Olen voinut aika huonosti oikeastaan koko kevään enkä ole jaksanut päivitellä blogia, kun ei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaa.
Masennus pysyy jotenkin kurissa, samoin ahdistus, mutta aina ne ovat siellä taustalla. On hyviä hetkiä, jopa hyviä päiviä, mutta täytyy tunnustaa, että olen jo luovuttanut tämän elämän suhteen.
Olen hyväksynyt sen, että masennus on oleva seuranani hautaan asti ja sen kanssa on vain elettävä. Se on jo osa persoonaani, osa minua eikä siitä ole ulospääsyä.
Eräänä päivänä vain tajusin, että nyt se on loppu! Nyt on mitta täynnä tätä paskaa.
Taistelutahtoa ei enää ole tai sitten se on jossain hyvin syvällä. En vaan jaksa enää yrittää muuttaa asioita. Olen niin kurkkuani myöten täynnä jatkuvia pettymyksiä ja epäonnistumisia, että en kestä enää yhtäkään uutta pettymystä tai tulen varmaankin lopullisesti hulluksi.
Joten annoin vihdoin itselleni pitkän taistelun jälkeen luvan luovuttaa.
Joka siis tarkoittaa käytännössä sitä, että olen luopunut ns.normaalin elämän tavoittelusta täysin, onnellisuudesta puhumattakaan.
En enää etsi ystävyyttä, en rakkautta. En etsi enää mitään, koska mitään en tule kuitenkaan saamaan.
Yli 20 vuotta yritin, yritin ja yritin mutta nyt se on kertakaikkiaan loppu!
Yritin olla normaali ja sopeutua joukkoon. Yritin olla mukava, saada ystäviä ja elää sitä niin sanottua normaalia elämää. Ennenkaikkea yritin tervehtyä, yritin oikein todella! Oli terapiaa ja opiskeluja ja työkokeiluja ja vaikka mitä.
Loputonta yrittämistä vailla kunnollista lopputulosta.
Mikään ei auttanut lopulta.
Hullu mikä hullu.
Terapia ei parantanut, ihmissuhteet eivät parantaneet. Rikkoivat vain lisää.
Joten luovuttaminen on ainoa järkevä vaihtoehto.
En aio tappaa itseäni, mutta ajatus kuolemasta ei varsinaisesti haittaakaan.
Tajusin vihdoin, ettei mun tarvitse tulla onnelliseksi, kunhan pärjään jotenkin. Miksi etsisin jotain, jota en voi koskaan löytää?
En tule koskaan kokemaan rakkautta ja se on ihan ookoo. Aiemmin murenin henkisesti jo silkasta ajatuksesta, nykyään olen hyväksynyt kohtaloni olla yksin. Näin sen vain kuuluu mennä.
En myöskään koskaan tule sopeutumaan mihinkään joukkoon, en varsinkaan niiden "normaaleiden" ihmisten sekaan. Ei minusta saa normaalia tekemälläkään. Olen kroonikko, parantumaton. Sopeutumaton.
Olkoon sitten niin.
En jaksa enää teeskennellä normaalia, kun ei musta koskaan sellaista voi tulla. Olen kurkkuani myöten täynnä yrittämistä ja pettymyksiä.
En enää ikinä yritä sopeutua tähän yhteiskuntaan, johon minun on näköjään mahdotonta sopeutua. Joten syrjäydyn hyvällä omallatunnolla. Hoitakoot muut yhteiskunnan pyörittämisen ja eläkööt sitä normaalia elämää, josta itse en koskaan tule pääsemään osalliseksi.
Haukkukaa vaan luuseriksi, kutsukaa miksi ikinä haluatte tai olkaa kutsumatta. Se on mulle ihan sama.
Näin tämä nyt vaan meni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti