Pelottaa

Veljen hautajaiset viikonloppuna, pelottaa.

Tiedän, että tulen hajoamaan siellä enemmän tai vähemmän. Hautajaiset on muutenkin niin perseestä, saati oman perheenjäsenen. Voisinpa jättää väliin koko homman, mutta mentävä on...

Olen ollut tosi pahalla tuulella jo monta päivää, varmaankin hautajaisten takia. Ja terapeuttikin on lomalla, en pääse puhumaan hänelle tai kenellekään.

Ahdistaa, masentaa, vituttaa ja pelottaa.

En halua itkeä muiden nähden mutta tiedän että niin tulee tapahtumaan. Koska olen todella herkkä ja en voi sille mitään.

Eniten pelkään sitä että jotain kamalaa tapahtuu, että joku meistä kuolee tai jotain. Mielessäni kummittelee se vaihtoehto, että mitä jos isä sekoaa (joudun menemään hänen ja äidin kyydillä, isä ajaa aina) surusta ja ajaa meidät päin rekkaa tai kallioleikkaukseen tai jotain? Mitä jos hän vaan flippaa ja tekee lopun meistä kaikista? Satasen vauhdissa moottoritiellä, siitä ei voi selvitä hengissä.

Tämä voi olla mun viimeinen viikko tässä maailmassa. En ehkä ole enää elossa ensi viikolla.

Osa minusta kai haluaakin kuolla, kun aion mennä isäni kyytiin vaikka pelkään hänen sekoavan ja tappavan minut ja äidin. Ei hän ole koskaan varsinaisesti väkivaltainen ollut, mutta äiti kertoi veljeni kuoleman jälkeen isän olevan entistä kiukkuisempi (mitä hän on aina) j pelkään, että häneltä pettää lopullisesti hermo ja me olemme kaikki mennyttä.

En haluaisi vielä kuolla, vaikka tilanteeni tuntuukin usein toivottomalta. En varsinkaan halua kuolla autokolarissa väkivaltaisesti. Haluaisin päättää ajan ja paikan itse, en katsoa avuttomana vierestä kun oma isä ohjaa auton päin rekkaa tai jotain.

Tiedän, että mielikuvitukseni laukkaa välillä liian lujaa tässäkin asiassa ja ei ole mitään syytä olettaa, että isä haluaisi tehdä perhesurman. Silti pelkään vaan hänen sekoamistaan ja että se tapahtuu nimenomaan auton ratissa.

Itselläni on ajokortti mutta isä ei anna minun ajaa ja äiti taas ei suostu omista syistään ajamaan. Olen harkinnut meneväni bussilla, mutta en keksi yhtään hyvää tekosyytä tehdä niin ja tiedän että vanhemani loukkaantuisivat, isä varsinkin, joka ei siedä arvostelua, ei varsinkaan ajotaidoistaan.

Onko sairasta pelätä, että oma isä tappaa? Olenko todella pahasti sairas, kun suostun menemään ihmisen kyytiin, joka saattaa tehdä jotain niin äärimmäistä? Vastauksen te kaikki jo tiedättekin...

Isästä on viime vuosina tullut auton ratissa arvaamaton. Jos sanoo hänelle, että hän ajaa liian kovaa ja meitä pelottaa, niin hän saattaa vain painaa lisää kaasua, aivan kuin kostaakseen minulle ja äidille sen, että "kehtasimme" arvostella hänen ajotaitojaa. Tai jos sanoo että selkään sattuu, pitäisi päästä jaloittelemaan niin ei isää kiinnosta. Hän suostuu tauolle vasta kun pitää itse oäästä vessaan jne.

Olen joka kerta pelännyt isän kyydissä viimeiset vuodet ja äiti myös. Isällä on ilmeisesti paljon aggressioita ja hän käyttäytyy usein passiivis-agressiivisesti. Pelottaa, millaisessa kunnossa hän on nyt veljen kuoleman jälkeen ja myönnän että hänenkään mielenterveytensä ei ole koskaan ollut sieltä terveimmästä päästä...

Kai se kertoo omasta itsetuhoisuudestani että ylipäätään suostun tuon ihmisen kyytiin, vaikka pelkään. Osa minusta haluaa, että isä todella ajaa meidät kaikki hengiltä. Ehkä niin olisi parempi meille kaikille. Minusta ei enää tervettä tule ja vanhempani alkavat olla todella vanhoja ja aika raihnaisiakin. Mitä odotettavaa meillä enää elämältä on?

Kaikista itsariajatuksistani huolimatta pelkään kuolemaa. En sinänsä itse kuolinhetkeä vaan mitä sen jälkeen. Helvetinpelko on edelleen vahvasti läsnä ja olen rukoillut, yrittänyt epätoivoissani tulla uskoon mut ei siitäkään mitään tule.

Olisihan se hienoa päästä johonkin taivaaseen, mutta en todella pysty uskomaan että sellaista paikkaa on olemassa. Ja ikuiseen helvettiin en todellakaan halua uskoa...

Maailmankatsomukseni on ihan sekaisin, samoin olen itse enkä taida koskaan päästä ns. selville vesille, mikäli ylipäätään olen elossa vielä viikonlopun jälkeen. Osa minusta tosiaan toivoo, että loppu tulee ja kaikki paska päättyy tähän.

Joku osa minusta haluaa kuitenkin elää. Toisaalta kuolema 32-vuotiaana ei tunnu ajatuksena kovin pahalta. Onhan sitä tullut elämää elettyä jo ja tuskin se tästä paremmaksi enää muuttuu. Periaatteessa olisin valmis lähtemään, jos voisin olla varma että se tapahtuisi nopeasti ja kivuttomasti ja että en joudu sinne helvettiin (mikäli sellainen on olemassa).

Tulevasta viikonlopusta tulee rankka, se on aivan varmaa. Lauantai tulee olemaan yksi elämäni pahimmista päivistä joten onko ihme että pelot ovat pinnassa?

Täytyy vain toivoa että kaikki menee mahdollisimman hyvin ja että palaan hengissä takaisin kyseiseltä reissulta.

Miten minulla muuten menee? Selkä on välillä ihan helvetin kipeä ja tänään olen vetänyt 6 Diapamia ihan vain laukaistakseni lihasjännitystä. Ylä-ja keskiselkä eivät siedä istumista juuri ollenkaan ja työtoiminnassa on vaikea istua neljää tuntia vaikka pidän taukoja ja kävelen, venyttelen jne.

Oikea olkapää reistailee ja on vaikea tehdä kotihommia, esim. tiskaaminen rasittaa kättä ja tulee liike-ja leposärkyä. Imuroiminen taas laukaisee säteilykipua pakaroihin ja jalkoihin. Ei siis hääppöisesti mene tän fysiikan kanssa...

Epäilen vahvasti sairastavani moninivelrikkoa ja se pelottaa mua ihan helvetisti. Tämän etenemistä ei voi pysäyttää ja joskus varmasti joudun leikkaukseen tällä menolla jos elän vanhemmaksi. Ironista tässä on se, että minulla on aina ollut todella alhainen kipukynnys....

Masennuksen kanssa pärjään, se on hieman hellittänyt, koska kesä ja auringonvalo. Ahdistus pysyy kurissa lääkkeillä vaikka välillä nousee pintaan. Vointini on siis suht ok. Olen lenkkeillyt ja lukenut, yrittänyt nauttia elämästä sen minkä pystyn, iloita niistä pienistä hyvistä asioista joita minunkin elämässäni on.

Jos se on menoa nyt, niin olkoon, hyväksyn siinä tapauksessa kohtaloni. Jos rehellisiä ollaan, niin en kauheasti jää kaipaamaan tätä elämää, vaikka paljon hyviäkin hetkiä on tielle osunut...