Ei tämän pitänyt olla mahdollista

Häpeän.

Häpeän niin kovasti itseäni, että annoin sen kaiken pahan tapahtua itselleni.

Kiusaamisen. Traumatisoitumisen. En olisi saanut antaa sen tapahtua, niin mieleni hokee minulle, eikä suostu uskomaan, etten voinut lapsena asialle mitään.

En kestänytkään kiusatuksi joutumista niin hyvin kuin olin uskotellut itselleni. Kuvittelin aina, että olin niitä harvoja yksilöitä, joihin kiusaaminen ei vaikuttanut kovin paljoa. Luulin olevani vahva, kun selvisin mukamas ilman pahempia traumoja.

Olin ihan tosissani sitä mieltä, että jätin peruskoulusta päästyäni ne asiat lopullisesti taakseni, että ne eivät enää vaikuttaisi elämääni, että minä olisin se joka nauraisi viimeksi enkä soisi enää ajatustakaan kiusaajilleni, koskaan.

Halusin olla vahva, vahvempi kuin kiusaajani, vahvempi kuin ne, jotka minut rikkoivat. Pitkään luulinkin sitä olevani, kunnes illuusio sortui ja tajusin, että itseasiassa en ollutkaan vahva. Päinvastoin, olin niin heikko ja henkisesti hauras, etten pystynyt muistelemaan enkä ajattelemaan niitä aikoja, koska minut
rikottiin niin täydellisesti ja traumatisoitiin, etten kerta kaikkiaan pystynyt hyväksymään sitä.

Ja nyt häpeä on sanoinkuvaamaton, kun en pääsekään enää pakoon menneisyyttäni ja sitä tuskallista tosiasiaa, että ne ihmiset, lapset ja aikuiset minun lapsuudessani, ne tekivät minun hauraalle psyykelleni korjaamatonta vahinkoa. Ne ihmiset ovat kaiken takana. Heidän takiaan jouduin luomaan itselleni
vahingollisia puolistusmekanismeja enkä ole koskaan pystynyt kunnollisiin ihmissuhteisiin.

Juoksin koko ajan pakoon menneisyyttä tajuamatta, että edes tein niin. Minä todella kuvittelin selvinneeni vähällä. Minä todella uskoin olevani vahva. Ja sitten tajusin, että en ollutkaan. Päinvastoin, yli 15 vuoden ajan selvisin ainoastaan sillä, että pystyin kieltämään todellisuuden. Tai oikeammin, kieltämään
menneisyyden ja sen vaikutuksen elämääni.

Ja nyt olen aivan palasina ja hajalla, kun vihdoin tajuan, mitä minulle on tehty. Mitä todella tapahtui ja kuinka koko elämäni on ollut yhtä karkuun juoksemista. Ja kuinka olenkaan vahingoittanut itseäni ja ajautunut vääriin ratkaisuihin ja vahingollisiin ihmissuhteisiin kaiken sen takia, mitä ne kusipäät minulle tekivät.

Minut on rikottu lapsena ja osa minusta kokee, että se kaikki on omaa syytäni. Hävettää, kun on ollut sellainen lapsi, jota kaikki ovat inhonneet ja halveksineet. Koulutoverit, heidän vanhempansa, opettajat.

Lista on pitkä. Jopa oma isäni tuntui inhonneen minua, ainakin murrosiässä.

Kukaan ei puuttunut kiusaamiseeni. Ei yksikään aikuinen. Ketään ei kiinnostanut. Ja niin minä tunnen edelleen, että se on oma vikani. Koska olin "sellainen" lapsi. Huono, tuhma, paha ja ilkeä. Provosoiva, ärsyttävä kakara. Niin paljon sain palautetta, sekä lapsilta että aikuisilta, että olin ärsyttävä kakara. Ja minua sai kohdella sen takia kaltoin.

Oma serkkuni antoi minulle risua, koska olin "ärsyttänyt hänen lapsiaan." Omat vanhempani piiskasivat minua, koska olin ollut "tuhma." Veljen tyttöystävä sanoi suoraan päin naamaani, että olin rasittava. Eräs teini-ikäinen tyttö, kerho-ohjaajani, kertoi minulle myös, miten ärsyttävä kakara olin. Samoin tätini, jonka mielestä minun olisi 11-vuotiaana pitänyt olla "melkein aikuinen" ja kun en käyttäytynyt aikuisen tavoin niin tottakai olin pilalle hemmoteltu ja vääränlainen lapsi.

