Loppuun kulutettu

Olen niin väsynyt. Kaikkeen.

Olo on tyhjiin puristettu, voimaton, loppuunkulutettu.

Haluaisi vain nukahtaa ja olla enää heräämättä. Tai jos heräisi niin jossain toisessa paikassa, toisessa todellisuudessa, eri ihmisenä.

En halua olla minä. En halua olla tämä ihminen, jonka elämässä kaikki tuntuu olevan tuhoontuomittua.

Päivän paras hetki on se hetki, kun tietää, että ihan kohta nukahtaa ja saa levätä edes sen 6-8 tuntia, olla poissa tästä todellisuudesta. Ja aamuisin masentaa herätä tähän samaan ankeaan todellisuuteen, joka tuntuu elinkautiselta vankeusrangaistukselta, josta ei ole mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen.

Minulla ei ole mahdollisuutta vapautua itsestäni. Joudun elämään itseni kanssa loppuun asti ja se tuntuu juuri nyt hirveän raskaalta ajatukselta, lähes sietämättömältä.

Pelkään kaiken muun lisäksi, että olen vakavasti sairas. Että multa löydetään ALS tai MS-tauti tai pitkälle edennyt syöpä tai jotain muuta kamalaa. Jalkoja, selkää ja käsiä särkee päivittäin ja käsivoimat ovat niin heikot, että hampaiden pesu, tiskaaminen ja kaikki arkiaskareet väsyttävät kädet melkein välittömästi.

Olen googletellut selvästikin liikaa ja itkenyt peloissani, kun en tiedä, mikä mulla on. Pakko varata aika lääkäriin lähipäivinä, muuten tulen hulluksi itseni kanssa, kun kehittelen mielessäni kaiken maailman kauhukuvia siitä, mitä kaikkea mahdollisesti sairastan.

Huomenna terapia. En haluaisi mennä, en puhua yhtään mistään. Haluan vain maata sängyssä ja unohtaa todellisuuden olemassaolon, vajota jonnekin fantasiamaailmaan, missä kaikki on hyvin tai edes suurin osa asioista. Nyt nimittäin tuntuu, ettei juuri mikään ole hyvin ja elämä on taas pelkkää alamäkeä.

Masennus on jälleen pahentunut, minkä varmaan huomaa viimeaikaisten tekstien sävystä. Haluan olla yksin, eristäytyä, maata kotona. En halua nähdä ihmisiä, korkeintaan lääkäriä ja pelkään, etten sieltäkään saa vastauksia.

Kuulostaa varmaan tosi sairaalta, mutta olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, että jos minulta löydettäisiin se pitkälle edennyt syöpä, niin tavallaan se ratkaisisi kaikki ongelmat. Ei tarvitsisi miettiä, elääkö vai kuolla, kun tietäisi kuolevansa kuitenkin. Ei tarvitsisi itse tehdä sitä päätöstä, kun kohtalo olisi tehnyt ratkaisun puolestani.

Voisi vihdoin luovuttaa ja lakata taistelemasta.