R.I.P veljeni

Nyt se sitten tapahtui.

Sain tiedon veljeni kuolemasta tänään puhelimitse. Hän oli kuollut yksin asuntoonsa ja löydetty sieltä. Muutama päivä sitten.

Monta vuotta olin pelännyt ja odottanut tätä puhelua. Nyt ei tarvitse enää pelätä eikä miettiä. Se on ohi.

Taistelu on veljeni osalta ohi. Toivon, että hänellä on nyt rauha.

Olin juuri kesäkukkia ostamassa ja jonotin kassalle, kun äiti soitti. Puhelin soi laukussa ja ajattelin, ettei se varmaan ole mitään tärkeää. Kun pääsin ostosteni kanssa kaupan pihalle, vastasin iloisesti puhelimeen, enkä osannut yhtään aavistaa, että tämä on juuri se puhelu. jota olen odottanut ja pelännyt jo vuosia.

Äiti sanoi. että nyt on vähän ikävämpää asiaa, M on nyt sitten kuollut. Onnistuin tahdonvoimalla pysymään yllättävänkin rauhallisena enkä alkanut itkemään. Kuuntelin asiallisesti kertomusta siitä, kuinka veljeni oli talonmies löytänyt kuolleena asunnostaan ja että veljelle tehdään ruumiinavaus kuolemansyyn selvittämiseksi, eikä hautajaisten ajankohdasta ole vielä tietoa.

Totesin. että parempi veljelle jotta hän pääsi pois kärsimästä. Viimeiset vuodet olivat hänelle rankkoja, sen näki naamasta (tapasimme viimeksi jouluna). Ei alkoholistina eläminen ole mitään varsinaista elämää eikä sellaista kohtaloa toivoisi kenellekään.

Äidin rauhallisuutta vähän järkytyin. Hän selosti asiat rauhallisesti, enkä kuullut hänen äänessään surua juurikaan. Hän kertoi veljen kuolemasta kuin mistä tahansa jokapäiväisestä aiheesta ja intoutui puhumaan vielä säästäkin lopuksi. Aivan kuin tapahtuma ei juurikaan olisi koskettanut häntä...

En tiedä, johtuiko äidin rauhallisuus mahdollisesta sokkireaktiosta vai onko hän muuten vain jollain tapaa tunnekylmä. Itse purskahdin itkuun heti puhelun päätyttyä siinä kaupan parkkipaikalla, vaikka lähellä oli muita ihmisiä. En vaan pysynyt kasassa niin kauan että olisin ehtinyt kotiin asti.

Kysyin, miten he jaksavat nyt. Isästä ei kuulemma päällepäin huomaa juuri mitään, hän osaa pitää tunteensa taitavasti sisällään. Äitikin on siinä kieltämättä aika hyvä. Musta tuntuu, että he molemmat ovat tunnekylmiä jollain tapaa tai sitten osaavat peittää hyvin tuskansa.

Sovimme soittelevamme vielä ennen juhannusta, jos tulee jotain asiaa.

Tuntuu jotenkin epätodelliselta, että oma veli on kuollut eikä häntä näe enää koskaan. Siitä huolimatta, että me kaikki tiesimme, että hänen viinaan kuolemisensa on vain ajan kysymys. Hän oli ollut alkoholisti jo kauan. Ja varmasti parempi hänelle, että maanpäälliset kärsimykset ovat nyt ohi.

Onneksi emme olleet koskaan läheisiä toisillemme. Sattuisi varmasti vielä enemmän, jos hänen kanssaan olisi ollut aktiivisesti tekemisissä. Hän pysyi aina tietyllä tapaa etäisenä ja ei meillä koskaan ollut kunnollista veli-sisar-suhdetta.

Silti tunnen tuskaa, että tämän piti päättyä näin. Toivoin viimeiseen asti, että hän selviäisi ja jollain konstilla pystyisi lopettamaan juomisen, että hän  olisi tarpeeksi vahva ja pystyisi taistelemaan sairauttaan vastaan ja pääsemään niskan päälle.

Mutta valitettavasti veljeni hävisi taistelun viinaa vastaan.
Enää ei ole mitään tehtävissä.

Pelkään tulevia hautajaisia. Pelkään hajoavani siellä ihan palasiksi ja että alan hysteerisenä itkemään tai jotain. Pelottaa, etten pysty hillitsemään itseäni ja nolaan itseni siellä kaikkien edessä. En haluaisi itkeä perheen ja sukulaisten läsnäollessa, en edes silloin kun on kyse oman veljen kuolemasta.

Meidän perheessä ei ole koskaan ollut tapana näyttää omaa surua eikä meillä ole juurikaan itketty. Opin häpeämään itkemistä ja tunnen vielä tänä päivänäkin pelkoa, että häpäisen itseni itkemällä ja että kyyneleitä ei saa näyttää muille, vaan pitää itkeä muilta salassa, yksin jossain piilossa niin ettei kukaan näe.

Tuntuu jo ajatuksena kauhealta, että joutuu katsomaan vierestä kun oman veljen arkku lasketaan hautaan. En tiedä, miten tulen selviämään siitä itkemättä. Ehkä saan kerättyä jostain tahdonvoimaa jotta pysyisin rauhallisena hautajaispäivän ajan.

Pelkään nähdä omien vanhempieni kyyneleitä. Jos he itkevät niin itken varmasti minäkin. Toisaalta eikö se ole ihan luonnollista, kun on sentään oman perheen jäsenestä kysymys?

Onneksi asun yksin eikä kukaan näe täällä kyyneleitäni.  Saan itkeä rauhassa ja olenkin itkenyt tänään paljon.

Itkettää myös tätä tekstiä kirjoittaessa. Oli pakko tulla purkamaan tapahtunut heti, koska seuraava terapia-aika on vasta ensi tiistaina ja pitää jaksaa sinne asti.

Hautajaisia siis odotellessa...