Onko minulla edes tulevaisuutta?

Masennukseni tuntuu taas pahenevan, kuten sillä on ajoittain tapana.

Sen myötä itsemurha-ajatukset ovat taas täällä, kuten aina. Väliaikaisesti saatan päästä niistä eroon, mutta enemmän tai vähemmän tuo vaihtoehto on houkutellut minua 13-vuotiaasta asti. Siis yli puolet elämästäni.

Mahdako koskaan päästä eroon näistä mieltäni myrkyttävistä lauseista, jotka hokevat pääni sisällä, että millään ei ole loppujen lopuksi mitään väliä, että elämäni oli tuhoontuomittu alusta lähtien, että mikään ei enää koskaan tule olemaan hyvin, että minusta ei voi tulla onnellista ja tasapainoista ikinä?

Se ääni on yllättävän sitkeä. Se palaa aina takaisin huonoina hetkinä ja vaikka kuinka tiedän, että tuo ääni on valhetta alusta loppuun, silti se on niin pirun vakuuttava ja saa minut uskomaan, ettei millään todellakaan ole väliä ja että itsemurha on oleva kohtaloni joka tapauksessa. Kysymys on vain, missä, milloin ja miten.

Katson ulos kerrostalohuoneistoni ikkunasta ja näkymä masentaa minua entisestään. Sataa lunta ja taivas on harmaassa pilvessä. Takatalvi. Arvasinhan, että tässä kävisi näin. 2 viikkoa jatkuvaa auringonpaistetta ja lämpöä olikin liian hyvää ollakseen totta.

Vähän niinkuin oma elämäni. Joskus aurinko paistaa sydämeeni ja tunnen voivani suhtkoht hyvin, lähes normaalisti. Mutta suurimman osan ajasta olen enemmän tai vähemmän ahdistunut, masentunut ja vihainen. Ja niin helvetin väsynyt tähän elämään.

Selkä on ollut viime aikoina niin paskassa kunnossa, että ensimmäisen kerran elämässäni jouduin lähtemään kivun takia töistä pois vain kolmen tunnin istumisen jälkeen. Yläselkä tuntui suunnilleen siltä kuin se olisi ollut tulessa. Särkylääkkeetkään eivät tuntuneet tehoavan kunnolla.

Olo on välillä täysin toivoton, kun tuntuu, että oma elimistö hajoaa samaa tahtia mielenterveyden kanssa.

Olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Onkohan minulla edes sellaista? Tänään en taas jaksa uskoa, että olisi.

Mielenterveysongelmani ilmenivät ensimmäisen kerran jo alle kouluikäisenä. Ne ovat olleet olemassa lähes alusta asti. Miten muka voisin koskaan parantua, kun olen hyvin todennäköisesti syntynyt tällaisena, ongelmatapauksena? Aivoissani on jotain vikaa ja siksi minusta kai tuli tällainen.

Lähestyvä terapian alkaminen ahdistaa. Onko se todella kaiken sen tuskan arvoista? Entä jos en siltikään parane, vaikka repisin kaikki haavani auki ja joutuisin läpikäymään suoranaisen helvetin? Epäilen vahvasti, että sellainen minulla on edessä, mikäli aion käydä käsiksi niihin kaikkein pahimpiin muistoihin.

Entä jos minulla ei olekaan tarpeeksi rohkeutta siihen? Mitä jos kaikki on loppupeleissä turhaa? Entä jos minua ei voida parantaa? Mitä jos kaikki menee vain pahempaan suuntaan?

Kuinkahan montaa kertaa olen kirjoittanut, etten jaksaisi enää yhtäkään isoa vastoinkäymistä. Että hajoan lopullisesti, jos vielä jotain pahaa tapahtuu.

Voin suorastaan tuntea, kuinka ohut ja hauras mieleni on, kuinka se natisee liitoksissaan yrittäessään epätoivoisesti pysyä kasassa kaiken keskellä. Yksikin askel väärään suuntaan ja se suistuu raiteilta, hajoaa palasiksi kuin peilin sirpaleet.

Mutta onhan minulla viha. Siitä saan voimaa, enemmän kuin mistään muusta. Viha on pelastanut henkeni. Viha on pitänyt minua pystyssä kaikki nämä vuodet. Viha on ollut minun paras ystäväni, parempi kuin kukaan ns. oikeista ystävistäni koskaan.

Tuntuu, että ilman vihaa kutistun, pienenen ja lopulta häviän kokonaan.

Ei minulla ole mitään muuta kuin tämä viha. Kaikki on rakennettu sen varaan ja jos joudun luopumaan siitä,  joudun luopumaan samalla elämänhalustani.

Viha on ainoa asia, joka pitää minut hengissä.

Mustia ajatuksia pääni sisällä

 Viha kiusaajia kohtaan on taas pinnassa todella voimakkaana ja minä en enää suostu tukahduttamaan sitä, vaan annan sen kaiken paskan tulla pintaan.

Kauheita, mustia ajatuksia pääni sisällä.

Haluaisin niiden ihmisten kärsivän. Haluaisin nähdä, kun ne makaavat maassa ja anelevat armoa. Haluaisin nähdä heidän kyyneleensä, antaa heille takaisin kaiken sen kivun ja tuskan, jota ovat minulle tuottaneet.

Haluaisin tehdä kaiken sen ja vielä pahempaakin kuin mitä ne tekivät minulle.

Ennen kaikkea haluaisin nähdä, kuinka heidän toivonsa kuolee ja sydämensä murskautuu jalkojeni alle.

Toivottavasti niiden lapsi kuolee.

Jäisipä se paskiainen auton alle ja katkaisisi koipensa.

Kunpa joku niistä menisi ja hukkuisi järveen.

Tuon kaltaisia, erittäin raadollisia ajatuksia olen mielessäni pyöritellyt viimeiset päivät. Järjetön, tulenkarvaisena hehkuva viha nostaa päätään jossain syvällä sisälläni ja saa toivomaan pahaa kaikille kiusaajille.

Saa jopa toivomaan heidän kuolemaansa.

Haluaisin huutaa, karjua ja hajottaa paikkoja.

Kunpa voisin päästää kaiken sen pahan sisältäni ulos turvallisesti. Olisipa joku korpimetsä, jonne voisi mennä riehumaan kun siltä tuntuu. Harmi vaan, että asun kerrostalossa ja täällä kuuluvat kaikki äänet turhankin hyvin naapuriin.

Mielessäni heilutan keskisormeani kaikkien niiden paskiaisten nenän edessä ja hoen hokemasta päästyäni: "Haistakaa vittu, haistakaa kaikki vittu! Vihaan teistä joka ikistä ja toivon, että elämänne on yhtä helvettiä!"

Se olisi oikeus ja kohtuus.

Ne kusipäät pilasivat elämäni ja jos olisi mahdollista, niin minä menisin ja pilaisin varmasti heidän elämänsä.

Pahinta ei ehkä kuitenkaan ollut kiusatuksi joutuminen vaan sitäkin kamalampaa oli se vähättely, jota jouduin aikuisten toimesta sietämään. 

Loukkaavia, mitätöiviä lauseita, joissa ei ole oikeasti mitään perää.

"Ei ne sitä varmasti pahalla tarkoittaneet, leikkiähän se vain oli. Älä nyt suotta ota itseesi, kato pojat on poikia. Anna vaan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olet liian herkkä, ei noin pienestä pidä suuttua. Meidän Antti ei kiusaa." Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Ei siinä lapsi oikein muuta voi kun niellä kaikki ne vihan, surun, pelon, pettymyksen ja turhautumisen tunteet, kun kukaan ei usko eikä ota tosissaan, kun yrittää hakea kiusaamiseen apua aikuisilta.

Kaikki kääntävät selkänsä, ihan kaikki.

Kiusaajien vanhemmat kieltävät täysin sen tosiasian, että heidän lapsensa on koulukiusaaja. Opettajat kieltävät sen tosiasian, että heidän koulussaan esiintyy kiusaamista. Kiusaajat tietysti kieltävät koskaan kiusanneensa ketään, ainakaan "oikeasti." Koska "sehän oli vaan leikkiä."

Kuinkakohan monta itsemurhaa tässäkin maassa on tehty pelkästään sen takia, että jonkun mielestä kiusaaminen "oli vaan leikkiä"?

Kiusatulle jokainen kiusaamishetki on totisinta totta.

Sitä pelon ja suoranaisen kauhun määrää, kun joutuu pelkäämään, erityisesti fyysisen turvallisuutensa puolesta, ei voi sanoin kuvailla. Ei sitä voi ymmärtää yksikään, joka ei ole itse ollut kiusatun asemassa.

Kaikesta paskasta huolimatta en aio antaa periksi, en halua taipua niiden edessä.

Minä menen sinne terapiaan ja käsittelen nämä asiat ja yksikään kiusaaja ei tule loppuelämääni pilaamaan.

Yhdeksän vuotta sitä helvettiä oli enemmän kuin tarpeeksi.

Kaikki tiesivät; miksi kukaan ei tehnyt mitään?

Eilen oli sairaanhoitajalle aika, jossa tuli mennyt kiusaaminen puheeksi ja aikuisten toiminta niissä tilanteissa.

Tunnen voimakasta vihaa kiusaajiani kohtaan, mutta vielä enemmän vihaan heidän vanhempiaan. Tekisi mieli ottaa joku rynnäkkökivääri, mennä soittamaan niiden ihmisten ovikelloa ja kun ne avaisivat oven, ampua ne kaikki vuorollaan. (Huom: en oikeasti kannata väkivaltaa, enkä ole menossa ketään ampumaan)

Niiden kusipäiden takia mun mielenterveys ja koko elämä on pilalla. Joudun juoksemaan pyskiatrilla ja kaiken maailman ammattilaisilla, koska olen niin häiriintynyt, etten pysty normaaliin elämään ja vuorovaikutukseen. Ja se on  kiusaajien, heidän vanhempiensa ja opettajien syytä.

Erityisesti vihaan ensimmäisen luokan opettajaani. Se narttu ansaitsisi todellakin kuulan kalloon ihan vain sen välinpitämättömyyden takia, jota osoitti minua ja myös muita kiusattuja kohtaan.

"Ei meidän koulussa kiusata". Haista vittu. Haistakaa kaikki opettajat vittu, haluaisin sanoa sen niille ihan päin naamaa.

Te ette välittäneet, ette tehneet mitään, vaikka näitte, todistitte niitä tapahtumia, tiesitte aivan varmasti, mistä on kyse. Kukaan teistä ei pistänyt tikkua ristiin. Te vain tuomitsitte pienen, avuttoman lapsen hulluksi ja häiriintyneeksi, mutta kiusaamiseen ette puuttuneet.

Siksi kai minusta tuli tällainen saatanan sekopää.

Vanhempieni käytös ja kodin ilmapiiri tottakai vaikuttivat asiaan, mutta eniten varmasti jatkuva kiusatuksi
ja eristetyksi joutuminen. Ja aikuiset, jos ketkä, olisivat varmasti pystyneet tekemään asialle jotain. Mutta ei. Tosiasiat kielletiin kylmästi. "Meidän koulussa ei kiusata" ja piste. Kukaan ei halunnut myöntää totuutta, vaikka se iski niitä vasten kasvoja.

Kuten silloin, kun juoksin hysteerisesti itkien tietä pitkin paettuani kotoa koulun pihalle, kun äitini oli juuri heitellyt minua suutuspäissään ympäri seiniä ja opettaja ja koulunkäyntiavustaja ottivat minut (armosta?) sisälle kouluajan jo päätyttyä ja teimme yhdessä matematiikan tehtäviä.

Olin jo rauhoittunut, mutta muistan, että kun isäni tuli hakemaan minua takaisin kotiin, olin kauhuissani ja aloin kai itkeä. Muistikuvat ovat tässä kohtaa hämäriä, mutta se on varmaa, että pelkäsin lähes kuollakseni takaisin kotiin menoa enkä olisi millään halunnut lähteä isän mukaan.

Tämänkin ne tiesivät. Aikuiset. Että lapsen kotioloissa ei ole kaikki kohdallaan. Että lasta kenties kaltoinkohdellaan kotona. Eikä kukaan tehnyt mitään. Ei lastensuojeluilmoitusta, ei mitään.

Vaikka oireilin varsin rajusti koulussa. Aikuiset tiesivät, näkivät, mutta kieltäytyivät ottamasta vastuuta mistään. Pesivät paskiaiset kätensä kaikesta vastuusta. Toivottavasti katuvat näin jälkikäteen edes hetkittäin.

Toivottavasti muistavat sen pienen, avuttoman ja  itkuisen tytön, joka pelkäsi niin kiusaajiaan kuin omia vanhempiaankin ja jota kukaan ulkopuolinen taho ei ollut valmis auttamaan.

Jos olisin saanut apua jo silloin, olisiko kaikki tämä ollut vältettävissä? En voi olla miettimättä asiaa.

Jokainen lapsi ansaitsee kasvaa turvallisessa ympäristössä, turvallisessa ja rakastavassa ilmapiirissä. Tiedän, että vanhempani rakastivat minua ja tekivät varmasti parhaansa niillä resursseilla, joita heillä oli käytössä, mutta karu totuus on, että he laiminlöivät minua henkisesti ja joskus fyysisestikin.

Pelkäsin heitä molempia, vaikkakin isää enemmän. Minua uhkailtiin säännöllisesti ruumiillisella kurittamisella ja joskus sitä myös käytettiin. Risun ja tukkapöllyt muistan erityisesti. Risu keltaisen jääkaapin päällä odottamassa uhkaavana aina seuraavaa kertaa, kun olisin jälleen "tuhma."

Kerran isäni laittoi minut ulos pakkaseen kuistille istumaan kalsarit ja paita päällä, jotta oppisin, miten tulee käyttäytyä.

Tämä nöyryyttämiskeino vain lisäsi vihaa isääni kohtaan. En oppinut kunnioittamaan häntä, ainoastaan vihaamaan. En ehkä koskaan pysty antamaan anteeksi sitä vahinkoa, jota tämä mies aiheutti hauraalle lapsen mielelleni.

Niin, minä olin tavallista herkempi lapsi, mutta kukaan ei tuntunut sitä ymmärtävän. Kylillä minulla oli hullun maine jo lapsesta lähtien, koska sain raivokohtauksia kesken koulupäivän ja karkasin metsään, josta minua etsittiin opettajien ja muiden oppilaiden avulla. Olin myös ärsyttävä ja provosoiva sekä muiden oppilaiden, että opettajien silmissä.

 Herää siis kysymys: miksi asioille ei tehty mitään, vaikka opettajat selvästi näkivät, että oireilin varsin rajusti? Miksi kotioloihin ei puututtu? Miksi kiusaamisen annettiin jatkua vuosia ja taas vuosia? En varmaan koskaan pysty antamaan kaikille asianosaisille anteeksi.

Elämäni voisi olla aivan toisenlaista, jos vanhempani eivät olisi purkaneet omia traumojaan (ja niitä heidänkin lapsuudessa riittää) minuun (ja oletettavasti myös veljiini) ja jos kiusaamiselle olisi laitettu selkeät rajat jo heti alussa.

Nyt sitten sammutellaan paloja, yritetään korjata tätä pirstaleista mieltä, joka on mennyt pois raiteiltaan jo lapsena.

Eniten minua piinaa kysymys: miksi kukaan ei tehnyt mitään? Vaikka kaikki tiesivät? Pidettiinkö minua niin huonona, niin pahana ja toivottomana tapauksena, ettei minuun kannattanut tuhlata resursseja?  Pääsisinpä kysymään tätä asiaa niiltä ihmisiltä kasvotusten.

Te tiesitte, te näitte kaiken. Miksi ette toimineet? Te näitte, ettei kaikki ollut kunnossa. Miksi helvetissä te aikuiset ette toimineet, kun teillä kerran olisi ollut mahdollisuus siihen? Enkö minä ollut tarpeeksi tärkeä? Enkö ollut rakastamisen ja suojelemisen arvoinen? Miksi minun piti itse alkaa suojella itseäni, kun
teistä ei ollut siihen, ei yhdestäkään. Se vastuu olisi kuulunut teille. Sen sijaan pieni ja avuton lapsi joutui ihan yksin kantamaan sen vastuun. Sen pienen tytön piti alkaa itse suojella itseään, kun kukaan aikuinen ei ottanut sitä vastuuta, joka heille olisi kuulunut.

Vihaan niitä ihmisiä varmaan ikuisesti. Koen, ettei minulla ole tulevaisuutta (ei ainakaan työelämässä) koska nämä kusipäät eivät hoitaneet hommiaan ja antoivat minun traumatisoitua katsomalla vain kylmästi vierestä, kuinka minua kiusattiin joka päivä ja jätettiin ulkopuolelle.

Miten sellaisen laiminlyönnin voisi antaa anteeksi? En minä edes halua antaa anteeksi. Haluaisin mennä kertomaan niille, miten tässä kävi ja kertoa, että kaikki on teidän syytänne. Toivottavasti kadutte, toivottavasti tunnette syyllisyyttä.

Minä kannan kokemuksiani, haavoja ja arpia lopun ikäni. Te pääsitte helpolla. Te vain katselitte vierestä tekemättä mitään.

Vihaan teitä ja toivon, että karman laki laittaa teidätkin kärsimään jotta tietäisitte, millaista on elää pelossa joka helvetin päivä.

Haluan olla rauhassa

Olen niin pettynyt tähän maailmaan ja toisiin ihmisiin, että olen alkanut vakavasti miettiä jonkinasteista erakoitumista. 

Ehkä minun pitäisi luopua kaikesta, lopullisesti.

Muuttaa jonnekin korpeen asumaan ja lakata pitämästä yhteyttä ihmisiin. Vuokrata tai rakentaa joku mökki ja elellä siellä omavaraisesti, kaukana kaikesta sivistyksestä.

Joskus vaan tuntuu siltä, että minun olisi parempi yksin.

En ole koskaan ollut hyvä ihmissuhteissa ja minua on satutettu lukemattomat kerrat. Olen myös itse satuttanut muita ihmisiä, tahtomattani mutta myös tarkoituksellisesti.

En osaa elää tällä tavalla, ihmisten ympäröimänä. Lähinnä he ovat tuottaneet minulle pelkkää tuskaa.

Pitäisikö vain pakata reppuun välttämättömät tarvikkeet ja lähteä, jättää kaikki?

Tekisikö se minut onnelliseksi?

En todellakaan tiedä. Ehkä tulisin mökkihöperöksi ja sekoaisin lopullisesti. Sillä sanotaanhan, että ihminen on laumaeläin, että tarvitsemme toisia ihmisiä ollaksemme kokonaisia.

Entä jos minä olenkin poikkeus sääntöön?

Ihmissuhteeni eivät ole kovin terveitä. Lähinnä ne ovat raastaneet ja repineet minut niin hajalle, että tuntuu kuin sydämestäni olisi kaiverrettu paloja pois. Niin paljon sattuu kun on toistuvasti tuntenut tulleensa hylätyksi niiden kaikkein läheisimpien toimesta.

Enää en jaksaisi yhtäkään hylkäämistä, en yhtä ainoaa kuormittavaa ihmissuhdetta.

Haluan vain olla rauhassa ja lakata tuntemasta jatkuvaa tuskaa.

Raastavaa epätoivoa

Kävin tänään ensimmäistä kertaa tapaamassa mahdollista tulevaa psykoterapeuttiani.

Hän vaikutti suht mukavalta, keski-ikäiseltä naiselta, jolla on pitkä kokemus mielenterveyspotilaiden hoidosta. Käynti meni ihan ok ja sovimme tapaavamme parin viikon päästä toisella arviointikäynnillä, johon mennessä täytyy tehdä päätös, jatkammeko työskentelyä yhdessä.

Olen suoraan sanottuna kauhuissani. Tänäänkin itkin lähemmäs puoli tuntia silkkaa epätoivoani, kun en haluaisi aloittaa tuota prosessia.

Vihaan jo ajatustakin menneisyyden läpikäymisestä, koska minussa herää niin helvetillisen rankkoja tunteita, etten tiedä, tulenko selviämään, jos koko lapsuuteni ja nuoruuteni tulee oikeasti tietoisuuteen ja joudun kokemaan kaikki ne kamalat tilanteet uudelleen.

Tekisi jopa mieli vetää mieluummin ranteet auki kuin vapaaehtoisesti palata siihen tunnehelvettiin, josta olen kaikin voimin koko elämäni pyristellyt pakoon.

Onko tämä elämä edes elämisen arvoista? Tunnen olevani niin heikko ja mitätön ihminen, kun tällaiset asiat saavat pääni hajoamispisteeseen. Ihmiset ovat selvinneet paljon pahemmastakin; miksi minä en selvinnyt omasta menneisyydestäni?

Ja raha-asiat stressaa aina. Huomenna pitäisi soittaa sossuun ja yrittää selvittää, miten Kelan tukeman terapian omavastuuosuudet maksetaan, etukäteen vai jälkikäteen ja maksavatko ne edes kaikkea, vaikka alustavasti lupasivat? Omilla tuloillani en nimittäin pysty maksamaan kolmeakymppiä joka viikko terapiasta (kyseinen terapeutti veloittaa yli 70€ per käyntikerta)

Kaiken lisäksi tuleva terapeuttini haluaisi, että aloittaisin terapian jo ensi kuussa, mikä tuntuu itsestäni jotenkin liian aikaiselta, kun Kelaan ei ole edes vielä lähetetty terapiahakemusta käsiteltäväksi. Hän haluaa myös, että kävisin vastaanotolla 2 kertaa viikossa kun taas itselleni sopisi korkeintaan se kerta viikkoon.

Epävarmuus piinaa minua. Entä jos valitsinkin väärän ihmisen ja joudun sitoutumaan vuodeksi hoitoon, josta ei ehkä ole mitään apua? Mitä jos sossu pettääkin lupauksensa eikä maksakaan omavastuita (näinkin on kuulemma käynyt) Miten ihmeessä saan kokoon 72€ seuraavaa käyntiä varten jos en saa maksusitoumusta?

Jokin osa minusta toivoo, ettei terapiahakemus mene läpi ja että siten välttyisin piinaavalta prosessilta.

Tiedän, olen säälittävä luuseri. 

Joskus sitä vain kyselee itseltään, miten tästä elämästä tuli tällaista paskaa?