Eilen työkkärintäti soitti ja ilmoitti, että syyskuussa olisi mahdollisesti tarjolla työharjoittelupaikka eräässä arkistossa. Asiakirjojen dokumentointia sähköiseen muotoon ja sen sellaista. Tänään laitoin sähköpostia asiasta vastaavalle henkilölle ja jään odottamaan kutsua haastatteluun. Hirvittää jo valmiiksi.
Toisaalta haluaisin harjoitteluun, koska kotona oleminen suoraan sanoen tylsistyttää ja olisi ihan kiva sanoa perheelle ja kavereille, että tekee jotain järkevää. Kuitenkin mietityttää, olenko edes työkykyinen ja pelottaa jo valmiiksi, että tämäkin harjoittelu tulee menemään päin helvettiä, niinkuin ne edellisetkin.
Miten muka voisin onnistua? En osaa olla ihmisten seurassa, oppiminen on hidasta ja vaikeaa kun jännitän koko ajan plus pelkään about kaikkia ihmisiä. Enkä sitäpaitsi osaa mitään. Opiskelin media-alaa puolitoista vuotta, mutta en osaa edes käyttää Photoshoppia kunnolla. Olen surkea tietokoneiden kanssa. Kun ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta...
Ja vaikka kiinnostaisikin, en osaa. En yksinkertaisesti osaa. En vain opi, hahmottaminen on minulle vaikeaa ja hahmotushäiriötäkin on epäilty, vaikkakaan ei diagnosoitu. Itse olen varma siitä, että hahmottamisessani ja oppimiskyvyssäni on jotain vialla. Koulussa ja töissä on aina ollut niin pirun vaikeaa. En usko, että kaikkea tätä voi laittaa pelkästään masennuksen tai pelon piikkiin.
Kunpa pystyisin olemaan harjoittelussa edes kolme kuukautta, sekin olisi jo saavutus. Edellinen harjoittelu kesti puolitoista kuukautta, eikä kyse ollut edes mistään vaativasta hommasta, vaan sisälsi lähinnä siivousta jne. Silti onnistuin mokaamaan lähes kaiken mahdollisen ja sain jatkuvasti huonoa palautetta. Plus työkaverini yritti selvästi savustaa minut ulos koko paikasta...
Minulla on takanani 4 harjoittelua työkkärin kautta, kaikki ovat keskeytyneet ennen määräaikaa. Suurin osa sen takia, etten ole oppinut tehtäviäni kunnolla tai on tullut vaikeuksia toisten ihmisten kanssa. Miksi tämä harjoittelupaikka olisi poikkeus?
Olen jo etukäteen varma siitä, että mokaan koko homman ja minut joko potkitaan pois tai lopetan ennen aikojaan. Koulussa pärjään jotenkuten, mutta töissä en. Niin se on aina ollut.
Joskus mietin, miksi edelleen kidutan itseäni näissä työharjoitteluissa kun se on jo nähty, etten niissä pärjää. Olisi paljon helpompaa vain antaa periksi ja hakea ne eläkepaperit kouraan. Saisi olla loppuelämänsä rauhassa eikä tarvitsisi väkisin yrittää tulla ihmisten kanssa toimeen.
Työkkärissä ollaan nimittäin sitä mieltä, että eläkkeelle mä joudun mielenterveyssyistä ennemmin tai myöhemmin. Itseasiassa eläkkeenhakua on jo epäsuorasti ehdotettukin. Mutta minä se vain hakkaan päätä seinään enkä halua vielä antaa periksi, en vaikka tiedän, että tuskin minusta enää työkykyistä tulee...
Mutta entäs vanhempani? He toivovat ja odottavat, että jaksan edelleen yrittää. Töitä tai koulua, jompaakumpaa, kunhan edes jotain tekisin. Enhän voi pettää heidän odotuksiaan.
Entäs sitten ystäväni? Heidän silmissään olisin varmaankin täysi luuseri, jos tässä vaiheessa jäisin kotiin makaamaan loppuelämäkseni. Puhumattakaan uteliaista sukulaisista.
Kuolema kuittaa univelat, sanotaan. Kuolema myös kivasti ratkaisisi kaikki nämä ongelmat kerralla. Joskus todellakin tuntuu, ettei jaksaisi elää tämän taakan kanssa. Ettei jaksaisi elää itsensä kanssa.
Jotenkin sitä on tähän asti vain selvitty, päivä kerrallaan. Toive paremmasta huomisesta, kaikesta huolimatta, pitää elämässä vielä kiinni. Kunpa se olisi jatkossakin niin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti