Terapia vaarassa katketa

Tämä viikko on ollut erityisen rankka.

Raha-asiat ovat aika pahasti sotkussa, kun menin hakemaan sen sairasloman lääkäriltä. Kela maksoi takautuvasti sairaspäivärahaa kahdessa osassa niin, että toimeentulotuen kuukausittainen laskelma ylittyi n. 100€ ja en ole oikeutettu tt-tukeen tässä kuussa. En myöskään marraskuussa, koska silloinkin Kela maksaa sv-päivärahan kahdessa erässä. (Työmarkkinatuki tuli yleensä aina yhdessä erässä).

Ongelmana tässä on nyt lähinnä se, että terapiani kuukausittainen omavastuu kelamaksun jälkeen on n. 300€ ja en pysty tällaista summaa mitenkään maksamaan n. 900€:n kuukausituloilla. Nyt on olemassa suuri riski siihen, että terapiani keskeytyy maksuvaikeuksien takia.

Pyysin sosiaalitoimistosta maksusitoumusta terapiaan, mutta kieltäytyivät. Sanoivat, etteivät myönnä sellaista kenellekään ja että se katsotaan harkinnanvaraisena joka kuukausi erikseen. Joudun siis aina jännittämään, miten Kela maksaa tuet, koska välillä ne tulevat erissä ja se johtaa juuri tähän, että tulot ylittävät nipinnapin tt-tukirajan ja en saa niinä kuukausina soskusta penniäkään.

Tämän kuun vesilasku 180€ on jo myöhässä, enkä pysty sitä ensi kuussakaan maksamaan, en ainakaan kokonaan. Vuokraan ja laskuihin on menossa 800€ ja joudun tod.näk.maksamaan myös terapian omavastuulaskun 300€ omista rahoista, koska kuten sanottu, toimeentulotukinormi kohdallani tilapäisesti ylittyy.

Mahdoton yhtälö. Joudun joko lainaamaan jostain rahaa tai sitten annan laskujen mennä perintään. Terapeuttini kanssa keskusteltuamme hän oli sitä mieltä, että mun mielenterveydelleni ei tee hyvää joka kuukausi jännittää, että maksetaanko terapiani vai ei ja että on ehkä syytä vakavasti harkita terapian lopettamista.

Olen niin pettynyt ja vihainen. Miksi sosiaalivirkailija vannoi ja vakuutti minulle keväällä, että terapiani omavastuu tullaan varmasti maksamaan, kun näin ei kerta ole? Jos olisin tiennyt, että joudun näin pahoihin maksuvaikeuksiin, en olisi aloittanut koko terapiaa.

Sossusta sanoivat suoraan, kun soitin sinne toissapäivänä, että voisin mennä diakonin vastaanotolle, toisin sanoen leipäjonoon. Ja että maksaisin terapialaskun aina ensin ja miettisin sitten "mihin loput rahat käytän." Okei, tämä tarkoittaisi joko sitä, että jättäisin 430 €:n suuruisen vuokran maksamatta tai olisin ilman ruokaa ja lääkkeitä.

Elän nytkin köyhyysrajan alapuolella ja joka kuukausi on tosi tarkkaan mietittävä, mihin rahat riittävät. En vaan pysty itse maksamaan tuota terapian omavastuuta, joka on tosi korkea. Enkä pysty keskittymään kunnolla menneisyyden työstämiseen, kun taustalla kummittelee koko ajan pelko siitä, että joudun perintään ja ulosottoon jos sosku velvoittaa minun vastuulleni nuo terapian omavastuuosuudet.

Nyt kadun sairaslomalle jäämistä. Jos olisin jatkanut kiltisti siellä kuntouttavassa työtoiminnassa, olisin saanut normisti työmarkkinatuen kerran kuussa ja tt-normi ei olisi ylittynyt. Nyt kun jäin sairaslomalle ja Kela makselee sv-päivärahoja takautuvasti niin normit ylittyvät peräti kaksi kuukautta putkeen ja suoraan sanottuna olen kusessa omavastuuosuuksien ja muiden laskujen kanssa.

En tiedä, miten tästä selviän. Koskaan ennen ei ole ollut näin tiukkaa rahallisesti ja todennäköisesti joudun sinne leipäjonoon ensi kuussa, mutta kai se on nieltävä ylpeytensä, vaikka kuinka hävettäisi.

Kun vaan saisin jatkaa terapiaa, se on ainoa oljenkorteni... Viimeinen mahdollisuus käydä menneisyys läpi ja vapautua niistä traumoista. Jos tämä loppuu tähän niin olen varma, etten parane ikinä ja elän loppuikäni köyhänä ja syrjäytyneenä yhteiskunnan tukien varassa.

Ei kovin houkutteleva tulevaisuudenkuva.

Otin tämän asian niin raskaasti, että kävelin keskiviikkona Alkoon, hain viinaa ja lonkeroa ja vedin samalla rauhoittavia, kunnes sammuin. En ole ikinä ennen tehnyt tällaista, joten kai se kertoo siitä, miten paljon mua pelottaa ajatus terapian mahdollisesta loppumisesta.

Olen myös satuttanut itseäni aika pahasti. Pinna on kireällä, äärimmäisen kireällä kun ei tiedä, miten tässä käy, voinko jatkaa terapiaa vai en.


Yritän varmaan päästä kunnalliselle puolelle psykoterapiaan, mutta olen kuullut, että sinne on todella vaikea päästä, koska resurssipula.

Olen sisältä jotenkin tyhjä ja turta, mutta samaan aikaan sattuu niin saatanasti. Aika ristiriitainen tunne.

Sinä vuonna minut vaiettiin kuoliaaksi

Tämän postauksen kirjoitin joskus lokakuun alussa erään painajaisten täyteisen yön jälkeen ja ajattelin jakaa sen nyt teidän kanssanne.

                                                          
                                                         UNI 4.-5.10. 2015:

                                                  
Näin painajaista. Kamalaa unta, jossa jouduin tahtomattani luokkakokoukseen, jossa tapasin vanhoja yläaste-aikaisia luokkatovereita. En ole yläasteaikoja juuri muistellut ja ihmettelen, mistä tämä uni yhtäkkiä putkahti. En ole muistaakseni kertaakaan ennen nähnyt unta yläaste-ajoista.

Tunnelma unessa oli hyvin ahdistava ja taisin siinä itkeäkin. Aamulla herätessä itketti myös, samoin tätä kirjoittaessa.

Olen jossain hiihtoladulla, lunta on maassa. Yhtäkkiä olen jossain vanhan punaisen rakennuksen edessä ja katson ikkunasta sisään. Lasin takana on valokuvia luokkatovereista yläaste-iässä sekä aikuisina. Katson näitä kuvia ja minua ahdistaa. Sitten jostain tulee eteeni keski-ikäinen nainen,
vanha luokanopettajani. Puhumme jotain ja kerron, että en halua osallistua luokkakokoukseen, koska yläasteaikani oli yhtä helvettiä ja en halua nähdä niitä ihmisiä, jotka aiheuttivat minulle niin paljon tuskaa. Opettaja vaikuttaa surulliselta ja ehkä hieman hämmentyneeltä.

Kävelen poispäin talosta ja nieleskelen kyyneleitä. Sitten minua vastaan tiellä tulee yksi entisiä luokkalaisiani, poika josta on kasvanut mies. Yllätyn siitä kuinka erilaiselta hän näyttää nyt, aikuisena. Sydäntäni koskee, kun hän kysyy, mitä teen työkseni. Valehtelen olevani graafinen suunnittelija ja alan kertomaan jostain töistäni, joita olen mukamas tehnyt jollekin yritykselle.

Muistan voimakkaan häpeän tunteen: enhän voi kertoa kenellekään, etenkään vanhalle yläasteaikaiselle tutulle, että ei minusta tullutkaan mitään, että ne ihmiset saivat mielenterveyteni siihen jamaan, ettei minusta todennäköisesti koskaan enää tulekaan yhtään mitään.

Seuraavaksi kävelin jossain tiellä etsien bussipysäkkiä, jotta pääsisin pois paikalta. En halua nähdä muita, en kestä nähdä heidän kasvojaan, heidän jotka kääsivät minulle selkänsä ja hylkäsivät, eristivät joukostaan täydellisesti. Taisin itkeä siinä samalla. Ja siihen uni kai päättyikin tai loppu on
niin sekava, etten sitä muista.

Tämä uni oli niin ahdistava, että oli aivan pakko saada kirjoitettua se heti muistiin. Ilmeisesti vanhoja asioita alkaa palautua mieleen ja kun en niitä kaikkia jaksa valvetilassa käsitellä niin ne purkautuvat alitajunnan kautta mitä erikoisimmissa muodoissa.

Uni oli ahdistava, koska tunnelma siinä oli niin samanlainen, mitä ollessani aikanani yläasteella. Silloin koulussa oli kaikkein vaikeinta. Joka aamu ahdisti mennä kouluun ja lintsasinkin paljon, joskus lähes viikonkin putkeen, koska en vain pystynyt menemään siihen laitokseen. Isäni syyllisti ja haukkui minua, kun olin luvatta pois ja joskus menin vaatteet päällä reppuni kanssa sängyn alle piiloon, jos isä tuli käymään yllättäen kesken päivän töistä kotiin ja minä olin ilman lupaa pois koulusta. Siellä sitten piilottelin. Joskus isä huomasi läsnäoloni ja joskus ei.

Pelko ja epämääräinen ahdistus oli aina läsnä. Pelkäsin jatkuvasti isää, hänen suuttumistaan ja sitä mitä siitä seuraisi. Isä on aina ollut pelottava ja erityisen pelottava hän oli suuttuessaan. Ollessani ala-asteella jopa naapurin lapset pelkäsivät isää, mikä kai kertonee ihmisestä jotain...

Yleensä huonolla tuulella ollessaan isä murjotti hiljaa ja saattoi mulkoilla meitä kiukkuisesti, mutta jos hänet onnistui suututtamaan kunnolla, niin isä kohotti ääntään tavalla, joka yltyi lähes huudoksi ja en vieläkään halua suututtaa isää näin aikuisena, koska pelkään edelleen hänen vihaansa ja sitä
huutoa, joka sai minut lähes kyyristelemään kauhusta ja pidättelemään kyyneleitä. 

On edelleen vaikea myöntää itselleni, että meillä kotona on ollut väkivaltaa. Että isä on oikeasti ollut väkivaltainen minua kohtaan. Olen näin aikuisena yrittänyt ajatella asian niin, että se mitä isä teki, oli normaalia kurittamista ja lapsia kuuluukin kurittaa, että ne oppisivat tavoille. Meidän perheessä luunapit, tukistamiset ja risulla pelottelu olivat aivan arkipäivää. Koska usein olin vanhempieni mielestä "tuhma" ja minua kuului "opettaa."

Ollessani alle kouluikäinen isä tukisti minua niin, että päänahka oli hellänä monta päivää. Muistan vieläkin hämärästi sen kivun ja kuinka aloin itkeä hysteerisesti. Kerroin tästä terapeutille ja hänen mukaansa tuollainen on lapseen kohdistuvaa ruumiillista väkivaltaa, eikä missään nimessä hyväksyttävää.


Välillä huomaan puolustelevani isää (vaikka en koskaan ole antanut hänelle anteeksi hänen tekojaan) ja melkein suutun, jos terapeutti mielestäni arvostelee isää liikaa. Korostan, ettei hän oikeasti ole paha mies, hän on vain olosuhteiden uhri kuten niin monet meistä. Samalla olen todella raivoissani isälleni, kun ymmärrän, että hän on pahoinpidellyt minua lapsuudessani sekä fyysisesti että henkisesti.

Olen aina näihin päiviin asti korostanut sitä, ettei meidän perheessä ollut väkivaltaa. Minua ei ole hakattu remmillä mustelmille niinkuin isä hakattiin lapsena ja minun pitäisi olla kiitollinen, ettei isä sentään ollut yhtä väkivaltainen kuin omat vanhempansa.

Minua on syyllistetty, että valitan turhasta. Vanhempani ovat edelleen vakaasti sitä mieltä, että fyysinen kuritus on täysin hyväksyttävää ja että se mitä minulle tehtiin, oli oikein, koska olinhan ollut "tuhma" ja tuhmia lapsia pitää rangaista.

Minut on siis aivopesty uskomaan, että väkivalta on normaalia ja hyväksyttävää, etenkin lapsiin kohdistettuna, kasvatukseksi naamioituna. Ja että olen vain ollut liian herkkä lapsi kun olen "ottanut siitä itseeni."

Joskus isä uhkaili minua lapsuudessa ärähtämällä, että "pitääkö taas vähän kolauttaa" jos olin tehnyt jotain väärin. Kerran hän laittoi minut talvipakkasella terassille pelkissä pitkissä kalsareissa, eikä päästänyt sisään ennen tiettyä määräaikaa. En muista, kauanko istuin siinä terassilla, mutta muistan tunteneeni voimakasta vihaa molempia vanhempiani kohtaan.

Minut on myös pakotettu metsään poimimaan marjoja rangaistukseksi ja kielletty tulemasta takaisin, ennen kuin puolen litran astia on vähintään puoliksi täynnä.

Isän rangaistukset olivat usein paitsi kivuliaita, myös nöyryyttäviä ja siksi vihasin isää teininä niin paljon, että toivoin oikeasti hänen kuolemaansa. Silti on edelleen, kaikista muistoista ja häpeästä huolimatta, vaikeaa ja tuskallista myöntää itselleen se tosiasia, että minä olen ollut pahoinpidelty lapsi. Eikä pahoinpitelijä ollut pelkästään isä, vaan myös äiti syyllistyi siihen toisinaan. Siis molemmat vanhemmat, mitä on vielä tuskallisempaa ajatella.

Että molemmat vanhemmat ovat minua pahoinpidelleet, mutta kumpikaan ei tunnusta eikä suostu myöntämään mitään, koska he oikeasti ajattelevat, että se mitä he tekivät, oli moraalisesti oikein ja niin kuuluu toimia, viis siitä mitä lainsäädäntö sanoo.

Fyysinen kurittaminen kiellettiin rikoslaissa syntymävuotenani 1985 joten se on ollut vanhempieni taholta paitsi moraalisesti väärin myös lainsäädännön mukaan rikos. Mutta mistäpä lapsi olisi sen tiennyt?

Ja mitä tulee kouluun, niin siellä en ollut yhtään sen paremmassa turvassa kuin kotona. Koulussa vasta sainkin pelätä, jos en nyt henkeni niin terveyteni ja fyysisen koskemattomuuteni puolesta.

Kahdeksas luokka varsinkin oli kärsimystä alusta loppuun. Ysiluokalla oli vähän helpompaa, koska pahimmat kiusaajani olivat siirtyneet toiselle asteelle ja näinollen en joutunut enää huutelun ja häiriköinnin kohteeksi. Mutta kiusaaminen jatkui edelleen,  hamaan loppuun asti.

Viimeisenä peruskouluvuotenani minut vaiettiin käytännössä kuoliaaksi. Kukaan ei puhunut minulle, ellei se ollut pakollista esim. jonkun koulutyön takia. Kukaan ei tervehtinyt minua aamulla, kun menin kouluun eikä moikannut kotiin lähtiessä, kun koulupäivä päättyi.

Olin täydellisesti yksin.

Kun yläaste loppui, olin niin iloinen, kun tiesin, että viimein pääsisin pois siitä kolme vuotta kestäneestä helvetistä (oikeastaan yhdeksän, kun muistelee koko peruskoulutaivalta) ja voisin kääntää elämässäni uuden lehden. Enpä silloin tiennyt, kuinka väärässä olinkaan.

Pääsin kyllä pois, uudelle paikkakunnalle lukioon ja kiusaaminen loppui siihen. Sain uusia kavereita ja minun ei tarvinnut olla enää yksin. Silti olin henkisesti edelleen yksin, tunsin jatkuvasti oloni huonoksi ja masennuin uudelleen lukion toisena vuonna ja meinasin jättää koko koulun kesken. En tiedä vieläkään, mikä minut sai jaksamaan lukion loppuun, vaikka se oli rankkaa ja kärsin motivaatiopulan lisäksi masennuksesta ja unettomuudesta sekä jatkuvasta lamaavasta väsymyksestä.

Varmaankin pelko siitä, että jäisin taas yksin ja menettäisin uudet kaverini. Enkä missään tapauksessa halunnut enää koskaan jäädä yksin.

Silti olin koko ajan henkisesti yksin ja jollain tasolla erillinen muista. Sitä on äärimmäisen vaikea selittää, mutta tuntuu kuin minun ja muiden ihmisten välillä olisi joku lasiseinä tai näkymätön muuri, joka eristää minut ja tekee minusta jollain selittämättömällä tavalla erilaisen kuin kaikki muut.

Minussa on jokin vamma, näkymätön vika, sairaus ja stigma, jonka muut kykenevät näkemään, mutta jota itse en näe (vaikka tunnistan sen) ja se pitää minut ikuisesti erillisenä, joukkoon kuulumattomana yksilönä, jonka kohtalona on ikuinen ero muista ihmisistä ja heidän rakkaudestaan.

En koskaan tule kuulumaan mihinkään joukkoon, koska toista samanlaista ihmistä ei ole. Huolimatta vanhemmistani ja ystävistä, joita minulla on vuosien varrella ollut, olen silti aina ollut pohjimmiltani yksin ja tämä loputon yksinäisyys tuntuu määrittävän elämäni jokaista osa-aluetta.

En osaa enää kuvitella elämääni ilman sisällä kaihertavaa onttoa tyhjyyttä, koska tunnen, että se on jo osa minua, syöpynyt persoonaani, enkä jaksa uskoa, että siitä voisi päästä milloinkaan eroon.

Only in my dreams...

Aina askeleen muiden alapuolella

Mikä depressiossa on pahinta?

Itselleni nämä kaksi asiaa: täydellinen toivottomuus oman elämän suhteen sekä tunne siitä, että on täydellisesti epäonnistunut ihmisenä.

Niistä seuraa, ettei jaksa edes yrittää mitään, kun on niin täydellisen, ehdottoman, sataprosenttisen varma siitä, että lopputulos on yhtä kuin pyöreä nolla. Ettei yrittäminen lopulta johda mihinkään ja kaikki se paska jatkuu iäti samanlaisena.

Elämä ei voi muuttua paremmaksi, päinvastoin sitä on varma, että kaikki muuttuu ajan myötä vain entistä pahemmaksi, teki mitä tahansa tai jätti tekemättä. Pää hokee, että ei voi onnistua, minä en kertakaikkiaan voi onnistua, ei minunlaiseni ihminen. Olen kadotettu, tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen ja hulluuteen, seurana vain omat tuskalliset ajatukset, jotka juoksevat samaa vanhaa, kulunutta rataa. Depressio murskaa voimallaan kaikki positiiviset ajatukset, joista yritän epätoivoisesti pitää kiinni ja jättää minulle vain loputtoman tyhjyyden ja kivun, joka ei laimene.

Tunnen tällä hetkellä epäonnistuneeni täydellisesti kaikessa. Koen olevani arvoton ihmishylkiö, jolla ei ole kunnon ihmisarvoa. Joskus jopa mietin, ansaitsenko edes olla elossa.

Olen niin hirveä, kamala, ruma, tyhmä, vastenmielinen jne (lisää haluamasi adjektiivi) että oikeasti koen, ettei minusta voi tulla ikinä yhtään mitään. Olen epäonnistunut kaikessa: ihmissuhteissa, opiskelussa, työelämässä. En ole älykäs, en ole kaunis, en edes siedettävän näköinen. Päinvastoin olen oksettava rumilus, jota kaikki miehet erityisesti kavahtavat ja halveksuvat. Koin tämän jo pienenä tyttönä koulussa, koska pojat olivat aina niitä, jotka kävivät ulkonäköni kimppuun julmasti haukkumalla ja arvostelemalla. Heille en ollut ihminen, vaan pelkkä esine, leikkikalu jolla leikittiin niin, että "haukutaan sitä porukalla ja yritetään saada se itkemään tai suuttumaan."

Minua oli lupa kiusata ihan opettajan taholta, koska olin todella herkkä lapsi. Sitä ei vaan ilmeisesti ymmärretty. Kaikki tuntuivat pitävän minua jonain kiusankappaleena, kun en ollutkaan samanlainen, "normaali" lapsi kuin muut ja reagoin usein poikkeavalla tavalla tilanteisiin (esim. kiljaisemalla kivusta, kun sain kerran sähköiskun opettajan villapaidasta.) Lisäksi olin vähän tyhmä ja yksinkertainen, enkä osannut tulkita muiden ilmeitä ja aikomuksia, en osannut lukea tilanteita enkä oikein tullut toimeen kenenkään kanssa.

Suutuin helposti, olin todella äkkipikainen ja sen lisäksi purskahdin itkuun helposti. Karkailin myös koulusta vähän väliä, kun tuli joku ongelmatilanne ja menin piiloon läheiseen metsikköön, josta minua sitten etsittiin niin toisten oppilaiden kuin opettajienkin toimesta.

Olin siis kaikilla tavoilla ns. epänormaali ja tottakai on loogista, ettei minua hyväksytty koskaan joukkoon. Sen vielä ymmärrän ja hyväksynkin, mutta sitä en voi koskaan hyväksyä, kuinka opettajat sulkivat silmänsä systemaattiselta kiusaamiselta, eivätkä kokemukseni mukaan edes yrittäneet
puuttua kiusaamiseeni, vaikka tasan tarkkaan tiesivät ja näkivät. Alle 40 oppilaan koulussa se ei olisi voinut jäädä huomaamatta.

Koulunpihalla muun muassa heiteltiin naamaani lumipalloja, piiloteltiin tavaroita (kerran löysin reppuni tiehiekoitusastiasta), huudeltiin ja haukuttiin, jne jne. Muistan, kun erään kerran koulumme pihassa eräs luokkalaiseni tyttö kaatoi minut ja istui mahani päällä, enkä päässyt hänen altaan pois ja olin lähellä mennä paniikkiin. Kukaan ei todellakaan puuttunut tilanteeseen, kaikkein vähiten opettaja. Minua päin myös syljettiin, mutta tähänkin eräs nuori opettajasijainen suhtautui lähinnä huvittuneena hymyillen.

Niin, sellainen minä kai olin muiden silmissä. Huvittava. Tyhmä, yksinkertainen pikkutyttö, joka oli hauska nolata ja joka myös toistuvasti nolasi itsensä. Eihän sellainen lapsi ole kuin ivanaurun arvoinen. Ei sellaista lasta tarvitse suojella, koska hän on kaikkien yhteistä omaisuutta, tyhmä pieni lelu, jonka kanssa on hauska leikkiä, joka on aina askeleen alapuolella muita, joka on erilainen ja ärsyttävä ja sen takia hänen mielenerveytensä on oikeutettua pilata.

Mutta eihän se ole kiusaamista, mehän pidetään tässä vaan vähän hauskaa, eix niin? Hyökätään porukalla verbaalisesti toisen kimppuun, nöyryytetään julkisesti ja saadaan toinen itkemään, mutta eihän tässä mitään, vähän vaan hauskaa pidetään porukan idiootin kustannuksella, mitäs väärää tässä nyt muka voisi olla? *sarcasm*

Ja opettajat mukana. Eivät verbaalisesti, mutta antamalla hiljaisen hyväksyntänsä tapahtumille.

Muistan erään kerran, kun meille annettiin luokassa tehtävä ja kaikkien piti esittää siitä oma versionsa ääneen. Aiheena oli käsienpesu. Minä olin kirjoittanut vihkooni, että "huuhtele ensin käsiä hanan alla n. 5 minuuttia" tai jotain vastaavaa. Koko luokka räjähti nauramaan, kun sanoin tämän kohdan ääneen (sillä ei kai kukaan oikeasti pese viittä minuuttia käsiä?) Itselläni oli aikakäsitteet ilmeisestikin hakusessa ja en ollut tajunnut, mitä 5 minuuttia todellisuudessa tarkoittaa. Muistan vain sen äärettömän, syvän nöyryytyksen tunteen ja häpeän punan, joka nousi poskille. Kyyneleetkin taisivat nousta silmiin silkasta noloudesta.

Opettaja ei torunut luokkaa, vaan taisi itsekin hymyillä siinä muiden mukana. Ja hän sanoi jopa ääneen vitsailevasti jotain (jota en kykene muistamaan), joka vain lisäsi häpeääni. Olin tullut täydellisesti nolanneeksi itseni, olin täydellisesti naurunalainen kaikkien, jopa opettajan silmissä. Ja minun julkiselle nöyryytykselleni vain hymyiltiin.

Ei kai mikään ihme, että tänä päivänä en kestä minkäänlaista nöyryytetyksi tulemista, vaikka se olisi kuinka pientä, vaan tunnen silmitöntä raivoa, jos koen, että joku yrittää nöyryyttää minua, etenkin julkisesti. Silloin vastareaktiona on välitön hyökkäys (verbaalisesti), joka on usein johtanut väärinymmärryksiin ja toisen osapuolen loukkaantumiseen. Sekä tietysti siihen, että ylireagoimalla nolaan itse itseni läsnäolijoiden silmissä.

Muistan myös elävästi, kuinka kerran sain tappelussa ns. selkään eräältä luokkamme pojalta ja lähdin nöyryytettynä itkien kävelemään kotiin. Odotin ja toivoin vanhemmilta ymmärrystä ja lohdutusta, mutta sen sijaan isäni suuttui ja alkoi huutaa minulle, kun olin sillä tavalla nolannut itseni julkisesti. Tytön osallistuminen tappeluun, ennenkuulumatonta! (Koska isäni mukaan vain pojilla on oikeus tapella keskenään). Isäni ei siis tippaakaan välittänyt siitä, että olin itkuinen ja nöyryytetty, vaan nöyryytti minua vielä lisää huutamalla ja syyllistämällä.


Voisi kai sanoa, että ensimmäiset neljä vuotta ala-asteella menivät omalla kohdallani päin helvettiä. Kiusaaminen oli jatkuvaa ja sitä tapahtui myös koulumatkoilla. Joskus äitini tuli hakemaan minut kävellen koulusta kotiin koulun päätyttyä, jotta olisin ollut turvassa kiusaajilta.

Ja meidän koulun rehtori kehtasi vielä leveillä lehdessä, että "meidän koulussa ei kiusata."

Eipä.

Viides ja kuudes luokka oli vähän helpompi kestää, sain jopa muutamia kavereita eikä minua kiusattu enää niin räikeästi, mutta siltikin nämä samat pikku paskiaiset jatkoivat huutelua ja nöyryyttämistäni edelleen, ja mukaan liittyi myös muutama uusi kiusaaja. Pelkäsin edelleen kouluun menoa, koulussa
oloa ja koulusta lähtemistä.

Yläasteelle siirryin kokonaan uudelle paikkakunnalle kouluun, mutta kiusaaminen jatkui edelleen, nyt aivan uusien ihmisten toimesta. Ja ne kolme vuotta olivat kaikkein pahimmat. Minut jätettiin täydellisesti ulkouolelle kaikista porukoista ja yläasteen viimeisellä luokalla kukaan luokkakaveri ei puhunut minulle sanaakaan, ellei pakollisia koulutehtäviä laskettu. Ryhmätyöt tein muistaakseni useimmiten yksin, koska kukaan ei halunnut minua ryhmäänsä. Olin aivan yksin (ainoa kaverini oli muuttanut pois edellisvuonna) ja se oli ehkä pahempaa kuin mitkään minua kohtaan osoitetut haukkumasanat. Minut oli eristetty täydellisesti luokan muista ihmisistä.

Olin ihmishylkiö, ei-toivottu, ei-kaivattu. Kaikille oli ihan sama, olinko olemassa vai enkö ollut. Minua ei yksinkertaisesti noteerattu millään tavalla. Toisaalta se oli hyvä, koska ysiluokalla en enää joutunut verbaalisen pilkan kohteeksi (kiusaajani olivat siirtyneet amikseen toiselle paikkakunnalle) mutta oli tuskallista tuntea olevansa niin kokonaisvaltaisella tavalla yksin.

Yläasteen päättötodistuksen saaminen kevätjuhlassa oli varmasti elämäni onnellisimpia päiviä.

Kuvittelin, että lukiossa olisin turvassa, eikä minua enää kiusattaisi (mikä olikin totta, kiusaajat olivat siellä amiksessa) ja sain jopa muutaman kaverin, mutta silti olin viimekädessä yksin, koska en koskaan tuntenut kuuluvani siihen porukkaan, jonka kanssa hengailin lukiovuodet. Tunsin aina olevani jollain tapaa ulkopuolinen ja että kaverini eivät täysin pystyneet hyväksymään minua sellaisena kuin olin. Koin, että puhuin liian kovaan ääneen, vääränlaisia asioita ja jopa pukeuduin väärällä tavalla.

Joten yritin sopeutua, hiljensin puheääntäni, aloin pukeutua samalla tavalla kuin kaverini ja lopetin
tietyistä aiheista puhumisen. En siis tullut näillekään ihmisille hyväksytyksi omana itsenäni, vaan jouduin esittämään toisenlaista kuin oikeasti olin, koska pelkäsin niin kovasti yksinjäämistä ja hylkäämistä.

Sama kuvio on toistunut kaikissa kouluissa ja työkokeiluissa aikuisiällä: en koskaan, edelleenkään tule hyväksytyksi omana itsenäni. Tai näin ainakin koen. On kuin pitäisi vetää joku naamio kasvoille, joka kätkee sen todellisen minän, jotta tulisi edes jollain tapaa hyväksytyksi. Koska todellinen minä ei ole koskaan kelvannut kenellekään. Tämä todellinen minä on jotain niin sairasta, pahaa, kuvottavaa ja vastenmielistä, että se pitää piilottaa. Koska kukaan ei voi rakastaa näin ällöttävää ihmisjätettä.

Tiedostan jollain tasolla, että ajatusmaailmani ja omakuvani ovat vääristyneet, että se on vuosien kiusaamisen ja laiminlyöntien tulos, että alkaa vihata itseään niin paljon, että ei koe olevansa ihmisenä minkään arvoinen. Tiedostan, ettei ole normaalia viillellä ja hakata itseään ja tuntea jatkuvaa, syövyttävää häpeää kaikesta mahdollisesta.

Tiedostan olevani sairas ja että omaan sairaita, vääristyneitä ajatusmalleja, mutta silti jokin minussa hokee, että ansaitsen tämän kaiken paskan, että minulla ei ole oikeutta olla onnellinen, että minun täytyy satuttaa itseäni, koska olen niin huono ja paha.

Täytyyhän minussa olla jotain pahasti pielessä, kun kaikki ne ihmiset kävivät kimppuuni peruskoulussa. Täytyyhän minun olla vastenmielinen ja kuvottava, kun kiusaamisen annettiin jatkua niin kauan. Joten kai minä sitten ansaitsin sen kaiken?

Ja koska en edelleenkään tule hyväksytyksi tällaisena niin eikö se ole merkki siitä, että olen viallinen yksilö, sellainen ihminen, jonka kanssa ei haluta olla tekemisissä, sellainen jota kaikki karttavat, joka ei koskaan kelpaa kenellekään. Ei kunnon ystäväksi eikä seurustelukumppaniksi.

Olen ikäni ollut ulkopuolella lähes kaikista sosiaalisista kuvioista (lukunottamatta pientä luokioaikaista porukkaani) ja koen, ettei minusta ole enää toimimaan yhteisön joukossa sosiaalisia normeja noudattaen, koska en ole koskaan varsinaisesti ollut osa mitään yhteisöä, vaan aina se ulkopuolinen hylkiö.

En ole koskaan osannut toimia sosiaalisissa tilanteissa, koska en edelleenkään osaa hahmottaa niitä tilanteita kunnolla ja tulee liian usein väärintulkintoja. Joten olen antanut periksi ja luovuttanut.

En koskaan ajatellut, että elämäni tulisi olemaan tällaista, että olen hylkiö lopun ikääni. Nuorempana jaksoin kaikesta huolimatta uskoa ja toivoa, että selviäisin tästä kaikesta, että saisin vielä joskus hamassa tulevaisuudessa normaalin elämän niinkuin muutkin ikäiseni. Että saisin aitoja, oikeita
ystäviä, jotka hyväksyisivät minut kunnolla, että saisin sen miesystävän, josta haaveilin jo pienenä, että saisin opiskelut opiskeltua ja oikean työn ja että viimeinkin sopeutuisin joukkoon.

Olen koko elämäni yrittänyt löytää sitä joukkoa, porukkaa jossa minut hyväksyttäisiin kunnolla ja että olisin oikeasti osa sitä yhteisöä, enkä ikuinen ulkopuolinen, joka hyväksytään joten kuten, mutta ei koskaan täydellisesti.

Olen kadottanut kyvyn uskoa, että joskus minunkin elämästäni vielä tulee jotain. Olen yrittänyt viisitoista vuotta tehdä tästä elämästä jotain, uskonut ja toivonut että minäkin voisin olla joskus jotain, mutta enää minulla ei ole voimia siihen.

Välillä pelkään, että en tule jaksamaan kovin kauaa. Voimani ovat ehtyneet reilusti tässä matkan varrella ja kamppailen joka päivä löytääkseni edes pienen ripauksen toivoa, jotta en hukkuisi siihen mustaan tunneliin, pimeään kaivoon, syvään, lohduttomaan toivottomuuteen.

Olotilaan, joka myös masennuksena tunnetaan.

Häpeätrauman aktivoituminen

Tänään sattui terapiassa nolo juttu, joka sai aikaan niin voimakkaan häpeäntunteen, että en muista sellaista kokeneeni pitkään aikaan suhteessa toiseen ihmiseen.

Sosiaalitoimi maksaa terapiani omavastuuosuuden, koska olen oikeutettu kuukausittain joka tapauksessa toimeentulotukeen (vaikka saan myös asumistukea ja sairaspäivärahaa) ja tähän asti se on maksanut normaalisti kuukausittaisen omavastuun, joka on n. 300€, joka on siis niin kutsuttua harkinnanvaraista tt-tukea.

Tänään heti terapiaistunnon aluksi terapeutti otti esiin, että tämän kuun lasku on myöhässä (eräpäivä oli 30.9) ja ihmetteli, mistä se johtuu. Häpeillen jouduin myöntämään, että vein tt-hakemuksen vasta 7.10 sossuun, kun yleensä olen vienyt sen joka kuun viimeinen päivä ja terapian omavastuu on maksettu sossusta suoraan terapeutille. Nyt siis laskun maksu on myöhässä ja syynä tähän on todennäköisesti se, että vein tämän kuun hakemuksen, jonka liitteenä kyseinen lasku oli, vasta tuona mainittuna seitsemäntenä päivänä sosiaalitoimeen.

Syynä tähän se, että sossusta pyydettiin syyskuun tiliotetta lokakuun hakemukseen ja tämä tiliote postitettiin minulle vasta tuolloin 7.10, aikaisemmin en sitä olisi voinut saada ja ilman tätä tiliotetta tt-tukihakemus olisi puuttellinen, eikä tukea näinollen maksettaisi. Ennen sossulle kelpasi, kun toimitin edellisen kuukauden tiliotteen jälkikäteen seuraavan kuun hakemuksessa, mutta nyt on kai käytäntö muuttunut ja vaativat edellisen kuun tiliotteen heti seuraavassa kuussa.

Lasku on siis n. 2 viikkoa myöhässä eräpäivästä ja luoja, että hävetti kun terapeutti kysyi, että mikähän tähän mahtaa olla syynä ja jouduin myöntämään, että toimitin laskun ja tt-hakemuksen vasta 7. pvä ja siksi on varmaan myöhässä. En uskaltanut aiemmin kertoa terapeutille, että joudun viemään laskun sosiaalitoimeen vasta tämän kuun puolella, koska pelkäsin hänen reaktiotaan.

Pelkäsin hänen suuttuvan/loukkaantuvan. Onhan hän ns. auktoriteettiasemassa oleva henkilö suhteessa itseeni ja jännitän tätä naista vieläkin aika tavalla, enkä koe voivani luottaa häneen joten miten olisin uskaltanut kertoa, että nyt on tällainen tilanne? Mietin kyllä jo aiemmin, että pitäisi varmaan kertoa terapeutille, että laskun maksu tulee tod.näk viivästymään, mutta en vain pystynyt siihen.

Koska hieman ehkä pelkään terapeuttiani. Koen hänet tietyllä tapaa tunnekylmänä ja sellaisena, että hän tosiaan on lähinnä rahan perässä eikä ole oikeasti kiinnostunut minusta ja ongelmistani. En voi sille mitään, että en luota tähän ihmiseen.

Nyt tiedän, että olisi vaan pitänyt kertoa. Hävettää, että oman toimintani takia lasku on myöhässä ja terapeutti joutuu nyt odottelemaan, milloin saa sen 330€ joka hänelle kuuluu. Minun toimintani takia (kun en uskaltanut puhua). Olen syyllinen, olen idiootti. Olen ihan vitun tyhmä ja säälittävä lammas, kun en tuollaista asiaa pysty ottamaan esille itse. Koen nyt nolanneeni itseni todella pahasti terapeutin silmissä. Ja nyt on lisäksi pelko siitä, että jos tämä vielä toistuu niin terapeutti irtisanoo koko terapiasopimuksen, jos ei saa rahojaan ajoissa (itsehän en pysty omavastuuosuutta mitenkään maksamaan) ja terapiani loppuu siihen.

Huomenna täytyy käydä henkilökohtaisesti heti aamusta sosiaalitoimistossa ja puhua suoraan jonkun virkailijan kanssa, voisiko hakemuksen käsittelyä kiirehtiä, koska terapeutti haluaa rahansa mahdollisimman pian. Täytyy myös selvittää, miten tulevat terapian omavastuuosuuslaskut hoidetaan jos hoidetaan: eräpäpäivä niissä on aina kuun viimeinen päivä ja terapeutti odottaa, että rahat ovat hänen tilillään n. viikon kuluttua kyseisestä päivämäärästä.

Entä jos sossu vaatii jatkossakin edellisen kuun tiliotteet heti seuraavan kuun hakemukseen ja tiliote tulee joka ikinen kuukausi vasta 7-8. pvä ja näinollen terapialaskut tulevat olemaan jatkuvasti myöhässä? Käsittelyaikahan tt-hakemuksissa on täällä n. kaksi viikkoa. En usko, että tämä terapeutti kauan sellaista katselee (koska minusta tosiaan tuntuu, että hän on lähinnä rahan perässä).

Pelkään siis, että tilanne tulee toistumaan jatkossakin ja näinollen terapeutti potkaisee minut pellolle vastaanotoltaan. Eihän kukaan pelkkää hyvää hyvyyttään ketään terapoi, vaan he tekevät sitä työkseen ja myös odottavat saavansa palkan työstään, kuten kuka tahansa työntekijä.

Kun terapeutti otti asian esille ja jouduin myöntämään, että hänen rahansa ovat tod.näk. myöhässä minun takiani niin koin aivan valtavaa, murskaavaa häpeää. Se oli niin voimakasta, että menin ihan lukkoon, vaikka terapeutti olikin asiallinen, eikä syyllistänyt minua millään tavalla.

Koin häpeää koska minä, aikuinen ihminen, en pysty itse maksamaan terapiaani vaan omavastuun maksaa minun sijastani sossu ja se on aina heidän päätöksestään kiinni, maksavatko omavastuun ja milloin maksavat. Joudun joka kuukausi jännittämään, hoituuko maksu ajallaan ja se kieltämättä stressaa. Tunnen itseni kelvottomaksi, kun olen niin köyhä, ettei minulla olisi tähän terapiaan varaa ilman yhteiskunnan tukea.

Tiedän olevani tosi etuoikeutettu, kun sosiaalitoimi  maksaa terapiani, läheskään kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta. Silti hävettää kiikuttaa joka kuukausi hakemus soskuun. Se on ikuinen muistutus köyhyydestäni ja siitä, että tunnen olevani totaalinen luuseri kun joudun olemaan ns. yhteiskunnan hyväntahtoisuuden varassa.

Koin siis sanoinkuvaamattoman voimakaan häpeän, joka vyöryi ylitseni, kun jouduin terapeutille myöntämään, että tämä tilanne on tod.näk. omaa syytäni ja että selvitän heti huomenna asian. Hävettää, kun tuotan vaivaa terapeutille ja hän, ammatinharjoittaja, joutuu odottamaan palkkiotaan työstään ja 330€ on aika iso rahasumma. Millä hän maksaa omat menonsa, kun joutuu odottelemaan laskua, joka on myöhässä?

Menin häpeästä niin lukkoon, että istuin hetken aikaa aivan hiljaa tuolissani, enkä saanut sanaa suustani. En voinut kertoa, että nyt hävettää tosi pahasti tämä tilanne. En voinut sanoa mitään, olin vähän niinkuin halvaantunut, en vain kyennyt puhumaan. Noin minuutin hiljaisuuden jälkeen (terapeutin toimintatapa on sellainen, että hän odottaa aina, että itse aloitan puhumaan) sain sanotuksi, että pää on aivan tyhjä enkä keksi nyt mitään puhuttavaa.

Sitten aloin kuitenkin puhumaan, mutta en tästä kiusallisesta laskutusasiasta vaan ihan muista asioista. Istunto sujui siis suht normaalisti, mutta oma voimakas häpeäntunteeni oli koko ajan läsnä. Niin kovana, että teki mieli paeta ja purskahtaa itkuun jossain katseiden ulottumattomissa. Sain kuitenkin hillittyä itseni ja en näyttänyt häpeääni ulospäin (yritin ainakin olla näyttämättä, tiedä sitten miten hyvin onnistuin).

Häpeä on minulle tunteista yleensä kaikkein tuskallisin ja sitä on tavattoman vaikea sietää. Koulussa minut häpäistiin toistuvasti kiusaajien toimesta ja samaten kotona isä käytti sen laatuista henkistä väkivaltaa, osin myös fyysistäkin, että sitä voisi jo kutsua lapsen tarkoitukselliseksi häpäisemiseksi.
En siis ole koskaan kestänyt häpeää kovin hyvin ja siksi tämänpäiväinen tilanne olikin itselleni kovin tuskallinen.

Lähdettyäni terapiasta tunsin edelleen valtavaa häpeää, sydän hakkasi tavallista lujempaa ja posket varmaankin punoittivat. Mietin, että miten kestän tämän tilanteen, en voi alkaa itkemään tässä kadulla, vaikka itkettää. Päätin siis, että minun on pakko kestää tämä tunne, ei sitä pääse pakoonkaan.

Sitten aloin tietoisesti ajattelemaan, että ei tässä nyt mitään kauheaa ja peruuttamatonta ole tapahtunut, tämä on vain tunne ja se menee ohi. Yritin hengittää syvään sisään ja ulos ja rauhoittaa itseni hokemalla itselleni mielessäni, ettei ole mitään hätää, että tämä menee pian ohi ja voin kertoa, että se oli vaikeaa. Häpeä poltti niin voimakkaana mielessäni, että  tuntui mahdottomalta rauhoittua.

Kuljin kaupungilla ja yritin sietää sitä tunnetta, vaikka se olikin tuskallista. En yrittänytkään tavalliseen tapaani työntää häpeää pois, vaan annoin sille tunteelle luvan olla ja yritin järkeillä rationaalisesti, miksi tunnen näin rajua häpeää.

Päädyin siihen lopputulokseen, että se tod.näk. johtuu lapsuuden traumoistani, jotka aktivoituivat uudelleen tuossa terapiatuolissa, kun koin häpäisseeni itseni toisen ihmisen silmissä. Häpeän tausta ei siis varsinaisesti ollut tässä hetkessä, tässä päivässä vaan sillä on juuret paljon kauempana, lapsuudessa koetussa häpeässä.

Muistan, kuinka paljon häpesin niissä tilanteissa, kun koin nolanneeni itseni luokkatovereideni silmissä ja kuinka polttavan kirvelevää se häpeä oli, miltei mahdotonta kestää. Ne tilanteet toistuivat aina uudelleen ja uudelleen, samaten kun isäni kasvatusmetodeillaan häpäisi minut toistuvasti ja niinpä persoonani onkin täynnä häpeää tänä päivänä.

Tänään voin sanoa kuitenkin olevani ylpeä itsestäni, kun en paennut häpeää, kuten yleensä olen  tehnyt: en rynnännyt kauppaan ostamaan herkkuja ja alkanut ahmimaan (kuten joskus teen), en mennyt kahvilaan ja tilannut sitä isointa leivosta, en alkanut viiltelemään/hakkaamaan itseäni, en muuntanut häpeää vihaksi (kaikkein yleisin toimintamekanismini jo lapsuudesta) vaan tein tietoisen päätöksen sietää häpeäntunnetta, kunnes se menee ohi ja lopulta se meni kuin menikin.

Siihen meni lähes tunti ja tuo tunti oli valehtelematta vaikea kestää, mutta lopulta häpeä laimeni ja nyt tätä kirjoittaessani se on jo melkein poissa. Vielä on pikku hippunen jäljellä, mutta nyt tunnen oloni kuitenkin lähinnä väsyneeksi. Häpeä ei enää tässä hetkessä lävistä koko olemustani. Minä voitin häpeän, selvisin siitä tunteesta ja kerrankin voin olla edes vähän ylpeä itsestäni!

Erilaisten voimakkaiden tunnetilojen sietäminen on sittenkin mahdollista ilman itseen kohdistuvaa väkivaltaa. Mikä oivallus! En tällä kertaa tarvinnutkaan sijaistoimintoja, oheiskorvikkeita kääntämään ajatukset pois häpeästä, vaan kykenin kohtaamaan sen tunteen eläen sen läpi ja näin vapautuen siitä. Ehkä en olekaan täysin toivoton tapaus? Ehkä vielä joskus kykenen kohtaamaan vihanikin niin, etten ole enää sen vanki?

Eteenpäin on siis menty, ainakin hieman.

Se asia, mitä on niin kovin vaikea myöntää

Tätä on hirveän vaikea kirjoittaa, saati sanoa ääneen. Olen halunnut kieltää itseltäni koko asian, vaikka jollain tasolla olen varmaan aina tiedostanut tämän. Ja osittain siksi tuntenut niin hirvittävää raivoa kaikki nämä vuodet.

Minua on pahoinpidelty lapsuudessani. Se on totta, vaikka osa minusta yrittää kieltää koko asian. Osa minusta uskoo edelleen, yrittää sitkeästi väittää, että mitään pahoinpitelyitä ei ollut, että liioittelen ja suurentelen asiaa, että vanhempani rakastivat minua ehdoitta ja tekivät kaiken vain omaksi parhaakseni.

Okei, kyllähän isällä keitti ns. välillä yli, mutta ei se mitään oikeaa väkivaltaa ollut, näin hoen itselleni ja siihen haluaisin myös uskoa.

Meidän perheessä sitä kutsuttiin kurittamiseksi ja sille oli aina syynsä. Koskaan ei mitään tehty ilman oikeaa syytä ja minähän ansaitsin rangaistukset, koska olin "tuhma."

Terapeuttini kanssa olemme käsitelleet aihetta ja hänen mukaansa se, mitä minulle tehtiin, oli paitsi pahoinpitelyä myös lain silmissä rikos. Olen siis joutunut vanhempieni, etenkin isäni taholta sekä pahoinpitelyjen että rikoksen uhriksi. Mutta en vieläkään osaa ajatella asiaa sillä tavalla.

Tekisi mieli väittää vastaan: Ei isä mikään paha mies ollut, hän teki niinkuin parhaaksi näki ja siihen aikaan 80- ja 90- luvuilla monessa perheessä kuritettiin lapsia (koska niin kuuluu tehdä) ja meidän perhe ei ollut mikään poikkeus.

Toisaalta jokin osa minusta ymmärtää, että se ei ollut oikein, miten minua satutettiin fyysisesti ja henkisesti ja sen takia olen niin kauan ollut raivoissani etenkin isälleni.

Toisaalta tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, miten edes kehtaan kutsua vanhempiani väkivaltaisiksi: hehän vain ajattelivat parastani, halusivat kasvattaa minusta ns. kunnon ihmisen. Miten se voisi olla väärin?

Ei minua hakattu joka viikonloppu eikä koskaan ajettu ns. pellolle keskellä yötä. Se, mitä tapahtui, ei siis voinut olla väkivaltaa, koska moni lapsi joutuu kokemaan paljon paljon pahempia asioita. Eikä pahoinpitelyistä edes jäänyt mitään fyysisiä jälkiä (henkisiä kylläkin).

Ärsyttää, kun terapeutti pitää sitkeästi kiinni käsityksestään, että minun vanhempani ovat syyllistyneet pahoinpitelyihin ja toimineet näin rikollisesti. En millään haluaisi uskoa sitä vanhemmistani, kukapa haluaisi? Hehän ovat aina rakastaneet minua ja tehneet kaiken minun parhaakseni jne jne...

Kuitenkin, voiko olla oikein, että lapsi joutuu pelkäämään omassa kodissaan niitä ihmisiä, joiden pitäisi suojella häntä kaikelta pahalta, joiden pitäisi olla turvallisia aikuisia, joihin pitäisi voida luottaa?

Paljon muistoja, paljon tilanteita joita olen unohtanut. Päässäni soi jatkuvasti "tuus vähän tänne, tuus vähän tänne, tuus vähän tänne." En tiedä, kumman se on, äidin vai isän, mutta sen tiedän, että pian tapahtuu jotain ikävää, jotain joka sattuu. Jotain, jota mieleni ei suostu muistamaan. Jota en edes halua muistaa, koska haluan säilyttää sen illuusion, ettei meidän perheessä käytetty väkivaltaa.

Minä pelkäsin välillä heitä molempia. Isää enemmän, koska hän oli yleensä se, joka kävi enemmän käsiksi minuun, mutta äitikin teki asioita, joita en voi antaa anteeksi.

Silti yritän hokea itselleni, että se ei ole totta, mitään kamalaa ei ole tapahtunut, että ylireagoin, koska olen niin herkkä. Mutta mistä sitten kumpuaa tämä vuosia sisällä muhinut tolkuton viha, joka ei ota laantuakseen? Täytyyhän sille olla jokin järkevä selitys?

Ja se, että edelleen pelkään isää näin aikuisena, onko se normaalia? Joutua pelkäämään isäänsä vielä kolmekymppisenä? Että isä suuttuu ja se on edelleen äärettömän epämiellyttävää ja pelottavaa?

Nyt voin myöntää sen äärettömän tuskallisen tosiasian: Minun isäni oli väkivaltainen mies. Hänen käyttämänsä väkivalta ei kohdistunut vaimoon, mutta lapseen se kohdistui, useammin kuin kerran.

Ja äitikin teki minulle väkivaltaa. Kyllä, se on totta. Sitä ei voi muuksi muuttaa. Sen totuuden kanssa on vain kovin vaikea elää.