Mieli suojelee omistajaansa

Kolme terapiaistuntoa takana.

Olemme uuden terapeuttini kanssa vasta aloittaneet työskentelyn ja nyt jo tuntuu, että olen välillä aivan poikki tämän tunnekuorman takia, joka mielessäni jyllää.

Vihaa, surua, pettymystä, häpeää, pelkoa. Toivottomuuttakin.

 Ei ole hetkeä, jolloin en olisi jollain tasolla ahdistunut. Viime päivinä ahdistus on kasvanut varsin voimakkaaksi, kun kipeitä asioita on käsitelty istunnoissa.

Veljen alkoholismi, isän ja äidin käyttämä henkinen (ja osittain fyysinenkin) väkivalta, kiusaamistraumat ja toistuvat hylätyksi tulemiset. Vaikeita asioita jokainen, raskaita taakkoja kantaa.

Pelottaa, kun tiedän, että joudun menemään syvemmälle mieleeni kuin koskaan aiemmin.

Tunnen itseni erittäin haavoittuvaiseksi, kun tuskallisia tunteita nousee jatkuvasti pintaan. Yritän koko ajan torjua niitä, mutta ahdistus kasvaa, koska se suojamekanismi, joka on pitänyt minua kasassa viimeiset 15 vuotta on pettämässä ja niin sen täytyykin, jotta voisin parantua.

Tiesin jo etukäteen, että tästä tulee vaikeaa, mutta en arvannut, että ahdistus kasvaisi näin lyhyessä ajassa näin voimakkaasti. Olen tehnyt tätä prosessia ilmeisesti osin tiedostamattomasti jo pitkään, koska terapian aloitus on laukaissut minussa näinkin rajuja tunteita.

On hetkiä, jolloin vääntelehdin sängyllä, kun ahdistaa niin, ettei tiedä miten päin olisi. Tämä on minulle uutta; ennen olen aina, muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, pystynyt estämään ahdistuksen pahenemisen sietämättömäksi suojaavien kuvien avulla, mutta huomaan päivä päivältä, kuinka niiden ahdistusta liennyttävä voima vähenee.

Kuvat eivät enää anna turvaa yhtä vahvasti kuin ennen. Ahdistus on läsnä kuvista huolimatta, vaikka kuinka kelaan niitä mielessäni edestakaisin ja yritän pitää ikävät tunteet loitolla.


Olen aika varma, että näiden suojaavien kuvien takana ovat kaikki ne muistot, joita en halua päästää tietoisuuteeni, kaikki se torjuttu mielensisältö, jonka luulin ns. unohtaneeni. Ja minulta kesti 15 vuotta ymmärtää, kuinka syvää ja totaalista torjuntani on ollut!

En myöntänyt koskaan itselleni enkä kenellekään toiselle, kuinka pahaa traumatisoitumiseni oikeasti oli. Kieltäydyin hyväksymästä traumojani, vähättelin niitä jatkuvasti ja pidin kuvien avulla epämieluisat muistikuvat aisoissa, erittäin vahvan torjunnan muurin takana.

Tuo torjunta on ollut niin täydellistä, että tuntuu kuin muistissani olisi aukkoja. En esimerkiksi muista ensimmäistä koulupäivääni.

Muistan paloja sieltä täältä, hajanaisesti. Kokonaiskuvaa on vaikea muodostaa. Mitä minulle oikeasti tapahtui, kotona ja koulussa?

Kehoni muistaa selvästi, että jotain pahaa tapahtui minulle lapsena. Ahdistus kasvaa, käperryn vaistomaisesti kasaan kuin eläin. Hengitän pinnallisesti, tuntuu etten saa kunnolla henkeä. Aivan kuin joku kuristaisi minua sisältäpäin. Kyyneleet nousevat silmiin ja purskahdan itkuun ilman mitään syytä.

Nimetön pelko, kauhu ja häpeä, kouraantuntuva ahdistus. Nousevat jostain syvältä, tiedostamattomasta. Varsinaisia muistikuvia tunteisiin ei  liity. Ja niissä harvoissa muistikuvissa, joita mieleni sallii minun muistella, olen jollain tapaa etääntynyt itsestäni.

Tiedän, että koin monissa tilanteissa voimakasta kauhua. Nykyhetkessä kuitenkin muistan vain itse tilanteen, mutta en tunnetta.

Eräässä lapsuuden muistossa istun omakotitalomme pienessä wc:ssä ja olen lukinnut oven. Äiti hakkaa ovea nyrkillä ja yrittää päästä väkisin sisään. Huudan ja itken, olen aivan kauhuissani. Mutta en tunne kauhua muistellessani tapahtunutta, vain lievää ahdistusta.

Istun pöntöllä ja näen, kuinka lukko liikkuu, kun isä tulee äidin avuksi ja ruuvaa ulkopuolelta kahvan irti. Olen edelleen hysteerinen kauhusta (kohta varmasti saan selkääni) mutta silti en tunne kauhua tässä hetkessä, kun muistelen tapahtunutta. Olen jotenkin etäännyttänyt itseni silloisesta kauhun tunteesta. Muistikuva loppuu siihen.

Niin käy usein. On uhkaava tilanne, mutta tunnereaktio puuttuu tai on alkuperäistä laimeampi. Muistikuva ei etene loppuun asti, vaan on ikään kuin hetkittäinen välähdys tai sarja välähdyksiä. En yleensä koskaan muista, mitä uhkaavan tilanteen jälkeen tapahtui. Sainko todella selkääni vai miten tilanne päättyi?

Mieli on armelias ja suojelee omistajaansa. Paljon on piilossa, mielensisäisten lukkojen takana. Ja nyt ne lukot pitäisi kaikki särkeä ja kaivaa pelottavat, tuskalliset muistot esiin.

Antaisin mitä tahansa, jotta sitä ei tarvitsisi tehdä.

Ps. Kadonnut puhelin löytyi sittenkin...