Aina on varauduttava pahimpaan

Olen turta. En tiedä, mitä sanoa. Tällaisessa tilanteeseessa ei kai ole sanoja.

Äitini soitti puoli tuntia sitten ja kertoi, että hänellä on ikäviä uutisia. Veljeni on joutunut uudelleen teho-osastolle viime perjantaina. Hänet on leikattu samalta puolelta päätä kuin aiemminkin. Eikä  taaskaan tiedetä, jääkö hän henkiin ja jos jää niin vammautuuko kuinka pahasti...

Osasin odottaa tätä puhelua. Olin varautunut kaikkeen. Aina on varauduttava pahimpaan, etenkin tällaisissa tilanteissa.

Veljeni on siis alkoholisti, ollut jo ainakin 10 vuotta ja viime vuonna hän sai viinakrampin ja kaatui kylpyhuoneen lattialle, löi päänsä ,sai aivoverenvuodon ja joutui viikoksi teholle. Siellä hänet leikattiin ja veli selvisi yllättävän vähillä vammoilla. Mutta ei lopettanut juomista.

Hän olisi jo silloin todennäköisesti kuollut, ellei paikalla ollut kaveri olisi soittanut ambulanssia. Ja nyt hän olisi myös kuollut suurella todennäköisyydellä, ellei veljeni olisi mennyt paikalle ja löytänyt häntä puolitiedottomana sohvalta ja soittanut ambulanssia.

Osasin siis odottaa tätä puhelua. Tämä ei enää tullut yllätyksenä, kuten ensimmäisellä kerralla.

Mutta nyt en tiedä, mitä ajatella. Tänään oli hyvä päivä. Nyt ei enää ole. Pelkään veljeni puolesta, kuten me kaikki läheiset. Mitä jos hän ei selviä? Mitä jos hän halvaantuu ja joutuu loppuelämänsä makaamaan letkuissa? Mitä jos hän kuolee ihan oikeasti?

Tämä on paha juttu, ihan helvetin paha juttu. En ole yllättynyt, en ole järkyttynyt. Olen jotenkin turta. Ahdistaa, olen surullinen, mutta en itke hysteerisesti kuten viime kerrasta kuullessani.

Ja ahdistus ja surukin tuntuu jotenkin pintapuoliselta. Miksi en ole tämän enempää järkyttynyt? Suojelenko itseäni alitajuisesti romahtamiselta? Enkö välitä veljestäni? Varmasti välitän. Mutta en vain kykene tuntemaan kunnolla.

Tiedostan sen, että huomenna minulla ei ehkä ole enää veljeä. Silti en itke. Ehkä olen liian väsynyt itkemään kaiken tapahtuneen jälkeen?

Koska olen koko ajan hokenut itselleni, että näin todennäköisesti tapahtuu uudelleen. Ettei veljeäni pelasta enää mikään. Koska hän ei joko pysty tai ei halua lopettaa juomista. Koska hän ei välitä itsestään. Emmekä me lähimmäiset pysty auttamaan häntä millään tavalla.

Elämä on lahja. Sen tajuaa usein vasta silloin, kun on liian myöhäistä.

Kaikki te, jotka olette elossa ja joiden läheiset ovat vielä elossa, haluaisin sanoa:

Rakastakaa itseänne. Rakastakaa toisianne. Ja uskaltakaa näyttää se. Taistelkaa itsenne ja lähimmäistenne puolesta. Älkää luovuttako, vaikka elämä olisi raskasta. Koska huomenna voi olla toisin.

Teillä on mahdollisuus selvitä. Vielä ei ole liian myöhäistä. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

Ihan helvetin kliseistä, myönnän. En halua vähätellä kenenkään kärsimyksiä. Itsekin tiedän, mitä kärsimys on. En tiedä, auttoiko tuo ketään vai ärsyttikö kenties. Halusin silti sanoa nuo sanat, koska ne ovat totta.

Yleensä kaiken tajuaa vasta kun on vaarassa menettää jonkun, jota rakastaa.

Menneisyys on tässä ja nyt

Huomenna alkaa viimeinen viikko työharjoittelua, sitten se on ohi. Ja minun ajatukseni ovat ristiriidassa keskenään.

Toisaalta olen helpottunut, että selvisin tänne asti. Ensimmäinen harkka, jonka olen onnistunut vetämään melkein loppuun. Kaikki muut työharjoittelut ovat päättyneet milloin mihinkin: pelkoon, ahdistukseen, väsymykseen tai siihen, etten ole tullut toisten ihmisten kanssa toimeen.

Tämä on kuitenkin askel eteenpäin tällä kuoppaisella polulla, jota elämäksikin kutsutaan. Edistystä, ainakin jonkinlaista. Vaikeita hetkiä on ollut, mutta en ole silti jättänyt leikkiä kesken. Minun pitäisi siis tuntea itseni voittajaksi. Silti olen ahdistunut, peloissani ja syvästi pettynyt itseeni.

Tunnen itseni luuseriksi. En oikeasti osaa mitään. On vain helvetin hyvää tuuria, että olen jaksanut sinnitellä näinkin pitkälle. En ole mitään, olen vain arvoton harjoittelija, joka heitetään pellolle 6 kuukauden määräajan päättyessä ja otetaan uusi ilmainen harjoittelija tilalle.

Olen niin surkea tapaus, ettei minua oteta edes palkkatuella töihin. En kelpaa mihinkään.Vapaille työmarkkinoille pääsystä on turha edes haaveilla tässä kunnossa ja tällä CV:llä. Pääni hajoaisi 8 tunnin työpäivistä, kun välillä se on meinannut hajota kuudestakin tunnista, enkä edes tee täyttä työviikkoa...

Ahdistus on pala kurkussa, kireä nyrkki rinnassa, tunne ettei saa tarpeeksi ilmaa, vaikka kuinka haukkoo henkeä. Minua on ahdistanut niin kauan, etten enää muista, millaista on elää normaalia elämää.

Olenko koskaan elänyt niinkuin muut? Ei, olen aina ollut marginaalissa, pelkojeni labyrintissa, niin kauan kuin jaksan muistaa.

 Se alkoi jo esikoulussa. Kiusaaminen.

Pelot ja ahdistus, milloin ne alkoivat? En tiedä, tuntuu kuin kaikki tämä paska olisi ollut minussa alusta alkaen.

Vanhat muistot ovat alkaneet vainota. Menneisyys ei jätä rauhaan, vaikka olen tehnyt kaikkeni, ettei minun tarvitsisi muistaa. Olen koko saatanan elämäni juossut pakoon itseäni, vain huomatakseni lopulta, ettei se auttanutkaan.

Menneisyys on tässä ja nyt, vaikka kaiken piti jo olla ohi.  Miksei paha voinut jäädä lapsuuteen, miksi se palaa piinaamaan? Miksi en ole tarpeeksi vahva unohtamaan?

Elämälläni ei ole suuntaa. En tiedä, onko sillä tarkoitustakaan. Usein tuntuu, että vastaus on kielteinen.

Kadehdin ystäviäni, jotka eivät tiedä mitään tästä helvetistä. On varmaan helppo herätä aamuisin, kun ei ahdista ja pelota. Minua pelottaa ja ahdistaa joka aamu. En oikein tiedä mikä, mutta siellä se on, eikä suostu lähtemään, vaikka kuinka viiltelisin, itkisin, kiljuisin.

Mitä jos se ei lähde koskaan?  Joudunko elämään loppuun asti tämän taakan kanssa?

Tuntuu kuin rinnassani olisi miljoona tonnia mustaa kiveä, joka painaa minua joka hetki alaspäin.

Pelkään, että pääni hajoaa, jos joudun vain istumaan kotona päivästä toiseen ties kuinka kauan. Työ sentään vie ajatukset pois itsestä edes vähäksi aikaa. Ilman järkevää tekemistä minä uppoan itseeni, uin niin syvissä vesissä, etten tiedä, onko sieltä enää paluuta.

Olen eksyksissä.

Totuus tekee kipeää

Nyt on kaksi valokuvaterapiasessiota käyty läpi. Ensimmäinen meni suht kivuttomasti, koska otin etukäteen pari Diapamia ahdistusta ja pelkoa lievittämään. Se auttoi ja selvisin ensimmäisestä kerrasta ilman suurempaa paniikkia. Ryhmäläiset vaikuttivat ihan mukavilta, joskin tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi. Mutta ainahan minä tunnen itseni ulkopuoliseksi, oli seura sitten mikä tahansa.

Toinen kerta olikin yllättäen vaikeampi. En aluksi ollut mitenkään erityisen ahdistunut, takana oli ihan ok työpäivä ja tunsin oloni suht normaaliksi pientä jännitystä lukuunottamatta. Mutta sitten...Kun saavuin huoneeseen ja istuin paikalleni muiden seuraan, oloni ei tuntunutkaan enää kovin hyvältä. Pieni jännitys alkoi kasvaa suuremmaksi jännitykseksi ja hetken päästä tuntui, kuin joku olisi vääntänyt sisälläni suolia solmuun.

Ahdistus kasvoi melko voimakkaaksi ja koko puolitoistatuntisen ajan, jonka sessio kesti, voin huonosti. Ahdisti, hengitys kulki vaivalloisesti ja tunsin täysin järjetöntä pelkoa. Aivan kuin minulle olisi tapahtumassa jotakin pahaa.

Vaikka järkeni yritti panna vastaan tunteelle ja sanoi, ettei ole mitään pelättävää, siitä huolimatta minä pelkäsin. Jokin ääni alitajunnassa vain hoki, että vaara uhkaa. Jokin iso ja paha uhkaa minua ja minun tulisi mitä pikimmiten nousta tuolilta ja lähteä välittömästi jonnekin turvaan.

Alkoi itkettää silkasta ahdistuksesta, mutta en tietenkään itkenyt. Minähän en koskaan itke vieraiden nähden, koska se olisi häpeällistä ja nöyryyttävää. Niin minulle kotona opetettiin: itkeminen on pahasta ja etenkin toisten ihmisten seurassa itkeminen. Itku on heikkoutta ja kaikki heikkoudet pitää piilottaa.

Niinpä minä aloin hävetä itkuani ja käänsin suruni vihaksi. Vihasta tuli minulle ensisijainen tunne ja raivoamalla onnistuin tukahduttamaan itkuni. Kunnes suru ja kyyneleet alkoivat palailla elämääni muutama vuosi takaperin ja annoin vihdoin itselleni luvan itkeä yksin ollessani ilman häpeää.

En siis itkenyt ryhmässä, vaikka mieli olisi tehnyt. Eräs ryhmäläinen itki lähes koko ajan ja minä kadehdin häntä, niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Olin ihmeissäni: miten joku voi itkeä noin avoimesti ja estoitta ventovieraiden nähden? Miksi hän ei häpeä itkuaan ja yritä piilottaa sitä?

Itkeminen on luonnollista, mutta vanhempieni ja koulukiusaajieni toimesta siitä tuli eräänlainen tabu, kielletty tai ainakin ei-toivottu asia, jota kuului hävetä ja jota ei missään nimessä saanut näyttää toisille. Että nyt sattuu, nyt minä voin huonosti. Kuunnelkaa joku, lohduttakaa minua. Älkää tuomitko vaan hyväksykää minut tällaisena kuin olen.

Minun itkuni ei saanut hyväksyntää joten murrosiässä päätin lopettaa itkemisen ja aloin sen sijaan viillellä, paiskoa tavaroita ja hakata itseäni. Tunteet piti saada jotenkin ulos, muuten olisin tukehtunut niihin.

Vieläkin tunnen häpeää, jos joskus satun itkemään jonkun nähden. Terapeutin luona olen itkenyt kaksi kertaa, mutta vain äärimmäisissä ja epätoivoisissa tilanteissa. Monesti haluaisin itkeä, mutta en vain pysty. Yksin kyllä, mutta en kenenkään toisen nähden. Itku ja häpeä rinnastuvat edelleen mielessäni tiukasti yhteen.

Istuin siis puolitoista tuntia lähes hiljaa paikallani ja kuuntelin, kun muut olivat äänessä. Itse en meinannut saada sanaa suustani. Puhuin vain, kun ryhmän vetäjä varta vasten puhui minulle. Mieleni olisi tehnyt mennä pöydän alle piiloon, niin paljon toisten katseet ahdistivat minua.

En uskaltanut kertoa omaa visiotani muille, sitä miten haluaisin itseäni kuvattavan, vaikka se on jo melkein valmis. Vaatetus ja asusteet ovat jo odottamassa, vain yksityiskohdat kaipaavat pientä hiomista.

Mutta enhän minä saanut suutani auki. Kun minulta kysyttiin, onko ideoita, minä vastasin hiljaa ei ja tuijotin pöytää. En olisi halunnut olla kaikkien niiden katseiden keskipisteessä.

Olin helpottunut, kun aika päättyi ja saimme kaikki lähteä pois. Tulin kotiin ja itkin puoli tuntia.

Sitten ymmärsin, miksi pyöreän pöydän ympärillä toisten vieressä istuminen ahdistaa. Koska tilanne muistuttaa minua alitajuisesti kouluajoista. Aivan kuin olisin jumissa koulun pulpetissa, enkä pääse pois. Tunti jatkuu ja jatkuu, pelko kasvaa rinnassa koko ajan suuremmaksi ja kukaan ei huomaa mitään. Kukaan ei huomaa minua, minun pahoinvointiani. Ketään ei kiinnosta.

Paitsi kiusaajia. He innostuivat, kun näkivät, miten minä pelkäsin ja kärsin heidän tähtensä. Ja sitä minä teen edelleen, pelkään ja kärsin, aivan turhaan. Ei ole mitään pelättävää. Koulu on ohi ja kiusaajat ovat kadonneet. Enää kukaan ei yritä käydä kimppuuni eikä hyökätä sanallisesti minua vastaan.

Tiedän ja uskon tuon kaiken järjellä, rationaalisesti ajattelemalla. Mutta mieleni, se syvempi, alitajuinen puoli minussa ei usko minkäänlaisia vakuutteluja. Se haluaa uskoa kaikista ihmisistä pahaa ja pitää kaikkea mahdollista uhkana. Se ei anna minun levätä, vaan syöksee stressihormoneja kehoni läpi 24 tuntia vuorokaudessa.

Totuus tekee kipeää: minä itse olen pahin viholliseni.

 

Vainoharhaisia ajatuksia

Viime postauksessani puhuin lähinnä tulehtuneesta viiltelyhaavastani, josta olin aika lailla huolissani. Kävin sitten näyttämässä sitä sairaalan päivystyksessä klo 16 jälkeen ja sairaanhoitaja tarkisti haavan. Hänen mielestään haava on ihan okei, ei merkkejä tulehduksesta, enkä siis tarvitse sitä antibioottikuuria.

Olen tietysti helpottunut, ettei tilanne ehtinytkään mennä kovin pahaksi ja ettei tullut mitään jälkiseuraamuksia, mutta harmittaa ja hävettää, kun tuli käytyä turhaan siellä päivystyksessä...Sairaanhoitajasta kyllä huomasi, ettei hän suhtautunut muhun mitenkään positiivisesti eli olin varmasti ns. turhaan siellä hänen mielestään.

Toisaalta, mitä vitun väliä pitäisi olla jonkun tuntemattoman ihmisen mielipiteillä? Sitäpaitsi farmaseutti ja psykologi molemmat suosittelivat minulle lääkärissä käyntiä ja kun aikoja saa kunnallisella vasta viikkojen päähän niin oli pakko lähteä sinne päivystykseen...

En onneksi joutunut odottamaan kuin puolitoista tuntia, mutta sekin aika oli pois joltain oikeasti sairaalta potilaalta ja sen takia hävettää.

No ,tehty mikä tehty ja onneksi ei tullut sitä verenmyrkytystä.

Mutta. Tänään pelottaa, pelottaa ihan helvetisti. Minun pitäisi aloittaa voimauttavan valokuvaamisen kurssi ja vaikka se kiinnostaa todella paljon koska tykkään valokuvaamisesta vapaa-ajalla, niin en kuitenkaan haluaisi mennä sinne. Tai haluan, mutta siellä on vastassa 6-8 täysin tuntematonta ihmistä, enkä tiedä, miten selviän heidän seurassaan olosta. Ajatuskin ahdistaa.

Pelkään tällaisia tilanteita todella paljon. Että minun on mentävä johonkin, jossa on muita ihmisiä ja joiden kanssa minun täytyy vielä osata kommunikoida jotenkin. Pakko ottaa Diapamia, tuntuu että ilman sitä en selviä.

Tuntemattomat ihmiset, erityisesti nuoret, ovat minulle uhka. Pelkään nuoria, koska he satuttivat minua tarkoituksella ja vaikka olen nyt aikuinen niin tuo pelko ei ole kadonnut minnekään vuosien saatossa. Mistä tiedän, ettei minua taas satuteta? Miten voin olla varma, että olen tällä kertaa turvassa?

Päässä pyörii sairaita, vainoharhaisia ajatuksia. Mitä jos ne kaikki vihaavat minua? Mitä jos en tule kenenkään kanssa toimeen eikä kukaan halua minua parikseen? Mitä jos minä itse alan inhota kaikkia?

Sydän hakkaa ja rintaa puristaa. Tekee mieli paeta jonnekin kauas, miljoonan kilometrin päähän tästä paikasta. Tekee mieli romahtaa lattialle itkemään ja huutaa, että en pysty tähän. En pysty enkä jaksa enkä halua.

Itkettää pelosta ja ahdistuksesta. Tämä on koettelemus, todella tiukka paikka. Pelkään aina, että jotain pahaa tapahtuu ja minua vahingoitetaan tai minä itse vahingoitan jotain toista.

Mutta en voi perua, en kertakaikkiaan voi. En halua olla luovuttaja.

Mutta olisi niin paljon helpompaa vain jäädä tähän koneelle ja skipata koko kurssi...

Ei, en saa antaa peloilleni valtaa, muuten ne syövät minut lopullisesti.

Onneksi on rauhoittavat. Ilman niitä olisin jo pelosta puolikuollut.

 

Tulehtunut haava pelottaa

Voi saatana. Reiteen viiltämäni haava on pahasti tulehtunut. Pitäisi mennä näyttämään sitä lääkärille, mutta en mene. En voi mennä, en kehtaa mennä. Mitä sanoisin lääkärille, joka tutkisi haavaa, kysyisi: "miten tuon sait?" Voisinko valehdella, kehtaisinko sepittää jotain? Ei se uskoisi kuitenkaan.

Kai lääkäri näkee. Itse tehty, itse viilletty. Itseaiheutettu. Lienee turha odottaa kovin lämmintä vastaanottoa? Menisin muutenkin ylikuormitettuun kunnalliseen terveyskeskukseen hakemaan apua vammaan, jonka olen ihan itse tahallisesti aiheuttanut itselleni.

Haava on siis ollut ihossani hieman yli viikon ja märkii edelleen. Pelottavinta on, että aamulla haavan reunat olivat punaiset ja turvonneet, mutta iltapäivällä reunat eivät enää punoittaneet niin kovasti, vaan olivat muuttuneet sinertäviksi ja iho kovaksi.

Ensimmäisenä mieleen tuli verenmyrkytys. Heti töiden jälkeen ryntäsin apteekkiin kysymään neuvoa, mitä tehdä. Farmaseutin mukaan minun kannattaisi ehdottomasti käydä näyttämässä haavaa, koska se saattaa olla infektoitunut ja tarvitsen todennäköisesti antibioottikuurin.

Ostin apteekista Betadine-nimistä ruskeaa liuosta, joka käyttöohjeen mukaan tehoaa erilaisiin virusten, sienten ja bakteerien aiheuttamiin tulehduksiin. Olen laittanut sitä tänään neljä kertaa haavakohtaan ja ellen kuvittele täysin omiani, sinertävyys näyttäisi vähentyneen. Ehkä liuos todella tehoaa ajoissa?

Tai sitten herään huomenna jalka mustana ja joudun päivystykseen yhden perkeleen viillon takia.

Ja juuri viime perjantaina kävin kunnallisella hakemassa migreeninestolääkkeitä...Ei todellakaan huvittaisi taas juosta lääkärin pakeille ja selitellä tapahtunutta, etenkin jos kohdalle sattuisi vielä sama lääkäri.

Pelkään leimaantumista. Pelkään, että minua syytetään tapahtuneesta. Omaa syytänihän tämä onkin, mutta masennus tämän aiheutti. Mutta ymmärtäisikö lääkäri sitä?

Odottelen huomiseen ja toivon parasta. Että tämä menee itsekseen ohi, eikä mitään vakavampaa tapahdu. Tai jos niin käy, ettei tilani etene verenmyrkytykseen asti.

Se kun voi olla tappava, enkä minä halua sittenkään kuolla...En ainakaan ihan vielä.

En ymmärrä, mitä tapahtui. Desinfioin veitsen kuten aina ja hoidin haavaa asianmukaisesti, mutta silti joku pöpö on ilmeisesti päässyt sisään ja rellestää nyt elimistössäni. Vittu että tämänkin piti vielä tapahtua kaiken muun paskan lisäksi...

Murphy oli oikeassa: kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen ja aina kaikkein pahimmalla hetkellä.

No, ehkä tämä tästä.

Jos jotain positiivista pitäisi sanoa, niin eipähän ainakaan tee mieli enää viillellä...

Tänään vituttaa

Raha-asiani ovat nyt päin helvettiä, kiitos Kelan ja työkkärin, joiden sössimisen takia työmarkkinatuki tuli 3 viikkoa myöhässä ja jouduin ottamaan pikavippiä ja lainaamaan vanhemmilta rahaa, jotta saisin ruokaa ja lääkkeitä.

Kiitos, kiitos ihan vitusti Kela ja Te-toimisto, teidän takianne rahatilanteeni on aivan perseestä. Laskujen ja vuokranmaksun jälkeen tilille jää 200€ koko maaliskuuksi. Sillä pitäisi maksaa silmälasit 90€, lääkkeet about 60€ ja bussikortti 50€. Ruokaan ei sitten enää juuri jääkään rahaa. Taitaa olla uuden pikavipin paikka?

Sossusta en todennäköisesti saa rahaa, koska sain niin paljon veronpalautuksia joulukuussa, että ne katsottaisiin vielä näin maaliskuussa takautuvasti tuloksi. Ja niitä rahoja ei tietenkään enää ole.Olen siis umpikujassa.

Vanhemmilta en voi enää pyytää rahaa, kavereilta en kehtaa pyytää ja virallisilta tahoilta ei näillä näkymin ole tulossa lisää. Pikavippikierrekään ei oikein houkuttele.

Mitä helvettiä mä oikeasti teen? Jätänkö lääkkeet ostamatta vai joudunko menemään leipäjonoon? En tiedä, en todellakaan tiedä. Tämä on pahin taloudellinen umpikuja ikinä, mitä on sattunut omalle kohdalle.

Ilman vanhempieni rahoja minulta olisi varmaan mennyt jo luottotiedot. Hävettää, vituttaa ja itkettää, ettei lähes kolmekymppisenä pysty pitämään taloudellisesti huolta itsestään. Vanhempani joutuvat avustamaan aikuista tytärtään, jonka pitäisi tulla toimeen omillaan.

Mutta kun ei ole sitä terveyttä, jotta olisi tarpeeksi työkykyä, jotta voisi tehdä työtä, jolla tulisi toimeen itsenäisesti ja voisi maksaa omat menonsa. Olen olosuhteiden pakosta yhteiskunnan elätti, monen mielestä varmasti säälittävä ja halveksittava sossupummi.

 Mutta vitut siitä. Nyt täytyy oikeasti miettiä, miten helvetissä saan rahat riittämään tässä kuussa.

Masennustani tämä ei todellakaan helpota, päinvastoin pahentaa. Tekisi mieli viillellä aamusta iltaa ja halu napsia rauhoittavia on kova. Toisaalta, asiat voisivat olla huonomminkin.

Mutta silti. Vituttaa, vituttaa, vituttaa. Yhdet saatanan silmälasit, jotka oli pakko hankkia ja tukien samanaikainen viivästyminen+helvetinmoinen laskupino+ monta kymppiä lääkkeisiin kaatoivat koko budjetin.

Tuntuu oikeasti, että työnteosta ja opiskelusta tai yritteliäisyydestä parantaa omaa elämäänsä ylipäätään, rangaistaan. Jos on kotona, rahaa tulee säännöllisesti. Jos lähtee vaikka työkokeiluun ja kelan täti painaa koneella nappia ja hävittää tietosi, koko saatanan korttipino kaatuu ja kohta olet kusessa silmiä ja korvia myöten.

Veljen tilanne huolettaa edelleen joka ikinen päivä, en tiedä missä mennään. Isällä näyttäisi olevan alkava dementia, mutta hän ei suostu menemään tutkimuksiin, vaikka siitä on jo vuosia puhuttu. Äidillä puolestaan on ollut kaulassa iso patti jo kaksi viikkoa, eikä hän suostu menemään lääkäriin, vaikka se voi olla syöpää.

Helvetin hieno perhe mulla, kaikki hulluja ja ongelmaisia enemmän tai vähemmän. Isä ja veli työnarkomaaneja (tosin isä on nyt eläkkeellä ja käyttää aikansa lähinnä äidille vittuilemiseen), toinen veli juoppo, äiti alistuva marttyyri ja veljenlapset ongelmatapauksia koulussa ja tarhassa.

Älkää käsittäkö väärin. Toki rakastan perhettäni, erityisesti vanhempiani, mutta silti.

Miksi vitussa meille kävi näin? Miksi koko perhe sairastaa? Miten me oikein päädyttiin tähän pisteeseen?

Työkokeilu loppuu neljän viikon päästä, luojan kiitos. Musta tuntuu, etten enää jaksaisi yhtään enempää. Nyt olen jo niin poikki, että jokainen työpäivä on yhtä sinnittelyä.

Mutta pakko jaksaa, vaikka mieli on välillä ihan sekaisin.

Haluttaisi samaan aikaan itkeä ja paiskoa tavaroita .Parhaillaan päällä oleva pms pistää joka kuukausi nupin vielä tavallista enemmän sekaisin.

Tästä tuli nyt vähän tavallista aggressiivisempi postaus, koska olen melko aggressiivisessa mielentilassa tätä kirjoittaessani. Ehkä pitäisi mennä nukkumaan tämä vitutus pois.