Syrjäytynyt, mutta aivan sama

Viime aikoina olen alkanut olla lähes pelottavan välinpitämätön tulevaisuuteni suhteen.

Olen tajunnut, että tätä menoa syrjäydyn yhteiskunnasta lopullisesti, mutta en jaksa enää välittää. Se ei edes pelota minua, vaikka nuorempana ahdisti, että mitä jos joudun pysyvälle eläkkeelle, mitä jos en koskaan saa kunnon koulutusta ja pääse kiinni ns. oikeaan työelämään?

Nykyään se on minulle aivan sama. En jaksa vaivata päätäni asioilla, joihin en pysty vaikuttamaan.

Suomessa on suurtyöttömyys ja niillä, jotka ovat palkkatöissä, työtahti kiristyy entisestään. Miten voisin pärjätä tällä olemattomalla stressinsietokyvyllä ja näiden sairauksien kanssa, kun terveilläkin ihmisillä on vaikeuksia kestää työstressiä?

En valinnut sairastua, en halunnut, että näin kävisi, joten en katso olevani vastuussa yhteiskunnan pyörittämisestä. Tehköön terveet töitä, minulle on aivan sama, vaikka itse en tekisi minkäänlaisia töitä enää ikinä.

Aiemmin syrjäytyminen sanana pelotti ja oli ahdistavaa ajatella, että itse olisin jonain päivänä mahdollisesti syrjäytynyt. Nyt olen sitä, kirjaimellisesti, syrjäytynyt ainakin avoimilta työmarkkinoilta ja aika pitkälti ihmissuhteistakin, mutta tästäkään en oikein jaksa välittää.

Tulevaisuus, se on sanana niin kaukainen. Mikä tulevaisuus, eihän minulla tule olemaan mitään tulevaisuutta, ei tässä systeemissä. Tulevaisuudessa siintää korkeintaan työkyvyttömyyseläke.

Ja sekin on ihan sama. Laittakoot eläkkeelle vaikka huomenna, en jaksa välittää. Jokatapauksessa haen sossusta rahani ensi kuussakin ja varmaan loppuikäni, mutta olen jo sopeutunut ajatukseen.

Työkkäristä tuli kutsu tapaamiseen, jonne tulee myös Kelan työntekijä. Varmaan ehdottavat minulle jotain kuntoutuskurssia ja sekin on aivan sama. Voin mennä tai olla menemättä, ihan kuinka vain, ei se elämääni vaikuta millään tavalla, tämä tilanne on ja pysyy, vaikka kuka tekisi mitä.

Sairaspäivärahapäätös on myöhässä, koska Kela vaatii A-lausunnon lisäksi jonkun epikriisin ja kun soitin psykiatrian polille maanantaina, olivat siellä ihan ihmeissään ja sanoivat, että lääkäri soittaa asiasta takaisin. No nyt on keskiviikko, eikä puhelua ole vieläkään tullut.

En siis tiedä, milloin saan seuraavan kerran rahaa. Asumistuki onneksi tulee aina kuun alussa, se onkin ainoa raha, joka tulee säännöllisesti. Muut tuet pitää joka kerta hakea erikseen, eikä koskaan tiedä etukäteen, milloin ne ovat tilillä, mutta rahattomuuskin on oikeastaan evvk.

Näkkileipää, makaronia ja muutakin ruokaa on onneksi kaapissa. Arvasin nimittäin etukäteen, että näin siinä käy, kun hakee sairasloman ja toimittaa todistuksen Kelaan, aina tulee jotain ihme mulkkauksia siellä päässä, byrokratiaa ja tuet viivästyvät. Joka ikinen kerta sama juttu.

Tänään tuli ilmoitus DNA:lta, että nettilasku on erääntynyt ja pitäisi maksaa huomenna. Ei ole rahaa ja aivan sama. Siinähän erääntyy, en jaksa välittää. Menköön vaikka luottotiedot, mihin mä niitä edes tarvitsen kun en koskaan tule menemään töihin enkä kuitenkaan pääse muuttamaan pois tästä kunnan kämpästä?

Kunhan eivät vaan katkaise nettiyhteyttä, tämä on henkireikäni. Pitänee soittaa huomenna sinne jos jaksaa ja sopia maksuaikataulusta. 

Kaveri tosiaan muutti kaupunkiin X, kuten edellisestä postauksesta ilmenee ja olen tajunnut, että ihan sama, vaikka en enää koskaan kuulisi siitä ihmisestä mitään. Ei huvita sosialisoiminen tällä hetkellä.

Mikä sitten huvittaa? No jos rehellisiä ollaan, niin ei oikein mikään. Lenkkeillä yritän selän takia säännöllisesti, jos on vähänkin ilmaa ja nautin kyllä syksystä omalla tavallani, jos on suht kirkasta ja aurinkoista. Yritän myös lukea kirjoja (huonolla menestyksellä) ja surffaan paljon netissä, tykkään katsella mm. erilaisia vlogeja ja luen mielelläni keskustelupalstoja.

Muuten en tee paljoa. Henkilökohtaisen hygienian hoidan sekä jaksaessani kokkailen ja siivoan suht säännöllisesti, mutta tätä nykyä olen aika passivoitunut. Mitään ei oikein saa aikaiseksi, kun ei ole säännöllistä päivärytmiä kahden viikottaisen terapiakerran lisäksi.

Mietin uutta harrastusta, esim. kansanopiston kurssit kiinnostaisivat, mutta rahatilanne ja sosiaalinen fobia estävät tällä hetkellä osallistumisen. Välillä kiertelen kaupoissa ja erityisesti kirpputoreilla, josta saan jonkinlaista nautintoa. Joskus valokuvaan, jos jaksan ulkoiluttaa kameraa.

Katson jonkin verran elokuvia, erityisesti kauhua, siitä olen aina pitänyt. Seuraan myös muutamaa tv-sarjaa. 

Siinä elämäni hyvin pitkälti on.

Tein sillä psykiatrikäynnillä masennustestin, joka näytti vaikeaa masennusta, joten alaspäin on taas menty. Tosin testin tuloshan vaihtelee päivästä riippuen, joten en oikein usko, että voisin olla vakavasti masentunut. Keskivaikeasti korkeintaan.

Mutta passivoitunut, sitä kyllä olen, se täytyy myöntää. Tajusin tässä hiljattain, ettei minulla ole enää unelmia ja se teki hieman surulliseksi, unelmointi kun on aina ollut itselleni tärkeää. Ei vain ole enää, mistä haaveilla.

Tai onhan niitä asioita, joita haluaisi, esim. terveys, paremmat ihmissuhteet, koulutus, jonkinasteinen työelämään osallistuminen, kunnollinen toimeentulo, asunto jossa ei olisi repeilleitä tapetteja ja lohkeilleita kaapinovia jne...

Mutta kun en usko, että nuo asiat olisivat kohdallani mahdollisia, niin siksi kai olen lakannut haaveilemasta. Tekee nimittäin liian kipeää, kun huomaa, etteivät ne unelmat koskaan toteudu.

Mutta kai näinkin voi elää. (Joskaan ei kovin onnellista elämää)