Katkeraa kalkkia

Tänään olen ajatellut jälleen kuolemaa. Kuinka helppoa se olisi. Kuinka kätevästi se ratkaisisi kaikki ongelmat.

 Ei tarvitsisi enää jaksaa. Voisi lopettaa taistelemisen ja laskea vihdoin aseensa. Voisi lakata yrittämästä, saisi romahtaa rauhassa ja tehdä lopun kaikesta tästä paskasta.

Mikään ei ole mennyt niinkuin kuvittelin.

Joskus nuorempana olin varma siitä, että minua odottaisi jossain edessäpäin Tulevaisuus isolla T:llä. Että minullakin voisi vielä olla oikea elämä, jossa olisi ystäviä ja rakkautta. Että minustakin voisi vielä tulla suosittu. Että minäkin voisin olla onnellinen.

Yläasteella olin varma, että lukiossa kaikki olisi paremmin. Pääsisin eroon kiusaamisesta ja elämäni muuttuisi täydellisesti.

Olin väärässä.

Sain kyllä ystäviä, mutta vääränlaisia. En sopeutunut heidän joukkoonsa kunnolla. Tunsin itseni aina ulkopuoliseksi. Minusta ei tullut suosittua, eikä elämäni loppujen lopuksi juurikaan muuttunut aiempaan verrattuna. Ja se koulukin meni penkin alle.

Lukion jälkeen ajattelin taas toiveikkaana, että nyt se elämä varmasti alkaa, nyt on kaikki ovet avoinna ja taivas auki! Mikä ihana vapauden tunne...Hetken verran.

Olin jälleen väärässä.

Elämä ei edelleenkään muuttunut, vaan oli samaa paskaa, hiukan eri muodossa vain.

Sitten, vuosien kuluttua, aloitin toisen koulun. Ja taas samat odotukset...Että tällä kertaa minä onnistun, tällä kertaa saan ihan oikeita ystäviä ja pärjään koulussa, tällä kertaa kaikki menee paremmin!

Taas olin väärässä.

Kaikki meni vain pahempaan suuntaan. Kahden vuoden jälkeen tuli täydellinen romahdus, jonka laukaisi  helvetillinen yhteenotto erään läheisen kanssa. Tätä seurasi kaksi viikkoa suljetulla osastolla ja pitkä sairasloma.

Silloin ymmärsin vihdoin tosiasiat.

 Minusta ei koskaan tule suosittua.

Ihmiset tulevat aina halveksimaan minua.

En koskaan opi sosiaaliseksi, enkä kykene normaaliin vuorovaikutukseen.

En koskaan pysty muodostamaan parisuhdetta.

En koskaan saa terveyttäni takaisin.

En koskaan saa menetettyä nuoruuttani takaisin.

Olen joutunut hautaamaan kaikki unelmani, joita minulla nuorena oli. Tunnen väkisinkin vihaa ja katkeruutta, tuskaa ja kostonhimoa. Miten voisin olla tuntematta, kun kaikki on sirpaleina?

Tuntuu, että elämäni on pikemminkin takana-kuin edessäpäin. Miksi siis elää, jos elämällä ei ole tarkoitusta? 

 Kyselen koko ajan itseltäni kysymyksiä joihin ei ole vastauksia.

Miksi juuri minä? Miksi kaikki tämä paska kaadettiin minun niskaani?

En aio tappaa itseäni, en ainakaan vielä. Haluaisin katsoa tämän pelin loppuun asti.

 Mutta silti...tämä katkera kalkki nimeltä elämä on joskus niin saatanan vaikea niellä.


 PS. Teitä blogini lukijoita on nyt kolme, lämpimät kiitokseni että päätitte liittyä ja tervetuloa mukaan <3