menoa, koska koin voivani huonosti ja todella tarvitsin niitä lääkkeitä. En mielestäni ollut mitenkään "aineissa" joten oletin, että käynti menisi ihan ookoo.

Sain karvaasti todeta olleeni väärässä. Ottamani lääkkeet (joihin omistan ihan laillisen reseptin) tulivat puheeksi terapeutin kanssa ja tämä olikin sitä mieltä, että en olisi saanut ottaa niitä ennen hänen luo tuloa :(

Terapeutin mielestä olin humalaan verrattavassa tilassa ja hän toi selkeästi esiin, että tässä tilassa terapiaistunnosta ei olisi hyötyä ja hän jopa mietti, että olisimme lopettaneet koko istunnon...Loukkaannuin verisesti, koska koin, että minua syytetään asiasta, johon olin syytön! Koin tarvitsevani lääkettä, otin lääkettä, piste.

Ei ollut tullut pieneen mieleenikään, että terapeutin mielestä tässä voisi olla jotain väärää, että olin hänen mielestään "aineissa". Erittäin loukkaava ajatus! Mulle määrätään vain kaikkein miedointa annosta niin joudun ottamaan useamman, että se ylipäätään auttaa ahdistukseen/raivon tunteisiin.

Sanoin suoraan, että en mielestäni ole aineissa, että sinun oletuksesi siitä loukkaa minua ja että voin toki lähteä tästä saman tien menemään jos olet sitä mieltä, mutta siinä tapauksessa en tiedä, tulenko enää seuraavalle istunnolle.

Terapeutin mielestä oli omaa syytäni, että en päässyt aamulla ajoissa sängystä ylös (torkutin tunnin väsyneenä kännykkää) ja meinasin myöhästyä bussista enkä ehtinyt syödä aamupalaa (oli aika fysioterapiaan ennen varsinaista terapiaa) ja kuulemma olin "ajanut itseni tähän tilanteeseen" hänen sanojaan mukaillen.

Siinä vaiheessa teki mieli sanoa sille ämmälle, että painu vittuun niine typerine oletuksinesi, saatanan kanttura...

Onneksi onnistuin kenties juurikin Diapamin ansiosta pysymään suht koht tyynenä. Ilmoitin myös, että voisin haukkua kyseisen terapeutin todella ilkeästi ja lopettaa suhteemme, mutta en viitsi sitä kuitenkaan tehdä.

Koska mullehan ei vittuile kukaan, ei edes oma  terapeuttini, piste!

Myönnetään, että ylireagoin, tälläkin kertaa. Se vaan on minun tapani reagoida kaikkeen vähänkin itseäni arvosteleviin sanoihin, tuo ylireagointi. En vaan pysty olemaan tyyni, kun minua käytännössä syyllistetään asioista, joihin en koe olevani syyllinen.

Välillä tuon ämmän naama muutenkin vituttaa ihan urakalla, se täytyy rehellisesti myöntää! Aina sen mielestä vika on huonossa isä-ja äitisuhteessa, koski puhe sitten ihan mitä tahansa...

Kaikki, siis ihan kaikki ongelmani johtuvat terapeutin mielestä isästäni ja äidistäni ja alan olla suoraan sanottuna aika vittuuntunut tähän saman saatanan kaavan toistamiseen.Vaikka olisi puhe kiusaamistraumoista niin niistäkin se saa jonkun aasinsillan rakennettua siihen, mitä isä ja äiti ovat tehneet tai jättäneet tekemättä kohdallani kun olen ollut pieni...

En tiedä, onko kyseessä vain tämän terapeutin tapa toimia näin vai onko psykodynaamista koulukuntaa edustavilla ylipäätään samanlainen toimintatapa, mutta omien kokemusteni perustella en valitettavasti voi suositella kenellekään tätä terapiasuuntausta, ellette ole valmiita jauhamaan jatkuvasti vanhemmistanne ja suhteestanne heihin...

Mutta sitten vaihteeksi positiivisiin asioihin:

Lääkityksestäni eli Pregabalin Orionista täytyy sanoa sen verran, että se todella auttaa :) Kerrankin löytyi lääke, josta on oikeaa apua kohdallani! Ahdistus on vähentynyt ja pystyn jo keskittymään vähän muuhunkin kuin jatkuviin pelko- ja ahdistustiloihini. Niitä on edelleen, samoin kuin vaikeita pakkoajatuksia, mutta nyt koen jo pärjääväni niiden kanssa.

Muistini ja ajatustoimintoni ovat kyllä huonontuneet, mutta tällä hetkellä koen sen olevani pieni hinta siitä, että oloni ovat jälleen suht siedettäviä. Masennus kyllä tuntuu tekevän paluuta takaisin, mutta ennemmin kärsin siitäkin kuin jatkuvasta helvetillisestä ahdistuksesta...

Kun keho petti

Pitkästä aikaa taas! Tännekin yritän jotain raapustella näin alkaneen vuoden kunniaksi.

Pahin ahdistus, jota koin vielä muutama viikko sitten, on väistynyt, mutta ahdistaa silti. Aloitin Pregabalin Orion-lääkityksen pari päivää sitten, annoksella 75 mg. Yhdellä tabulla aloitus ja viikon päästä pitäisi nostaa kahteen tablettiin, lääkärin määräys. Vähän kyllä pelottaa, täytyy myöntää, onhan kyseessä pahamaineisen Lyrican halvempi versio.

Kyseessä on kolmiolääke, jolla voi olla erittäin vakavia sivuvaikutuksia (kuten aivotoiminnan aleneminen) jota ei tosiaan määrätä ihan kenelle tahansa...Mutta mä olenkin ns. vaikea tapaus ja lääkärini on varmasti samaa mieltä, olenhan kokeillut tässä vuosien saatossa about kymmentä eri mielialalääkettä saamatta kovinkaan suurta apua niistä.

Merkittävin apu tulisi tietenkin traumojen läpikäymisestä, jonka uskon vihdoin olevan mahdollista, koska olen käynyt tiiviissä terapiassa nyt puolitoista vuotta ja edistystä on taas pitkän tauon jälkeen alkanut tapahtumaan.

Olen joskus kirjoittanut tänne, miten terapian alussa tuntui vahvasti siltä, että asiat lähtevät vihdoin etenemään ja onnistuin menemään joihinkin muistoihin hyvinkin syvälle ja käymään läpi niitä vaikeita tunteita, jota nämä muistot herättivät. Sitten menin jotenkin lukkoon, enkä pitkään aikaan saanut itsestäni irti oikein mitään.

Tätä vaihetta kesti kuukausitolkulla, ettei mielessä tapahtunut oikein mitään. Tai tapahtui paljonkin, mutta se ei näkynyt terapiassa millään tavalla ja välillä tuntui niin turhalta käydä siellä ns. jauhamassa paskaa ja terapeutin naamakin alkoi vituttaa yhdessä vaiheessa ihan kunnolla.

Lopulta keho ns. petti eli sain aivan kammottavan ahdistuksen seurakseni, jota leimasivat äärimmäiset pelot (esim.helvettiin joutuminen) ja jatkuva lamaannuttava tunne, joka sai toivomaan, että voisinpa tappaa itseni, niin ei tarvitsisi kestää tätä enää.

Se oli jotain niin hirveää, etten varmaan ikinä ennen ole kokenut niin syvää pelkoa. Tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan tunteen kamaluutta.

Mikä ahdistuksen laukaisi? Kaikki stressi vaan jotenkin kasautui, menneet traumat ja nykyinen ahdistava elämäntilanne jne kunnes lopulta jokin "prakasi" minussa. Keho alkoi käymään hirveillä ylikierroksilla ja tuntui siltä, etten pysty rentoutumaan hetkeksikään.

Terapeuttini sanoin: "reagoit aivan kuin sotatilanteessa ihmiset reagoivat. Elimistösi on jatkuvassa hälytystilassa, vaikka nyt ei ole sota."

Olen melko varma, että ns. viimeinen niitti oli pelko homesairauteen sairastumisesta. Jos edes koti ei ole turvallinen paikka, niin mitä tässä on enää tehtävissä? Miksei saman tien mene ja hyppää sillalta alas?

Tällä hetkellä pelot ovat lieventyneet siedettävälle tasolle, joskaan eivät täysin kadonneet, mutta pystyn sentään elämään näiden kanssa.

Nyt voin (kai) turvallisin mielin sanoa, että pahin on takana (toivottavasti!) ja kehoni sekä mieleni ovat hieman rauhoittuneet. En silti voi hyvin, en lähellekään. Olen kärsinyt niin kauan, etten edes tiedä, mitä "hyvin" voiminen tarkoittaa tai millainen on "normaali" elämä ja "normaali" olotila.

Kuitenkin osaan olla kiitollinen tästä edes hieman seesteisemmästä olotilasta, nyt kun tiedän, millaista helvettiä on äärimmäinen ahdistus ja pelko.

Toisaalta, sana "seesteinen" ei ehkä kuvaa kovin hyvin minua ihmisenä tai olotilojani varsinkaan. Olen kai aina ollut enemmän ja vähemmän häiriintynyt, eikä musta ns. normaalia tule koskaan. Olen kuitenkin onnekas, kun on mahdollisuus terapiaan ja omien traumojen purkamiseen.

Ajan mittaan olen saanut hieman laskettua mieleni suojauksia alemmas. Defenssit ovat edelleen todella vahvoja ja pahimpia traumojani sävyttää black out eli en siis muista niistä tilanteista juuri mitään, lukuunottamatta nopeita välähdyksiä, jotka nekin ovat äärimmäisen epämiellyttäviä kokea ja tilanne katkeaa aina kesken eli en pysty käymään muistoa läpi loppuun asti.

Terapiassa ollaan puhuttu näistä muistoista, sen verran kuin ylipäänsä muistini pystyy näitä nopeita välähdyksiä tuottamaan ja terapeutin mukaan persoonallisuuden rakenteeni ovat "hauraita" mikä pitkälti johtuu jatkuvasta ja pitkäkestoisesta traumatisaatiosta lapsuudessa.

Jotenkin tuntuu hassulta, kun terapeutti on sitä mieltä, että minua on pahoinpidelty lapsuudenkodissani. En ole ikinä itse osannut mieltää niitä tilanteita pahoinpitelyksi. Se on vaan ollut normaalia kurittamista, joka kuuluu asiaan, eikä sellainen mitään traumoja aiheuta.

Tai niin vanhempani ovat mulle opettaneet. Kai se opetus on mennyt hyvin läpi, kun en vieläkään pysty kunnolla sisäistämään asian vakavuutta.

"Minäkö muka pahoinpitelyn uhri? Ei voi olla todellista! Hirveetä liioittelua..."

Vaikka muistan, kuinka äiti heitteli minua pitkin seiniä ja kuinka hädissäni juoksin kotoa pois äitiä pakoon koululle, josta isäni myöhemmin tuli minut hakemaan ja muistan senkin, kuinka menin hysteeriseksi kun pelkäsin niin kovasti takaisin kotiin joutumista.

Ja opettajat olivat läsnä ja näkivät kaiken, mutta eivät (taaskaan) tehneet mitään.

Entäpä se, kun isäni keskellä talvea pakotti minut pelkissä pitkissä kalsareissa kuistille istumaan, koska olin uhmannut vanhempiani ja minua piti nöyryyttää, jotta oppisin ns. olemaan kunnolla? Tai se kerta, kun äiti antoi minulle muovikulhon käteen ja käski mennä metsään poimimaan marjoja ja jos ei kulho ole täynnä niin kotiin ei ole tulemista?

Entä se tapaus, kun istuin vessassa lukkojen takana itkien hysteerisesti ja äiti hakkaa nyrkillä ovea toisella
puolella? Ja pelkäsin kuollakseni, mitä tapahtuu, kun ovi aukeaa ja hän pääsee kimppuuni?

Muistan selkeästi ne nyrkiniskut ovea vasten ja äänen, joka iskuista lähti. Tiedostan myös jollain tasolla oman hysteerisen tilani, mutta en pysty kokemaan sitä kunnolla tässä hetkessä, koska olen jotenkin suodattanut sen tunteen ja se tulee vahvasti "vaimennettuna". 

Eikö tuo ole vähintäänkin henkistä väkivaltaa, jos lapsi pelkää vanhempaansa kuollakseen?

Ja entä kaikki ne tukkapöllyt, luunapit ja vitsa jääkaapin oven päällä alituisena muistutuksena siitä, mitä tapahtuu, jos ei ole "kiltisti"? Mitä muuta se on kuin pelolla hallitsemista?

Toisaalta, ennen vanhaan niin oli tapana tehdä. Lapsia kuritettiin ruumiillisesti, viis siitä, miten nämä sen kokivat ja se oli suurimman osan mielestä ihan ookoo. Itse synnyin 1985, jolloin ruumiillinen kuritus oli jo laissa kiellettyä.

Vanhempani rikkoivat siis ihan tietoisesti lakia kurittaessaan minua. Itse en sitä tiennyt, koska eihän lapsi tuollaisia asioita tiedä. Kasvoin vaan siihen ajatukseen, että kaikki mitä tapahtuu, on normaalia ja näin sen kuuluukin olla. Pelon kanssa on vaan elettävä ja pitää varoa, ettei suututa vanhempia.

Kaikesta tästä huolimatta (ja tiedän, että jossain mieleni syövereissä tällaisia muistoja on vielä paljon lisää) on edelleen vaikea mieltää, että minua olisi millään tavalla pahoinpidelty.

Isäni kysyi joskus vihaisena ollessaan, että pitääkö minua "kolauttaa oikein kunnolla"? Hän oli mies, joka sanoi paljon kaikenlaisia asioita, kuten "Lopeta se märinä!" jos uskaltauduin itkemään. Hän kuvaili myös minua, omaa tytärtään,  muun muassa seuraavilla termeillä: "herkkuperse", "kusipää" , "likka", "kakara" ja "pentu".

Sanooko oikeasti mieleltään terve, tasapainoinen vanhempi tuollaisia asioita omalle lapselleen? Ajatus tuntuu epätodennäköiseltä. Silti joka ainoa kerta, kun terapeutti (ehkäpä syystäkin?) kritisoi isääni, alan heti puolustamaan häntä.

"Ei se niin kauhea oikeasti ole." "Tää kuulostaa paljon pahemmalta kun mitä se on". Jne jne.

Sen kyllä myönnän, että olen kouluväkivallan uhri (vaikka enemmän kiusaaminen oli kohdallani psyykkistä kuin fyysistä) mut että kotiväkivallan uhri myös? En  tiedä, miksi sitä on niin vaikea myöntää itselleen.
 
Ehkä siksi, ettei kukaan lapsi halua ajatella, että vanhemmat satuttavat tahallaan. Vanhempi on suoja ja turva, ei joku, jota jatkuvasti kuuluu pelätä tai jota pitää jatkuvasti varoa. Pelolla hallitseva vanhempi edustaa vääristynyttä vanhemmuutta ja kyllä, minä tiedostan kaiken tämän oman järkeni kautta.

Mutta tunteeni väittävät toista. Ne sanovat, että liioittelen, että terapeuttikin liioittelee. Kaikki liioittelevat! Ei se mitään oikeaa pahoinpitelyä ollut, eihän siitä jäänyt edes jälkiä! Mitä sä siinä oikein vingut, lopeta! Ei sua koskaan ole edes kunnolla hakattu, sä et edes tiedä, mitä oikea väkivalta on! Joten lopeta se marttyyrin leikkiminen ja muista, ettei mitään oikeasti valittamisen arvosta koskaan tapahtunut.

Näin yritän vakuutella itselleni, ettei kotona oikeastaan mitään pahaa tapahtunut (vaikka oikeasti tapahtui).

Joku, joka ei ole kokenut voimakasta ahdistusta, saattaa miettiä, miltä se tuntuu? Parhaiten kuvailisin sitä näin: Kun mulle tulee voimakas pelko/ahdistuskohtaus, mieleni on aivan pimeä. Ahdistaa hirveästi, mutta en pysty sanomaan, mistä se johtuu. On vain nimetön pelko, kauhu joka kuristaa kurkkua ja pitää otteessaan. Mieleni pyyhkiytyy tyhjäksi, täysin ilman muistikuvia. Se on ääretöntä, rajatonta, hallitsematonta kauhun tunnetta, joka on pahempaa kuin itse kuolema.

Se on se tunne, kun kävelet kadulla ja pelkäät, että kaikki pahimmat pelkosi tulevat toteutumaan. (Kuvittele pahin mahdollinen skenaario ja ole sataprosenttisen varma siitä, että näin tulee todella tapahtumaan).

Se on se tunne, joka kertoo, että ihan kohta jotain äärettömän kamalaa tapahtuu.

Osa 1:
Joku kuolee, aivan varmasti kuolee! Joko sinä itse tai joku läheisesi. Vähintäänkin sairastuu vakavasti! Ja sitten tulee sota, luonnonkatastrofi, terrori-isku ja yhteiskunnan romahtaminen. Ja lopuksi joudut helvettiin, ikuiseen tuleen kidutettavaksi (joka on itselleni se ehdottomasti kaikkein kamalin skenaario).

Osa 2:
Joku kohta tulee tuolla kadulla ja ampuu tai puukottaa kuoliaaksi. Tai joku murtautuu nukkuessa sisään asuntoon ja raiskaa ja tappaa. Joudun vakavaan auto-onnettomuuteen ja kuolen tai vähintäänkin vammaudun vakavasti jne jne jne. 

Oma mieleni on sellainen, että kehittelen kaikenmaailman edellä mainittuja kauhukuvia ja suurentelen ne mielessäni mahdollisimman kamaliksi, olivatpa ne realistisia tai eivät. Onko se minun tapani paeta omia muistoja, jotka ovat liian tuskallisia kohdattavaksi?

Kun pelkää ulkopuolista maailmaa, ei tarvitse kohdata itseään ja niitä pahoja asioita, jotka oikeasti tapahtuivat?