Yllättävä yhteydenotto

Lukioaikainen paras ystäväni laittoi aiemmin tänään viestiä. Emme ole tavanneet tammikuun jälkeen, enkä tiedä milloin seuraava kerta tulee. Hän yllättäen ehdotti, että tulisi luokseni kesällä ja voisimme lähteä yhdessä vaikka terassille.

Viime kesän jälkeen, kun kukaan kutsumistani ystävistä ei tullut, päätin, etten enää koskaan pyydä yhtäkään heistä luokseni.

Sitten tämä ystävä yllättää sillä, että tarjoutuu tulemaan, vieläpä ilman miestä ja lasta. En tiedä, mitä pitäisi ajatella. Minun pitäisi olla iloinen, mutta en ole. Lähinnä ahdistaa syvästi.

Rehellisesti sanottuna, pelkään tämän ystävän tapaamista. Aikaa on kulunut paljon ja elämäntilanteemme ovat niin tyystin erilaiset. Mietin, onko meillä enää mitään muuta yhteistä kuin menneisyys?

Häpeän itseäni ja koko tätä elämäntilannetta.

Häpeän ulkonäköäni, halpoja vaatteitani, köyhyyttäni joka varmasti näkyy minusta jo ulospäin. Häpeän vaatimatonta asuntoani, jossa on kuluneet, kellastuneet tapetit ja kaappien ovet jostain 90-luvulta.

Miten tänne kehtaa ketään tuoda? Jollei se joku ole yhtä köyhä kuin minä itse.

Mitä jos tämä ystävä tuomitsee minut mielessään saamattomaksi luuseriksi ja hänen lisäkseen kaikki muutkin tutut ajattelevat samalla tavalla?  Heillä, normaaleilla ja terveillä, työssäkäyvillä ihmisillä, on uudet ja hyväkuntoiset asunnot, kalliit vaatteet ja asiat muutenkin reilassa. Heillä on varaa käydä kampaajalla, syödä hyvin ja pitää huolta itsestään.

En muista, milloin olen itse viimeksi käynyt kampaajalla tai syönyt hyvin. Kun ylimääräistä rahaa ei ole, niin sitä ei ole. Täytyy karsia kaikesta, mistä vaan voi ja ei siinä mitään, olenhan jo tottunut elämään niukasti näiden vuosien aikana.

Ystäväni eivät tätä välttämättä ymmärrä ja se sattuu, kun katsoo vierestä, miten he ovat saaneet elämältä kaiken ja minä sinnittelen päivästä toiseen.

Pelkään, että minusta näkyy ulospäin tämä sairaus. Että kaikki huomaavat, myös ystäväni, kuinka hullu oikeasti olen. Että en pysty feikkaamaan, vaan vuodan kuin seula ja minusta näkee jo heti ensisilmäyksellä, että tuolla naisella ei mene hyvin.

Miten ikinä voin kertoa, miten asiat oikeasti ovat? Että olen niin sairas, ettei yksikään ammatinvalintapsykologi kykene löytämään minulle sopivaa ammattia? Että heidän mielestään olen käytännöllisesti katsoen kypsä eläkkeelle? Etten koskaan tule hankkimaan itselleni kunnon koulutusta, saati sitten työpaikkaa?

En voi teeskennellä loputtomiin, mutta en tiedä, miten olla rehellinen.

Näillä ystävillä on kaikilla yhtä lukuunottamatta korkeakoulututkinnot ja he ovat muutenkin ns. menestyneitä elämässään. Minulla on lukiopaperit yli 10 vuoden takaa ja taustalla kaksi keskenjäänyttä koulutusta ammattioppilaitoksesta.

Pyörimme siis niin sanotusti hieman eri sarjoissa.

Kaipaan ystäviäni hetkittäin, mutta usein tuntuu, että he ovat vain osa menneisyyttäni, joka haihtuu pikkuhiljaa jonnekin taustalle ja lakkaa lopulta olemasta.

Tuntuu kuin elämä olisi jo erottanut meidät...