Ehkä minä todella ansaitsin sen kaiken

Ahdistaa, on huono olo. Tulin juuri terapiasta ja tunnen itseni perinjuurin väsyneeksi.

Puhuimme terapeutin kanssa vihasta. Siitä, että minun kohdallani se on aivan hallitsematonta ja että olen niin turhautunut itseeni, kun olen kärsinyt voimakkaista raivokohtauksista koko ikäni. Enkä vieläkään, tämän ikäisenä, ole saanut minkäänlaista kontrollia, mikä johtaa pelottavaan kysymykseen: Entä jos joku päivä en satuta vain itseäni vaan jotakuta toista ihmistä?

Isäni oli vihainen mies, kun olin lapsi. Pelkäsin häntä ja häpeäkseni täytyy myöntää, että pelkään edelleen.

Vihaan heitä kaikkia.

Isääni. Äitiäni. Veljiäni. Kiusaajiani. Opettajaani. Luokkatovereita, jotka katsoivat sivusta, mutta eivät tehneet mitään. Kuinka paljon tunnenkaan vihaa heitä kohtaan.

Mielikuvissani ammun, puukotan ja silvon. Sisälläni raivoaa vihan liekki, joka on pelottavan voimakas. Haluaisin kostaa, antaa samalla mitalla takaisin. Haluan, että edes joku heistä kärsii tekojensa tähden.

Ne ihmiset ovat kaltoinkohdelleet, hylänneet, satuttaneet niin monilla eri tavoilla. Onko ihme, etten luota kehenkään? Miten pystyisin luottamaan, kun sydämeni on revitty rinnasta irti ja heitetty maahan kaikkien tallattavaksi?

Minulle sai tehdä niin. Se oli ihan oikein, ansaitsin sen. Olen paha ihminen ja ansaitsen kaiken huonon kohtelun, jota saan. Koska olen tällainen. Minun pitäisi olla toisenlainen, erilainen, parempi kaikella tapaa. Olen ansainnut rangaistuksen pahuudestani ja koska olen hullu.

Näin jokin osa minusta haluaa uskotella. Että en ole ansainnut parempaa, koska olen sisältä sairas, heikko, häiriintynyt. Täytyyhän siihen olla joku syy, että minua kiusattiin kaikki ne vuodet. Ei kai kukaan kiusaa toista ilman syytä?

Koska olin ärsyttävä.

Sitä termiä ala-asteen luokanopettajani käytti. Ärsyttävä. Siten siis erilainen kuin muut. Ärsyttävä oli synonyymi sille, että minua sai kiusata. Opettaja suorastaan antoi muille oppilaille luvan kiusata minua. Yksi sana, yksi termi oikeutti kaiken.

Saatanan ämmä. Haluaisin mennä huutamaan kaikki mahdolliset loukkaukset sille vanhalle haahkalle päin naamaa, jos se olisi mahdollista. Tuskinpa hän enää edes elää, mutta siitä huolimatta vihani on leppymätön. Tuo nainen mahdollisti omilla toimillaan lapsuuteni pilaamisen ja minä haluan sanoa sen ääneen, haluaisin huutaa koko maailmalle, että katsokaa, katsokaa kaikki mitä tuo nainen teki, katsokaa ja tuomitkaa!

Kertokaa minulle, että se ei ollut omaa syytäni, antakaa minulle synninpäästö, eihän se ole totta, että ansaitsin sen kaiken?

Ja kuitenkin osa minusta haluaa uskoa, että hän oli oikeassa ja minä todella ansaitsin sen kaiken pahan. Ehkä minussa on joku niin perustavaa laatua oleva vika, että se oikeuttaa kaltoinkohtelun. En vain tajua sitä itse. Ehkä vihantunne onkin väärin ja minun pitäisi olla kiitollinen siitä, etteivät ne tehneet jotain vielä pahempaa?

Järjettömiä, absurdeja ajatuksia. Jollain tasolla tiedostan, että ne tapahtumat eivät olleet omaa syytäni, ettei ketään saa kiusata vain sen takia, että hän on muiden mielestä jollain tapaa ärsyttävä. Mutta sydämessäni en usko sitä. Syvällä sisimmässäni olen varma siitä, että opettajani oli oikeassa ja minä ansaitsin tulla kiusatuksi ärsyttävyyteni takia.

Mitäs olit niin tyhmä ja ärsyttävä, ettet sopeutunut joukkoon! Mitäs olit niin ruma ja puhuit liian kovalla äänellä, että kiinnitit niiden huomion itseesi! Olisit vain ollut hiljaa ja yrittänyt sulautua tapettiin, niinkuin muutkin kiusatut. Miksi edes yritit puolustaa itseäsi, sehän herätti niissä vain hilpeyttä?

Voit syyttää vain itseäsi. Lopeta se säälin kerjääminen ja mene itseesi ja häpeä ja tapa itsesi kun olet tuollainen hullu, jota kukaan ei kestä katsella!

Itseni henkinen piiskaaminen tuo minulle jonkinlaista sairasta, masokistista mielihyvää. Oksettaa ajatella, että olen näin heikko, että annoin kiusaajilleni vallan pilata ja rikkoa minut, että en ollutkaan vahva vaikka luulin olevani.

Halveksin itseäni oman heikkouteni tähden.

Vahva yksilö ei olisi välittänyt kiusaajista, vahva ihminen ei olisi mennyt rikki. Minä olin heikko kun hajosin sen taakan painosta. Minun ei olisi kuulunut hajota, vaan jatkaa matkaani suomatta ajatustakaan niille paskapäille.

Minä olin heikko ja jokin minussa hajosi ja sitä ei voi enää korjata. Olen pilalla, saastunut ja kuinka olen joskus voinut edes kuvitella, että olisin muka rakkauden arvoinen?

Enhän minä ole ihmisenä minkään arvoinen. Näin oma sairas mieleni jaksaa vakuuttaa.