Samankaltaisia esimerkkejä on lisää. Selvästikin suurin osa ihmisistä, niin aikuisista kuin lapsistakin, inhosi minua ja he toivat myös selkeästi esiin sen inhon. Kyllähän minussa täytyi olla jotain pahasti vialla, kun niin moni aikuinen kohteli kaltoin, fyysisesti ja verbaalisesti. Kävivät minun, pienen
lapsen, kimppuun. Eivät pitäneet minusta ja näyttivät sen aivan suoraan.

Terapeuttini mukaan vika on niissä aikuisissa ja heidän olisi pitänyt käyttäytyä aikuismaisesti ja kantaa vastuunsa, eikä sysätä sitä vastuuta pienen lapsen harteille. Ongelmani on se, etten kykene uskomaan terapeuttiani. Voiko niin moni aikuinen olla väärässä? Miten he muka voisivat olla väärässä? Kun kaikki olivat kimpussani, tavalla tai toisella. Eihän kenenkään kimpuun hyökätä ilman syytä. Jotain minussa on ollut, joka niitä ärsytti. Kunpa olisin ollut toisenlainen, vähemmän provosoiva ja ärsyttävä. Jos vain olisin osannut olla samanlainen kuin muut, olisin varmasti säästynyt paljolta.

En voi lakata syyllistämästä itseäni. Tunnen syvällä sisimmässäni olevani jotenkin likainen ja saastainen. Huono, hävettävä, nolo. Ärsyttävä. Sellainen, jota kaikki halveksivat (ja syystäkin). Minussa on kaikki mahdolliset viat, täytyy olla, ei kai muuten minulle olisi käynyt näin? Ja ansaitsin varmasti sen
kaiken ja ansaitsen edelleenkin kaiken pahan, joka minulle tapahtuu, koska olen viallinen.

Olen ollut viallinen jo syntymästäni, se on ainoa looginen selitys. Eivät ne muuten olisi hyökänneet minua vastaan pienestä pitäen. Jokin perustavaa laatua oleva vika, stigma, minussa on, jota en itse näe, mutta jonka kaikki muut näkevät ja sen takia minusta ei pidetä ja sen takia se olen aina minä, jonka kimppuun käydään verbaalisesti. Koska olen kai edelleenkin "ärsyttävä" enkä tiedä, miten lakata olemasta "ärsyttävä."

Ehkä minua ei vain ole luotu ihmisten keskuuteen? Ehkä pitäisi vetäytyä erakoksi jonnekin korpeen ja katkaista kaikki ihmiskontaktit, koska jos jotain olen tässä elämässä oppinut niin se, että ihmiset ovat yhtä kuin "tuska." En usko, että minusta enää koskaan on normaaleihin ihmissuhteisiin. Miten muka voisi olla, eiväthän ihmissuhteeni ole tähänkään asti olleet ns. normaaleja?

Olen aina vetänyt puoleeni outoja tapauksia, ns. "friikkejä." Tajusin vasta aivan hiljattain, että varmaankin juuri siksi, koska taidan itsekin olla sellainen "friikki" ns. normaaleiden ihmisten silmissä. Ehkä se on selitys, miksi kaikki aina menee päin helvettiä?  Minä olen niin perustavalla tavalla erilainen, että
kukaan normaali ihminen ei oikeasti viihdy seurassani. Kai ne vaistoavat, että olen erilainen ja siksi ovat aina karttaneet minua.

Häpeä. Se on minussa niin syvällä, että on yhtä kuin koko olemukseni. Olen ns. häpeästä rakennettu, koko persoonani on häpeän lävistämä. Häpeä syntyi siitä, että en koskaan kelvannut heille, joille halusin niin kipeästi kelvata. Hain aina hyväksyntää vääriltä ihmisiltä. He, joiden ystävä olisin halunnut olla, eivät
koskaan halunneet olla minun ystäviäni. Samoin ne miehet, joiden kanssa olisin halunnut seurustelusuhteen, eivät koskaan halunneet suhdetta minun kanssani.

Ilmankos en ole koskaan tuntenut sopeutuvani kunnolla mihinkään, en ole koskaan oikeasti ollut osa mitään porukkaa. Tunnen aina olevani se joukon jatke, ylimääräinen kolmas tai viides pyörä, se pala, joka ei sovi palapeliin. Outo, erilainen, kaikella tapaa poikkeava. Identiteettini on aina ollut häilyväinen,
enkä vielä tänäkään päivänä tunne itseäni kunnolla. Koska en oikeastaan tiedä vastausta kysymykseen "kuka minä olen?" 

Ehkä en ole kukaan. Ehkä "minua" ei ole oikeasti olemassa. Ehkä olen vain joku lavaste tai kulissi, julkisivu ja naamio. Luullut olevani jotain ja sitten en olekaan mitään. Olen arvoitus itselleni, vaikka aina ennen luulin omaavani vahvan, juuri tietynlaisen identiteetin. Ja nyt sitten paljastuu, etten ehkä olekaan se
ihminen, joka luulin niin pitkään olevani.

Millainen on perusolemukseni? En osaa vastata. Koko olemassaoloni on tuskan ja häpeän vääristämä, sisäinen peilini on mennyt sirpaleiksi jo varhain. Miten siinä voi opetella tuntemaan itsensä, kun koko elämä roikkuu sen varassa, että onnistuu kieltämään itsensä ja menneisyytensä?

Jotenkin ajattelen, että näin ei pitänyt käydä, ei minulle, ei koskaan. Miten tämä on siis mahdollista, että näin kävi sittenkin? Ei tämän pitänyt mennä näin, ei tämän pitänyt olla mahdollista. Eihän mun pitänyt mennä rikki, ei niiden ihmisten takia, ei kenenkään takia. Minunhan piti olla vahva. Miksi siis murruin
ja hajosin, miten olen voinut päästää itseni tähän pisteeseen?

Koska olen heikko. Ja halveksin itseäni sen takia.

Olen pettänyt itseni, pettänyt itselleni antamani lupauksen siitä, etten koskaan sortuisi niiden takia.

En antanut koskaan itselleni lupaa olla sillä tavalla heikko. En antanut itselleni lupaa muistaa. Koska muistaminen olisi tehnyt minusta heikon ja haavoittuvan ja sen takia kaikki piti kieltää.

Mikä kiusaaminen? Ei minua nyt niin pahasti kiusattu, ei mulla ole lupaa valittaa tai surra sen takia. Monille tapahtuu paljon pahempaa. Eihän minua koskaan edes hakattu kiusaajieni toimesta. En joutunut kokemaan fyysistä väkivaltaa, ainoastaan henkistä.

Tai no, kerran kaksi tyttöä jahtasi minua pitkin kylänraittia ja muistan juoseeni heitä karkuun ja pääsinkin karkuun erään ns. kaverini kotipihalle, mutta eihän se nyt ollut mitään verrattuna siihen, mitä niin monet joutuvat kokemaan, eihän?

Olen aina vähätellyt traumojani ajattelemalla, että "eihän se nyt ollut niin vakavaa." 9 vuotta kestänyt verbaalinen kiusaaminen ja porukasta eristäminen ei mukamas ollut traumaattista, koska "muille tapahtuu niin paljon pahempaa" ja "eihän ne kuitenkaan hakanneet mua." Kuten sanottu, en koskaan antanut itselleni lupaa surra sitä, mitä minulle tehtiin. Opin vähättelemään asiaa, koska minunhan piti vain olla kiitollinen siitä, ettei mitään pahempaa tapahtunut.

Ilmeisesti se on kuitenkin ollut tarpeeksi pahaa ja traumatisoivaa ja mitä ilmeisimmin olen kokenut henkistä väkivaltaa sekä lasten että aikuisten taholta, mutta silti yritän vakuuttaa itselleni, ettei minulla ole oikeutta surra ja olla heikko, koska selvisin kuitenkin suhteellisen vähällä, kun vertaa moniin muihin.

Sitäpaitsi häpeän niin paljon omaa traumatisoitumistani, että minulla on edelleen valtava tarve kieltää koko asia. Enää se ei onnistu ja siksi tämä häpeä tuntuu entistä pahemmalta. Kun en onnistunutkaan kieltämään omaa tuskaani, joka tunkee väkisin pintaan.

Kun on ollut pakko tunnustaa se tosiasia, että minulla on vakavia traumoja jotka johtuvat koulukiusaamisesta sekä kotioloista ja niitä traumoja täytyy käsitellä, mikäli enää koskaan aion elää ns. normaalia elämää.

Pelkään, etten koskaan tule pääsemään tästä valtavasta häpeästä eroon, vaikka kävisin terapiassa 50 vuotta...