Kun isä haavoittaa tytärtään

Minulla on ollut aina ristiriitainen suhde miehiin.

Lapsena pelkäsin isää. Hänellä oli taipumusta aggressiivisuuteen ja väkivaltaan. Sain säännöllisesti ruumiillisia rangaistuksia, jos olin ollut "tuhma." Rakastin isää, mutta hän ei ollut sellainen vakaa ja turvallinen aikuinen, johon olisi voinut tukeutua kunnolla.

Murrosiässä aloin vihata isää, monestakin eri syystä. Hän on aina halveksinut naisia ja on edelleen sitä mieltä, että nainen kuuluu hellan ja nyrkin väliin. Hän ei arvosta äitiäni eikä äidin tekemää työtä kotona, vaikka onkin kiihkeästi sitä mieltä, että se on nimenomaan äiti, joka jää kotiin hoitamaan lapsia ja miehen kuuluu tuoda leipä pöytään.

Hän halveksii erityisesti ylipainoisia naisia ja kommentoi ääneen naisten ulkonäköä ja painoa. Miesten lihavuudesta hän ei koskaan sano sanaakaan. Ei, nainen on objekti ja kohde, jota kuuluu arvostella ja josta saa tehdä pilkkaa, miehistä ei koskaan.

Isä halveksi teini-iässä minua, koska olin feministi. Hän härnäsi ja ärsytti, yritti haastaa kanssani riitaa ja saada minut suuttumaan, jotta voisi tuoda esiin omat vahvat näkemyksensä siitä, kuinka vääriä ajatukseni miehen ja naisen välisestä tasa-arvosta olivat. Hänen kanssaan ei edelleenkään voi keskustella aiheesta asiallisesti, koska hän suuttuu heti ja alkaa marttyyrimaisesti valittamaan, kuinka nykynaiset ovat itsekkäitä ja haluavat vain alistaa miehiä.

Isä on sovinisti ja vanhan kansan mies henkeen ja vereen. Enkä minä ole koskaan voinut sietää saati hyväksyä tätä piirrettä hänessä, aivan niinkuin hän ei hyväksy minun mielipiteitäni.

Molempiin veljiini suhde on aina ollut etäinen. Ikäeromme on yli 10 vuotta ja he olivat teini-ikäisiä kun synnyin. He eivät koskaan ole suhtautuneet minuun suojelevan isoveljen tavoin, vaan pikemminkin minua pidettiin ärsyttävänä kiusankappaleena, joka pyöri turhaan jaloissa. Hekään eivät kunnioita naisia pätkän vertaa ja ovat omaksuneet saman väheksyvän asenteen naisia kohtaan kuin isämme.

Koulussa pojat kohtelivat minua joko ilkeästi (tönimällä/huutelemalla) tai välinpitämättömästi. Ulkonäköäni pilkattiin säännöllisesti ja annettiin ymmärtää, kuinka ruma ja vastenmielinen olin. Suorastaan maailman oksettavimman näköinen otus (oikeasti olin kaunis lapsi.) Kaipasin hyväksyntää pojilta ja samalla opin inhoamaan heitä.

Aikuisena ajauduin hakemaan rakkautta vääriltä miehiltä. Nämä miehet kohtelivat minua kuin ilmaa. Ja joissakin tilanteissa kuin huoraa, jolla ei ole omia mielipiteitä ja tunteita. Olin heille pelkkä objekti - karkeasti sanottuna tissit, perse ja pillu. En ihminen, enkä missään nimessä tasavertainen. Pelkkä huora, joka ei ansaitse kunnioitusta vaan loputonta, pohjatonta halveksintaa.

Elämässäni ei ole ollut ainoatakaan tervettä miessuhdetta. Kaikkiin on liittynyt jonkinlaista hyväksikäyttöä, ilman että olen sitä yleensä edes tajunnut, vasta kuin jälkeenpäin.

Kuinka paljon omiin, huonoihin mieskokemuksiini on vaikuttanut oman isän esimerkki? Olenko tiedostamattani hakeutunut vääränlaisten miesten seuraan, hakenut hyväksyntää aivan vääriltä ihmisiltä, koska isä oli mitä oli?

Tunnistan itsessäni valtavan kaipuun ja tarpeen saada hyväksyntää nimenomaan miespuolisilta henkilöiltä. Haluaisin olla kaunis, ihailtu ja rakastettu. En ole koskaan tuntenut olevani sitä yhdenkään miehen kanssa. Ja tätä nykyä pelkään niin paljon miehiä, etten rohkene lähestyä ketään, koska olen oppinut ajattelemaan,
ettei kukaan normaali mies huolisi minua, koska olen niin vastenmielinen ja ruma. Pelkään myös tulevani uudelleen kaltoinkohdelluksi ja hyväksikäytetyksi, enkä usko, että kestäisin sitä näin epävakaassa henkisessä tilassa.

Tiedän, etten voi isää kaikesta syyttää, enkä sitä halua, mutta en voi kieltääkään sitä tuskallista tosiasiaa, että  isä on haavoittanut minua syvästi tuodessaan jatkuvasti esiin halveksuntansa naisia kohtaan (tajuaako hän, että minäkin olen nainen, vaikka olenkin hänen tyttärensä)?

Kerran kun mainitsin isälle, että minua loukkaa se tapa, kuinka hän puhuu naisista, niin isä totesi vain, että "Anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos." Miten voisin, olenhan itse sitä sukupuolta, jota isä pitää vähempiarvoisena? Miten voisin olla loukkaantumatta, kun isä tuo jatkuvasti sanoillaan ja
teoillaan esiin sen, että nainen ja naiseus on halveksittavaa ja vähempiarvoista kuin miehenä oleminen?

En tiedä, mistä tämä avautuminen tuli. Jotenkin oli vain pakko päästä purkamaan tämä asia, joka on vaivannut mieltäni jo vuosia. Ehkä nyt voin pikkuhiljaa alkaa päästä irti isästä ja hänen mielipiteistään, kun sain sanottua nämä asiat ääneen.