Mistä sen tunnistaa? Siitä, kun itsetuhoajatukset alkavat pyöriä mielessä yhä enemmän ja enemmän. Veitseen tulee tartuttua tavallista useammin. Kaikki ahdistaa ja masentaa. Töihin ei huvittaisi mennä, eikä ihmisten ilmoille ylipäätään. Oikeastaan mikään ei huvita missään määrin.
Tekee mieli juoda. Ei uskalla kuitenkaan tarttua pulloon, koska pelkää, että se on menoa sitten, eikä paluuta ole. Tekee myös mieli vetää rauhoittavia...Mutta ei voi, koska ne ovat melkein lopussa, eikä ole takeita siitä, kirjoittaako lääkäri uutta reseptiä.
Tekee mieli syödä lakkaamatta. Ruokahalu on kyltymätön. Karkit, sipsit, limut ja kaikenlaiset mässyt pyörivät mielessä 24/7.
Tekee mieli itkeä, mutta ei silti saa itketyksi. Päässä alkaa pyöriä vainoharhaisia ajatuksia, kuten varmuus siitä, että kaikki työkaverini ovat alkaneet inhota minua ja että en osaakaan hoitaa työtäni. Itseasiassa alkaa tuntua siltä, etten ole alunperinkään sitä osannut.
Sitä tuntee olevansa aivan paska, aivan kaikessa. Että ei osaa yhtään mitään. Että kaikki mitä tekee, on jollain tavalla väärin.
Ei jaksa siivota, ei jaksa laittaa ruokaa. Tekee vain mieli käpertyä sikiöasentoon, vetää peitto korville ja nukkua ensi kesään asti.
Tuttua, niin tuttua. Tämä on käyty läpi monta kertaa aiemminkin.
Sairaudessani on parempia ja huonompia jaksoja. Nyt on taas meneillään huonompi jakso.
Ja se tuntuu siltä, kuin sydämeni vuotaisi verta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti