Lääkäri kirjoitti sitten sen kuukauden sairaslomaa, onneksi.
En tiedä, pystynkö menemään koskaan enää takaisin sinne ns. työpaikkaani. Tuntuu, että ketään ei siellä kiinnosta, mikä on vointini ja minkä takia ylipäätään jäin sairaslomalle. Kun soitin ohjaajalleni ja kerroin, että olen sairaslomalla tämän kuukauden loppuun, hän ei edes kysynyt, että minkä takia. Käski vain toimittaa lääkärintodistuksen Kelaan ja sinne minä sen sitten vein.
Mitä mä oikeasti teen tuollaisella ns. työpaikalla, jossa ei opi mitään tärkeää, josta ei ole mitään hyötyä ja jossa ketään ei kiinnosta? Paikkahan on siis sellainen ns. työpaja, jonne pistetään kaikki ne, joista ei ole avoimille työmarkkinoille. Siellä on paljon alkoholisteja, pitkäaikaistyöttömiä ja muuten vain ongelmaisia. En tiedä yhtäkään työkaveria, joka olisi täysin terve. Kaikilla on jotain vikaa joko päässä tai jossain muualla. Eikä se minua haittaa millään tavalla, mutta kun sitä työtä ei voi edes kutsua työksi, vaan se on lähinnä joutavaa puuhastelua, mikä repii ainakin mun hermojani pahemman kerran...
Kyseisellä pajalla tehdään lähinnä käsitöitä ja ompeluhommia. Paljon on kaikenlaista askartalua, kuten korttien tekemistä jne. Mikä sinällään on ihan ok, mutta kun sitä ei miellä millään tasolla oikeana työnä, koska siitä ei makseta minkäänlaista palkkaa, ei edes palkkatukea, eikä kukaan arvosta sitä mitä teet, eikä se ns. työ oikeastaan vaadi juuri mitään ja henkilökunnalle tuntuu olevan aivan sama, mitä siellä teet ja oletko ylipäätään paikalla...Juu työilmapiiri ei todellakaan ole kaikista paras. Monia suorastaan vituttaa olla kyseisessä paikassa. Ja osa on sanonut sen aivan suoraan.
Olen ilmaissut, että haluaisin ommella, mutta se ei käy, koska olen paikalla vain yhtenä (aiemmin kahtena) päivänä viikossa ja ne, jotka ompelevat, tekevät täyttä viikkoa. Ei tunnu kovin reilulta, mutta minkäs teet.
Kaikki mitä tuolla teen, tuntuu niin turhalta. Se tuntuu usein siltä, kuin olisi jossain lasten askartelukerhossa. Ehkä mulla on paha asenneongelma, mutta en ole koskaan viihtynyt tuossa paikassa. Tiesin jo vuosi sitten aloittaessani, että tuo ei ole ns. minun
paikkani eikä todellakaan ole ollut. Monena aamuna on suorastaan vituttanut lähteä sinne.
Onneksi tällä hetkellä ei tarvitse. Olen aika varma, että tulen hakemaan sairaslomalle jatkoa ja joko menen jonnekin muualle tai sitten jään vain oleilemaan. Työkkärissä pelottelivat jo vuosi sitten, että jos en tuolla viihdy niin mitään muuta paikkaa eivät mulle kuulemma löydä kun olen ns. vaativa tapaus eli niin sairaalloinen...Se jää sitten nähtäväksi, miten käy.
Ongelmana on se, miten kerron asian vanhemmilleni ja veljeni perheelle. Vanhempani kun eivät hyväksy terveydentilaani eli eivät ymmärrä, että olen oikeasti sairas. Veljen perhe taas halveksii työttömiä ja varsinkin veljen vaimo haukkuu melkein joka kerta tavatessamme, kuinka laiskoja työttömät ovat jne...
Oikeastaan olen käynyt tuolla pajalla enimmäkseen juuri sen takia, että vanhemmat ja veljen perhe pysyisivät suht tyytyväisinä eivätkä ahdistelisi kysymyksillään työttömyydestäni. On nimittäin pirun rasittavaa kuunnella toistuvasti, että mitä teet nyt, missä olet nyt, mitä aiot tehdä jatkossa jne...Tai, kuten äitini asian ilmaisi: "Ethän sä voi vaan olla tekemättä mitään, ei noin nuorta ihmistä voi laittaa eläkkeelle, kyllä jotain täytyy tehdä..."
Kenellekään ei voi olla rehellinen, ei edes ystäville. Olen antanut ymmärtää, että voin nykyään ihan hyvin ja kaikki menee kivasti. Elämäni alkaa muistuttaa valheiden verkkoa aina vain enemmän...
Joudun valehtelemaan ja salailemaan asioita, koska meidän perheessä mielenterveysongelmat ovat tabu ja mitä nyt sukukin sanoisi jos saisivat tietää? Ystävät ovat sen verran hyvin elämässään menestyneitä, etten usko heidän ymmärtävän, vaikka selittäisin. Ehkäpä joskus vielä kykenen siihen?
Tänään oli viikoittainen terapiasessio ja tuli puheeksi, että terapeuttini mielestä olen aivan liian kiinni vanhemmissani enkä ole osannut itsenäistyä heistä kunnolla, varsinkaan äidistäni. Mikä on varmaan ihan totta. Vaikka välimme olivat murrosiässä hankalat niin sittemmin äidistä on tullut minulle aika läheinen. Hän tietää paljon elämästäni ja toisaalta taas joistain asioista (kuten psyykkisestä tilastani) ei tiedä oikeastaan mitään.
Usein tuntuu, ettei äiti osaa oikein vieläkään pitää minua aikuisena vaan enemmänkin holhottavana lapsena. Ehkä se johtuu siitä, että olen ns. iltatähti ja perheen nuorimmainen, ainoa tytär. Sitäpaitsi äidillä ei ole yhtään ystäviä eikä hän pidä sukuunsa mitään yhteyttä, joten olen tavallaan myös hänen ainoa ns. ystävänsä, mikä aiheuttaa välillä aikamoisia paineita itselleni. Äidillä ei oikein ole ketään muuta, jolle puhua ja joskus olen joutunut kuuntelemaan hieman liikaakin hänen juttujaan.
Mutta siis, ongelma on nyt tämä, että äitini soitti minulle tänään ja vanhempani ovat päättäneet juhlistaa äidin lähestyviä syntymäpäiviä hotellissa yöpymällä ja minut halutaan mukaan. Synttärit ovat keskellä viikkoa ja terapia-aikani osuu juuri lähtöpäivälle. Toisaalta haluaisin lähteä, saisin vähän lomaa arjesta ja ilmaisen ylläpidon, mutta toisaalta taas en, koska hävettää kun tämän ikäisellä ei ole varaa maksaa itse edes yhtä yötä hotellihuoneessa. Enkä voi kertoa vanhemmilleni olevani sairaslomalla (varsinkin isäni tuntien hän suuttuisi) ja pelkään, että he kyselevät minulta liikaa kysymyksiä (äiti on kovin utelias ns. työni suhteen) ja en tiedä, jaksanko sitä. Sitäpaitsi isä on melkein aina huonolla tuulella, jos joutuu matkustamaan ja pilaa näinollen muidenkin tunnelman.
Pelkään myös terapeuttini reaktiota, kun joudun siirtämään tämän takia viikottaista aikaamme ja hän suhtautuu muutenkin vanhempiini aika negatiivisesti ja on antanut ymmärtää, että minun pitäisi pitää heihin vähemmän yhteyttä tai siltä musta ainakin tuntuu...Entä jos terapeutti ei suostu siirtämään aikaa? Olen nimittäin tehnyt kirjallisen sopimuksen, jossa sitoudun viikottaisiin tapaamisiin ja ilman todella pätevää syytä aikoja ei peruta/siirretä tai muuten joutuu maksamaan 70€ menetetystä käyntiajasta.
Ja muutenkin, olen alkanut miettiä, valitsinko sittenkin väärän terapeutin, tämä keski-ikäinen naisihminen tuntuu aika etäiseltä ja osin kylmältäkin ja joskus hän puhuu päälleni niin, etten saa sanotuksi lausetta loppuun. Tämä ärsyttää aika paljon, mutta en tiedä, ehkä se on tarkoituskin saada minussa tunteita esiin? Hän myös vilkuilee kelloa jatkuvasti, aivan kuin odottaisi, milloin aikamme loppuu. Toisaalta terapeutilla on erittäin korkea koulutus ja hän vaikuttaa muuten ihan pätevältä. Jotenkin vain tuntuu siltä, etteivät kemiamme oikein kohtaa. En oikein pysty luottamaan häneen.
Täytyy nyt toistaiseksi vaan katsoa, josko se tästä paranisi.
Mielialojen suhteen menee siedettävästi, välillä masentaa tosi pahasti, mutta toisaalta on paljon myös hyviä hetkiä, niistä ei vaan tule juuri tänne blogiin kirjoitettua, koska tämä on nimenomaan niitä vaikeita hetkiä varten, että saa purkaa itseään.
Aloitin viikko sitten Triptyl-lääkityksen 25mg joka olisi tarkoitus nostaa 50:n milligrammaan. Pitäisi auttaa masennukseen sekä myös migreenikohtauksiin ja jännityspäänsärkyyn.
Vaikutusta odotellessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti