Kirjoittaminen on niitä harvoja asioita, jotka tuovat minulle iloa ja onnistumisen kokemuksia, enkä haluaisi menettää vielä tätäkin kaiken muun lisäksi...
Maanantaina töissä sattui välikohtaus, jonka johdosta päädyin hakemaan sairaslomaa. Aika psykiatrille on varattu huomisaamuksi (onneksi sain ajan nopeasti!) ja haluan olla ainakin kuukauden lomalla. Muuten tämä pää hajoaa totaalisesti.
Maanantai oli siis kaikin puolin surkea päivä (itkin töissä 10 minuuttia vessassa välikohtauksen takia ja lähdin kesken päivän pois ilmoittamatta kenellekään) mutta sitten kännykkääni saapui viesti, josta ilahduin kovasti: samalla paikkakunnalla asuva entinen työkaveri, jonka kanssa olemme pitäneet säännöllisesti yhteyttä, ehdotti että voisi tulla käymään luonani. Sovimme, että hän tulisi heti seuraavana päivänä, tiistaina.
Kävimme kaupassa ja ostimme syömistä ja juomista illaksi. Iloitsin siitä, että voisin unohtaa murheeni hetkeksi saadessani mukavaa seuraa, olenhan ollut aika yksinäinen välillä.
Ilta vaikutti ensin alkavan lupaavasti, mutta sitten kesken ruokailun kaveri ilmoitti, että hän muuttaa loppuviikolla pois täältä, kaupunkiin X, satojen kilometrien päähän. Hänen piti alunperin muuttaa vasta ensi vuonna, mutta suunnitelmat muuttuivatkin yllättäen.
Lienee tarpeetonta sanoa, että omalta osaltani ilta oli aika lailla pilalla tämän tiedon saatuani. En enää pystynyt iloitsemaan seurasta, kun mietin vain, että tämä on nyt sitten viimeinen iltamme yhdessä ja että en näe varmasti häntä pitkään aikaan, jos enää koskaan.
Tiesin kyllä, että tämä ihminen on aika impulsiivinen, mutta en silti olisi osannut odottaa mitään tällaista.
Tämä tuli niinsanotusti täysin puun takaa. Mutta toisaalta, olin tietyllä tapaa osannut odottaa jotain tämänkaltaista. Koska minulle yleensä käy ihmisten kanssa aina lopulta huonosti.
Näin se menee: kiinnyn ihmisiin ja sitten he lähtevät ja hylkäävät minut. Been there, done that. Not a big deal.
Paitsi että en pysty suhtautumaan tähän kovin tyynesti. Koen, että taas yksi ihminen on tehnyt saman, minkä kaikki muutkin: hylännyt minut. Sovimme toki pitävämme yhteyttä jatkossakin, mutta eihän se ole sama asia.
Tämä on jo viides itselleni tärkeä ja rakas ihminen elämässäni, joka tekee samanlaisen paskatempun kuin ne muutkin: muuttaa toiselle paikkakunnalle niinsanotusti ex tempore ja jättää minut yksin.
Itku kuristaa kurkkua, mutta samalla olen sisältä jotenkin turta.
Arvasin, että lopulta tässä kävisi näin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti