Joskus tunnen olevani täysi sekopää. Hullu. Vajaa. Psyko. Koska saan raivokohtauksia. Massiivisia raivokohtauksia, jolloin tavarat lentelevät ja kroppa kärsii kun hakkaan sitä kuin viimeistä päivää. Saatan myös karjua tai kirkua jos tunne on aivan sietämätön.
Kuten sanonta kuuluu: Kun olen hyvä, olen tosi hyvä. Ja kun olen paha...niin helvetti on irti.
Olen saanut raivareita pikkulapsesta lähtien. En voi niille mitään. En kertakaikkiaan yhtään mitään. Ainoa, joka auttaa, on rauhoittava lääkitys, ja sitäkään lääkärit eivät mielellään määrää. Kukaan ei ymmärrä. Kukaan ei oikeasti voi ymmärtää, millaista raivoa voin tuntea, millaista hävitystä voin saada aikaan. Voisin vaikka tappaa jonkun, niin pelkään. Lääkärit eivät tunnu ottavan pelkoani todesta.
Kun kohtaus tulee, niin kontrolli lähtee. Kaikki itsehillintä katoaa. Rintakehä täytyy kuumasta, puristavasta tunteesta. Kuin joku kiristäisi koko ajan ruuvia tiukemmalle kunnes jokin päässä sanoo poks. Minä putoan vihan mustaan kuiluun, pimeyden ytimeen. Suunnaton raivo täyttää mielen, ahmaisee tietoisuuteni ja jyrää kaikki muut tunteet tieltään. Ei ole enää muuta kuin suonissa jyskyttävä viha ja minun tekisi mieli tarttua veitseen ja satuttaa joko itseäni tai sitä ihmistä, joka sattuu juuri silloin osumaan tielleni.
En ole koskaan käynyt käsiksi muihin, jos ei äitiä ja yhtä luokkatoveria lasketa. En ole lyönyt ketään, vaikka mieli olisi kyllä useasti tehnyt. Oikeasti olen kiltti ja empaattinen ihminen. Minussa vain elää tämä sairas viha, joka välillä pääsee niskan päälle ja ottaa vallan.
Pelotan muita ihmisiä käytökselläni. Pelotan myös itseäni. Minussa asuu synkkä hulluus, pimeä puoleni tuntuu joskus vahvemmalta kuin tämä normaali järkiminä. Suurimman osan ajasta yritän vain esittää normaalia. Mutta onko minussa normaaliutta ollenkaan? Välillä tunnen olevani perinjuurin sairas ja kieroutunut, sisältä musta ja läpimätä, vinoon vääntynyt ihmisen irvikuva.
Olen uhannut tappaa luokkatoverini. Tämä on rajuin asia, jonka olen tehnyt kun kohtaus on päällä. En oikeasti tarkoittanut mitä sanoin, mutta tämän tapauksen johdosta sain kärsiä pitkään ja hartaasti.
Olen haukkunut äitiäni sanoilla, joita en kehtaa tässä toistaa. Huudan sanoinkuvaamattomia asioita, sellaisia asioita joita en tarkoita, mutta jotka jättävät jäljen.
Olen särkenyt astioita, potkaissut oveen reiän sekä aiheuttanut muunlaista vahinkoa ympäristölleni. Eniten olen kuitenkin aiheuttanut vahinkoa itselleni. Viiltelemällä ja lyömällä.
Kuka voisi auttaa minua?
Ei kukaan.
Kai jonkun täytyy kuolla ennenkuin lääkitykseni saadaan kohdilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti