Tänään tuli soitto psykiatrian polilta. Ensi viikoksi on varattu siellä psykologille aika. En tiedä, mitä tuolta käynniltä pitäisi odottaa vai pitäisikö odottaa mitään. Ehkä on parempi, ettei ole odotuksia, ei ainakaan tule turhia pettymyksiä...
Kyseessä on siis kuntoutustutkimus, mikä todennäköisesti vaatii useampia käyntejä polilla. No mikäs siinä, aikaahan mulla on. Työkkäristä ei ole kuulunut mitään. Eivät taida löytää sopivaa harjoittelupaikkaa ja ehkä se on parempi niin. Tuskin pärjäisin tälläkään kertaa missään työharjoittelussa, kun en ole aiemminkaan niissä pärjännyt.
Olen aikaisemmin ollut kahdessa kuntoutustutkimuksessa, ensimmäiseen osallistuin jo vuosia sitten parikymppisenä ja viimeisin tehtiin noin kaksi vuotta sitten. Diagnooseja on tullut useita, mutta terveydentilani ei ole parantunut, vaan päinvastoin pahentunut.
En tiedä, onko tästä kolmannestakaan tutkimuksesta mitään konkreettista hyötyä. Tuskinpa siellä saadaan selville, mikä minussa on vialla, kun ei sitä ole useat psykiatrit saati psykologit pystyneet selvittämään tähänkään päivään mennessä. Olen alistunut siihen, etten koskaan saa tietää, mikä minua vaivaa. Jotain kuitenkin on vialla. On ollut jo alusta alkaen. Tiedän sen. Mutta kukaan ei halua uskoa minua.
Eläkettä ne varmaan ehdottavat minulle. En tiedä, pitäisikö siitä olla iloinen vai surullinen. Toisaalta se olisi helpotus kaiken kokemani paskan jälkeen, toisaalta taas ihan helvetin ahdistavaa - aivan kuin tulevaisuuteni olisi naulattu kiinni lopullisesti.
Tunnen itseni luuseriksi. En haluaisi olla tällainen, raahata kaikkia näitä ongelmia mukanani, tuottaen huolta sekä vanhemmilleni että ystävilleni. En haluaisi olla yhteiskunnan elätti, jota halveksitaan. Haluaisin olla hyödyllinen yksilö ja pärjätä omillani. En vain pärjää. En varmaan koskaan tule pärjäämään ja nyt on jo liian myöhäistä. Liikaa aikaa on kulunut, eikä syntyneitä tuhoja voi enää korjata.
Onko kaiken paskan takana kokemani koulukiusaaminen? En voi olla täysin varma asiasta, mutta tunnen valtavaa tarvetta syyttää heitä elämäni pilaamisesta. Kiusaajiani, kiusaajien vanhempia, kanssaoppilaita, opettajia. Kaikkia niitä, jotka näkivät, mutta eivät puuttuneet. Kaikkia heitä, jotka katsoivat hiljaa vierestä tai käänsivät päänsä pois.
Voinko koskaan antaa heille anteeksi? En tiedä. Kukaan ei ole koskaan tullut pyytämään. Ja vaikka tulisikin, voisinko vilpittömin mielin sanoa, että ei se mitään, se on ihan okei, saat anteeksi ja mitäpä sillä on väliä, että pilasit elämäni 9 vuodeksi ja määräämättömäksi ajaksi siitä eteenpäin? Miten kukaan voisi antaa anteeksi sellaista?
Myönnän, olen katkera. Olen vihainen. Olen ihan helvetin vihainen, niin vihainen että tekisi mieleni vetää turpaan ensimmäistä vastaan kävelevää kiusaajaa. Niin paljon sanoja, niin paljon kysymyksiä mielessä. Minkä takia? Millä oikeudella? Miksi juuri minä?
Tiedän, pitäisi päästää irti menneistä ja katsoa eteenpäin. Lakata vihaamasta. Mutta kun minä haluan vihata, minä tarvitsen vihaani! En osaa päästää siitä irti. Viha pitää minut järjissäni. Viha on ainoa todellinen ystäväni. Tai viholliseni. Tai molempia.
Sitäpaitsi, miten katsoa eteenpäin kun ei ole tulevaisuudelta mitään odotettavaa? Vain lukematon määrä lisää yksinäisiä päiviä ja öitä. Masennusta, ahdistusta, pelkoa. Itsetuhoa. Itseinhoa.
Kuolemaa.
Jos olisi ollut mahdollisuus valita, en olisi syntynyt tähän maailmaan.
Mutta kuinka moni meistä on saanut päättää itse?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti