Mieli on armoton

Menneisyys nostaa jatkuvasti mieleeni asioita, jotka yritän niin kovasti pitää alitajuntani pimeissä komeroissa.

Mieli on armoton. Mitä ei tunnista, se vaikuttaa kuitenkin alitajuisesti meissä jollain tapaa ja jos ihminen ei pidä varaansa, alitajuntamme voi hukuttaa meidät.

Jäämme jumiin, toistamaan samoja vanhoja kaavoja, opittuja käyttäytymismalleja, joista emme pääse eroon, koska olemme tottuneet toimimaan tietyllä tavalla ja olemme niin sokeita, ettemme näe.

Emme kerta kaikkiaan näe metriäkään eteemme ja menneisyytemme tulee lopulta pilaamaan tulevaisuutemme, koska emme osaa päästää irti noista kaavoista, jotka ovat niin tuttuja ja turvallisia ja jollain sairaalla tavalla rakkaita meille.

Kipuun voi jäädä koukkuun. Niin henkiseen kuin fyysiseenkin. Minä olen kai ollut koukussa niihin molempiin. Ehkä olen vielä tänäkin päivänä?

Kuinka monta kertaa olenkaan hakannut päätäni seinään, koska olen itsepintaisesti toistanut huomaamattani samaa kaavaa ja sitten ihmetellyt, miksi minulle aina käy näin.

 Miksi joudun hylätyksi kerta toisensa jälkeen, miksi aina toistan samaa vanhaa kaavaa?

Vaikka tiedostan kaiken tämän, en vain kykene rikkomaan tätä kaavaa. Olen liian heikko päästääkseni irti menneisyydestä, liian heikko ja hauras ja väsynyt rimpuilemaan irti.

Onni on minulle mysteeri. Miten ollaan yhtä maailmankaikkeuden kanssa, miten päästään pelosta eroon? Minä olen pelännyt koko ikäni.

Sisälläni asuu jatkuva, loputon pelko ja se pelko on vahvempi kuin mikään muu.

Maailmassa on niin paljon sanoja.

Onnellisuus.Tyyneys.Mielenrauha. Kauniita sanoja, jotka eivät merkitse minulle mitään. En ole koskaan kokenut mitään noista tunteista. Tai ehkä joskus pikkulapsena, mutta en kykene muistamaan sitä.

Miten joku voi olla onnellinen kun katsoo maailmaa ympärillään?  Miten helvetissä kukaan voi olla onnellinen tällaisessa paikassa?

Toiset meistä elävät maanpäällisessä helvetissä, mutta suurin osa ns. tavallisista ihmisistä kulkee laput silmillä päivästä toiseen. Miten he jaksavat elää tässä oravapyörässä? Mikä heitä ajaa eteenpäin, miten voi olla mahdollista, etteivät he näe, kuule, tunne?

 Eikö heitä koskaan ahdista tämä sairas ja niin monella eri tavalla kieroutunut maailma?

Miten kukaan ylipäätään voi säilyttää mielenterveytensä tässä järjettömässä maailmassa? Miksi suurin osa ihmisistä ei koe jatkuvaa syyllisyyttä, miten he pystyvät ummistamaan silmänsä kaikelta paskalta?

Olenko minä hullu vai maailma, joka on ulkopuolellani? En enää tiedä.

Sydän lankeaa aina samaan ansaan

Vointini on ollut yllättäen melko hyvä nyt pari päivää. En ole onnellinen, en voi edelleenkään hyvin, mutta kohtalaisesti. Cymbaltaa on nyt mennyt neljä päivää suurennetulla annoksella, siis yksi 30 mg tabletti päivässä.

En tiedä, enkä välitä, onko kysessä lumevaikutus vai ei. Kunhan selviän päivästä toiseen niin, ettei koko ajan tee mieli viillellä tai tehdä muuten pahaa itselleen.

 Voimauttavan valokuvauksen ryhmä kokoontuu tällä viikolla toiseksi viimeistä kertaa. Ja mua vituttaa todella paljon, kun en saanut omaa valokuvaprojektiani valmiiksi.

Ryhmän vetäjä oli lupautunut kuvaamaan, mutta kyseisenä päivänä nukuin pommiin ja heräsin liian myöhään, enkä sitten pystynyt lähtemään ulos ollenkaan. Istuin vain sisällä ja itkin kurjaa elämääni.

Koin valtavaa häpeää ja itseinhoa, kun menin pilaamaan koko jutun, joka oli sovittu viikkoa aiemmin. Mutta kun ei jaksa niin ei jaksa.

Kaikilla muilla ryhmäläisillä on varmasti esitykset valmiina (itsestä siis otetaan/otatetaan valokuvia ja niistä tehdään tietokoneella visuaalinen esitys) ja minulla ei ole mitään, ei edes kunnon kuvia. Yritin kyllä ottaa niitä lauantaina, koska omistan järkkärin ja jalustan, mutta eihän niistä yksin kunnollisia saanut ja kaiken lisäksi salamavalo laukaisi massiivisen migreenikohtauksen.

Koko projekti jäi siis kohdallani kesken. Lisäksi koen tässäkin ryhmässä ulkopuolisuuden tunnetta. Kaikki muu osallistujat ovat perheellisiä ja suurin osa itseäni vanhempia.

Ryhmästä on kyllä saanut vertaistukea, vaikka emme montaa kertaa olekaan tavanneet ja suoraan sanoen harmittaa, että nämä tapaamiset, joita on nyt viitisen kertaa ollut, loppuvat pian.

Sitä huomaa kuitenkin lopulta kiintyneensä toisiin jollain tasolla ja sitten sattuu, kun tietää, ettei näe niitä ihmisiä enää koskaan.

Sydämeni ei vaan halua uskoa, kun kiellän sitä kiintymästä, ihastumasta, välittämästä. Aina se lankeaa samaan ansaan ja lopputuloksena on kipua ja tuskaa.

Uusia itsetuhon tapoja

Viiltelyni on siirtynyt astetta pidemmälle. Kokeilin eilen ensimmäistä kertaa veitsen sijasta terää ja tajusin, kuinka helposti viiltämiseen on mahdollista koukuttua.

Haavoista tuli aiempaa syvempiä ja ne vuosivat verta jo heti ensimmäisestä viillosta. Tylsähkön veitsen kanssa oman ihon nirhiminen oli huomattavasti hitaampi prosessi.

Toivon, etten olisi löytänyt tätä ns. uudenlaista viiltelytapaa, koska pelkään, että seuraavan kerran viillän kädet täyteen jälkiä. Aiemmin olen tyytynyt vain yhteen haavaan per kerta.

Tähänkin pätee sama kylmä fakta kuin tupakointiin: kunpa en olisi koskaan aloittanut. Ja nyt taitaa olla liian myöhäistä perääntyä.

Heitin viiltelyn jälkeen kaikki terät roskiin, että jatkossa kiusaus olisi paremmin vältettävissä.

Mutta eihän se pelkkiin viiltoihin jäänyt. Oli niin paha olla, että kynsin ja purin itseäni, kunnes iho turposi. Vasta sitten alkoi helpottaa. Pureminen on itselleni myöskin uusi tapa satuttaa kehoani, jota olen kokeillut kerran aikaisemmin ja saatoin todeta heti, että tämähän toimii...

Iho on vieläkin hellänä. Onneksi en sentään onnistunut puremaan itseäni verille. Terän tekemissä jäljissä on ihan tarpeeksi kestämistä.

Olen iloinen, kun ulkona on ankean harmaa sateinen ilma. Tässä mielentilassa en kestä aurinkoa, lämpöä tai hymyileviä ihmisiä.

Päätin nostaa Cymbaltan annostusta omatoimisesti yhteen tablettiin päivässä.


Ehkä se auttaa, ehkä ei.

Olenpahan ainakin kokeillut kaikkea.

Asiat eivät koskaan muutu...

 Kun yksi painajainen päättyy, niin seuraava alkaa.

Tunnen olevani umpikujassa. En näe toivoa, en toivon pilkahdustakaan paremmasta tulevaisuudesta. Hengitän juuri ja juuri pää vedenpinnan yläpuolella, vaivalloisesti ja henkeäni haukkoen.

En näe tulevaisuutta. Näen vain menneisyyden, joka toistaa itseään loputtomasti, yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes tulen hulluksi.

Itku ei auta, huudosta ei ole sen parempaa hyötyä. Terä uponneena ihoon on ainoa, josta voisin löytää tilapäistä helpotusta, mutta pysyvää unohdusta sekään ei pysty tarjoamaan.

Olen kehoni ja mieleni vanki, teljettynä tähän yksinäiseen selliini seuranani vain itseni ja hullut, sairaat ajatukseni.

Vihaan sitä, millainen minusta on tullut.

 Vihaan tätä väsymystä, tätä loputonta, helvetillistä uupumusta, joka saa jäsenet tuntumaan sementtiin valetuilta ja piinaa minua joka hetki hereillä ollessani.

Vihaan tätä paskaa, joka on jatkunut keskeytyksettä viisitoista vuotta, eikä vieläkään päästä minua otteestaan, vaikka olen itkentyt, huutanut, rukoillut armoa ja helpotusta.

Olen menettänyt kaiken toivoni paranemisesta. En enää kykene näkemään sitä mahdollisena. En edes tiedä, onko paraneminen koskaan ollut todellinen vaihtoehto minun kohdallani.

Jollekin muulle, jossain muualla. ehkä. Mutta ei minulle.

Kun on elänyt yksinäisyydessä ja hulluudessa näin kauan, ei enää jaksa nähdä vaihtoehtoja, ei pysty uskomaan, että omalla kohdalla asiat voisivat koskaan muuttua.

Kun on niin tottunut vallitsevaan olotilaan ja siihen, että asiat menevät aina lopulta pieleen.

On niin tottunut omaan masennukseen, voimattomuuteen, yksinäisyyteen, että on näissä olotiloissa kuin kotonaan. Ei enää edes tiedä, mitä oikeasti merkitsevät sellaiset sanat kuin pirteys, positiivisuus, onnellisuus, jaksaminen, yhteys toisiin ihmisiin. Ne ovat vain hämäriä käsitteitä vailla todellista kokemuspohjaa.

 Sitä vain pelkää, että tämä painajainen jatkuu loputtomiin, eikä mikään muu pelasta tältä ankealta todellisuudelta kuin kuolema.

Eikä itseään voi edes tappaa, koska on läheisiä, joille ei halua tuottaa enempää tuskaa.

Ehkä pahinta on kuitenkin se pienenpieni toivonkipinä, joka kytee aina jossain mielen pohjalla. Että ehkä tästä kaikesta on vielä tie ulos, ehkä asiat todella voivat joskus muuttua?

Ja kuinka raskas pettymys onkaan kerta kerran jälkeen huomata, että asiat eivät muutu, eivät koskaan.

Ehkä olisi helpointa vain nostaa kädet pystyyn ja todeta, että tämä oli nyt tässä, tämä elämä.

Että on turha odottaa muutosta parempaan, koska sitä muutosta ei kertakaikkiaan tule?

Olemassaoloa vailla mieltä

Paha olo edelleen.

Haluaisin vain sulkea silmät ja sammuttaa tajuntani. Nähdä unia kauniimmasta maailmasta, kauniimmasta todellisuudesta.

Olisinpa joku muu jossain muualla.

Ei tämä ole elämää, tämä on pelkkää olemassaoloa vailla mieltä.

Kuilun reuna on pelottavan lähellä

Joskus haaveilen kuolemasta.

Mietin, miltä tuntuisi vuotaa kuiviin ranteet auki viillettyinä.

Nyt, tässä sängyllä, kun istun ja kirjoitan tätä.

Miltä tuntuisi kävellä astiakaapille, ottaa juomalasi käteen, rikkoa se vasten tiskipöydän reunaa ja tarttua isoimpaan, terävimpään palaseen ja upottaa sen reuna vasten hentoa, pahaa-aavistamatonta rannetta.

Kuinka kauan kestäisi ennenkuin saisin valtimon katkaistua? Kuinka paljon verta on mahdollista vuotaa ilman, että tajunta sammuu?

Kulkisiko elämä filminauhana silmissäni? Kuinka paljon kipua olisin valmis kestämään?

Sairaita ajatuksia, sairaita mielikuvia. Mutta minähän olenkin sairas, sillä ei kai kukaan terve ihminen elättele mielessään fantasioita siitä, miten saisi itseltään mahdollisimman vaivattomasti hengen pois?

Tämä on taas yksi niistä pahoista päivistä. Kun kipu velloo tajunnassa edestakaisin ja itku kuristaa kurkkua. Kun tulevaisuus on pelkkää mustaa, eikä elämällä ole enää mitään tarjottavaa.

Miksi?

Kysymys, jota olen pyöritellyt mielessäni lukemattomia kertoja saamatta vastausta.

Kysymys, jolla kidutan itseäni etenkin tällaisina päivinä, kun kuilun reuna on pelottavan lähellä.

Miksi minä elän tätä elämää?

Istun vain kotona päivästä toiseen. En tapaa ketään, en käy missään. Korkeintaan kaupassa tai apteekissa. Tai pyöräilemässä ja silloinkin masentaa, kun olen niin yksin.

En tiedä, kauanko jaksan juosta tässä yksinäisessä oravanpyörässä. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä, millaista on olla täydellisen yksin. Niin yksin, että kesän vihreys ja lämpö satuttavat pelkällä olemassaolollaan.

Kesä on ystävyyden ja rakkauden aikaa. Silloin ollaan ulkona, tavataan ystäviä ja eletään täysillä.

Kesä itsessään on lupaus. Valo ja lämpö tuovat mukanaan illusion siitä, että kaikki on taas mahdollista.

Kesä on toiveiden ja täyttymysten aikaa. Mutta ei minulle. Ei nyt, ei koskaan.

Olen ymmärtänyt vihdoin totuuden elämästäni ja se on totuus, jonka kanssa on niin raskasta elää, että joskus toivoisin, ettei minun tarvitsisi olla elossa ja kokea tätä tuskaa.

Totuus on tämä: minä olen ja tulen aina olemaan yksin.

Minut on tuomittu kulkemaan yksin, kunnes kuolen.

Ajatuskin siitä, että tätä samaa paskaa jatkuisi seuraavat 30 vuotta, tekee sairaaksi. 

On pelottavaa, kuinka nopeasti romahdus voi tulla. Eilen sitä vielä luuli voivansa suht hyvin ja tänään ollaan taas siellä kuopan pohjalla ihmettelemässä, miksi maa katosi niin nopeasti jalkojen alta?

En tiedä, johtuuko tämä olo mahdollisista vieroitusoireista (lopetin Triptylin 2 päivää sitten) vai mistä, mutta haluaisin vain antaa periksi ja mennä peiton alle itkemään ja viiltelemään.

Onneksi voin kaikessa rauhassa tehdä niin. Minullahan ei ole mitään velvollisuuksia.

Ei ketään ketä tavata, ei asioita, joita pitäisi hoitaa. Tai olisi, mutta en jaksa. En kertakaikkiaan jaksa.

Vihaan itseäni tällaisena. Ja vihaan tätä todellisuutta, jossa elän.

Haluaisin satuttaa itseäni niin kovasti.

Miksi en vain ota terää käteeni ja viillä?

Yritän taistella tätä sairasta halua vastaan, mutta kauanko jaksan?

Kuilun reuna on aina lähellä ja putoaminen on niin pelottavan helppoa...