Voi olla, ettei Kela myönnä enää kolmatta terapiavuotta. Syystä että terapeutti on sitä mieltä, ettei minusta ikinä tule työkykyistä :( Hän on ilmeisesti ns. lyönyt hanskat tiskiin kanssani.
Olen siis kroonikko, parantumaton tapaus ja liian traumatisoitunut pystyäkseni kunnolla käsittelemään menneisyyttäni ja siellä tapahtuneita asioita.
Terapiani on epäonnistunut ja siihen on useita syitä, suurin ehkä se, että valitsin väärän terapeutin. Tiedän sen nyt ja vituttaa! Olisi pitänyt kuunnella omia vaistojaan eikä terapeutin vakuutteluja siitä, että kyllä henkilökemiamme (mukamas) toimivat.
Eivät toimi tarpeeksi hyvin, koska hän on ihminen, jolle en vaan pysty avautumaan kunnolla. Yritystä on ollut, mutta hän vaan sattuu olemaan vääräntyyppinen ihminen käsittelemään juuri minun ongelmiani. Ja nyt on myöhäistä vaihtaa, koska se juna meni jo. Voi olla, että koko terapia tulee loppumaan ennen kesää.
Olen pettynyt sekä terapeuttiin että itseeni. Miksi mun piti mennä mokaamaan tämäkin homma? Miksi en ajoissa kuunnellut omia tuntemuksiani siitä, että tämä ihminen on minulle väärä? Olisi pitänyt vaihtaa silloin kun se oli vielä mahdollista.
Terapeutin mielestä vika ei tietenkään ole hänessä tai meidän välisessä vuorovaikutuksessa, vaan itsessäni. Hänen sanojensa mukaan olen elänyt viimeiset 10 vuotta "illuusiossa" siitä, että vielä jonain päivänä voisin opiskella ja tehdä töitä. Pitää varmaan paikkansa, mutta kuka nyt haluaisi tunnustaa itselleen niin nuorena, ettei tästä elämästä tule hevon vittuakaan...
Pysyvää eläkettä on ehdottanut työkkärin lisäksi nyt myös oma terapeuttini. Olen siis virallisesti toivoton tapaus, menetetty yksilö. Se, jota ei voi parantaa. Se, joka pelkästään kuormittaa yhteiskuntaa ja josta ei ikinä tule mitään.
Mutta pakko todeta, että näin on asianlaita ja minä en tule ikinä paranemaan. Olen lopun ikääni henkisesti ja fyysisesti paskana ja tulevaisuudelta ei ole juuri mitään odotettavaa.
Tuntuu pahalta ajatella, että tässä tää elämä sitten oli ja tällaisena se kai tuleekin jatkumaan hamaan hautaan saakka. Ei enää ikinä paluuta koulunpenkille saati työelämään. Olematon kyky muodostaa ihmissuhteita takaa sen, että loppuelämäni tulee olemaan myös hyvin yksinäinen.
Pysyvä eläke odottaa todennäköisesti aivan lähitulevaisuudessa.
Että se siitä sitten. Nyt mulla ei ole enää mitään toivoa normaalista elämästä. Kaikki toivo on viety lopullisesti.
Joskus vaan tekisi niin kovasti mieli hypätä sinne junan alle tai jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti