Henkisesti koukussa

Kävin tänään lääkärissä ja käynti oli valitettavasti pieni pettymys.

Tarvitsen B-lausunnon, jotta saisin sairaslomaa loppuvuodeksi, ettei tule työkkärin ja Kelan tahoilta karenssia, kun olen pois kuntouttavasta työtoiminnasta (tiedän, etten enää pysty menemään sinne, monestakin syystä).

Terapeuttinikin on sitä mieltä, että en ole työkuntoinen ja minulle parhaaksi on tällä hetkellä terapiaan keskittyminen. Hänen mielestään olen ollut nyt kuukauden sairasloman aikana rennomman oloinen vastaanotolla (vaikka muutoin olen varsin kireä).

Lääkäri ei kuitenkaan suostunut kirjoittamaan sairaslomaa kuin marraskuun loppuun ja haluaa sitten tavata uudestaan. Ja vaatii aloittamaan jälleen masennuslääkityksen, koska "Kela ei muuten tule hyväksymään B-lausuntoa, jos asiakas ei suostu syömään masennuslääkettä".

Eli ihminen käytännössä pakotetaan syömään lääkkeitä, vaikka ei haluaisi, jotta saisi sairaspäivärahaa. Tuntuu jotenkin niin väärältä. En ole masennuslääkkeitä vastaan, mutta olen syönyt elämäni aikana niin paljon pillereitä, että en  haluaisi kuormittaa elimistöäni yhtään enempää kuin on pakko. Tietysti voisin ostaa lääkkeen (Voxrasta siis kyse) ja jättää sen käyttämättä...Toisaalta se johtaisi siihen, että jatkossa täytyisi valehdella lääkärille ja terapeutille, mikä ei sekään tunnu kovin miellyttävältä vaihtoehdolta. Plus että kyseiseen lääkkeeseen käytetyt rahat menisivät aivan hukkaan.

Toisaalta masennukseni on selkeästi pahentunut, joten lääke voisi helpottaa oloa, mutta pelkään mahdollisia sivuvaikutuksia/vieroitusoireita myöhemmin ja Voxrahan on amfetamiinijohdannainen, mikä vähän hirvittää. Toisaalta, onko tässä vaiheessa enää mitään menetettävää? Aivonihan taitavat jo olla ns. paskana joka tapauksessa.

Aiemmin olen syönyt ainakin seuraavia mielialalääkkeitä: Remeron, Aurorix, Venlaflaxin, Cymbalta, Lito ja Ecitalopram. Varsinkin Cymbalta auttoi parantamaan mielialaa ja laihtumaan hetkellisesti (olen lievästi ylipainoinen), mutta lääkkeen vieroitusoireet olivat vaikeita. Samaa pelkään nytkin Voxran kohdalla: jos lääke auttaakin masennukseen niin en kuitenkaan voi sitä loppuelämääni syödä ja mitä jos vieroitusoireet tulevat olemaan vielä pahempia kuin Cymbaltassa, kyseessä on kuitenkin käsittääkseni ns. raskaan sarjan masennuslääke?

Sitäpaitsi kaikilla lääkkeillä on jonkinlaisia haittavaikutuksia, ainakin pitkäaikaiskäytössä. Ketipinoriakin olen syönyt lähes 10 vuotta ja haluaisin siitä eroon, mutta olen henkisesti koukussa, koska pelkään, etten enää pysty nukkumaan ilman. Pelkään myös, että se lääke on tehnyt peruuttamatonta vahinkoa aivoilleni (kaikkialla pelotellaan erityisesti neuroleptien haitoista) mutta siltikään en uskalla lopettaa, koska mikään muu lääke ei auta unettomuuteen, joka oli varsin paha ennen lääkkeen aloittamista (ja tämä kulkee suvussa: myös isäni ja veljeni kärsivät vaikeasta unettomuudesta.)

En siis tiedä, mitä teen Voxran suhteen, pitää varmaan vielä keskustella terapeutin kanssa, vaikka hänellä ei lääkärin koulutusta olekaan. En haluaisi näin painostuksen alla aloittaa mitään lääkettä  mutta en halua riskeerata sairaspäivärahaa ja toisaalta, entä jos tällä menolla vointi menee entistä huonommaksi ja pian ei enää mikään auta? Too much questions...

Ja sitten asiasta toiseen. Keskiviikkona kävin työkkärissä, jonne oli varattu aika, jossa piti olla ns. oma työntekijäni paikalla, mutta hänpä olikin pois, eikä itselleni ollut informoitu tästä mitään etukäteen. Paikalla oli vain Kelan työntekijä ja hänellekin pääsin vasta tunnin sovittua aikaa myöhemmin. Pikkaisen sapetti siinä vaiheessa, täytyy myöntää.

Eikä käynnistä ollut mitään hyötyä. Itkin sen jälkeen kotona puoli tuntia lähes hysteerisenä, kun tuntui, että viranomaiset vaan pallottelevat mua toiselta toiselle ja minut haluttaisiin vain tunkea lopullisesti sinne työkyvyttömyyseläkkeelle.

Nykyään tosiaan tuntuu lähinnä siltä, että työkkärin ja Kelan kanssa asiat eivät ollenkaan etene, kun kellään ei ole mitään oikeita vaihtoehtoja tarjota mulle ja käynnit ovat lähinnä jutustelua siitä, kuinka voin et cetera muuta turhaa lässyttämistä.

Nytkin puhuttiin lähinnä voinnistani ja tämä täti oli ainakin sitä mieltä, että mitään työkokeiluja on turha edes miettiä vähään aikaan ja parasta, että keskityn nyt siihen terapiaan. Mikäs siinä muuten, mutta pelkään jääväni lopullisesti sivuun ja syrjäytyväni yhteiskunnasta täydellisesti.

Ilman mitään muuta sovittua menoa kuin viikottaiset kaksi terapiakäyntiä huomaan masentuvani ja passivoituvani entisestään, kun koen olevani niin tarpeeton ja huono ihminen, etten edes kuntouttavassa työtoiminnassa pärjää.

Tuntuu siltä, että nykyään en pärjää enää yhtään missään.

Eikä missään ole hyvä olla. Ei ihmisten seurassa, mutta ei yksinkään. Kaipaan läheisyyttä ja seuraa, mutta ärsyynnyn helposti toisten lähellä. Mikä pirullinen paradoksi. Nyt oikeasti kaduttaa, että menin aloittamaan sen perkeleen Triptylin kun se saa näin pahat olot aikaiseksi, että vituttaa ja itkettää jatkuvasti...

Kaiken lisäksi joudun sen nyt lopettamaan, koska Voxraa ja Triptyliä ei saa syödä samaan aikaan. Ja taas tiedossa lisää vieroitusoireita :/

Huoh. Voi kun pystyisi elämään ilman lääkkeitä, ei tarvitsisi miettiä ja pelätä lääkkeiden mahdollisia aloitus/lopetusoireita ja sitä, sekoittaako aivotoimintansa kenties lopullisesti kun lääkityksiä muutellaan jatkuvasti.

Nyt taidan mennä loppuillaksi peiton alle itkemään.

Mitä jää jäljelle?

Viime lauantai oli paha päivä.

Vaikea päivä, todella vaikea. Yksi pahimpia päiviä pitkään aikaan.

En tiedä, mitä tapahtui. Oli vaan niin pirun paha olla. Kaikki seinät tuntuivat kaatuvan päälle ja  koko elämä luhistuvan kasaan. Ja minä itkin. Ja romahdin.

Ja tein sen, mitä mun ei enää koskaan pitänyt tehdä: sorruin viiltelemään. Ja nyt vasenta käsivartta "koristaa" viisi haavaa, viisi syvän punertavaa, ilkeän näköistä viiltohaavaa. Niistä jää varmasti pahat arvet, sellaiset arvet joita ei pysty piilottamaan ilman pitkiä paitoja, sellaiset jäljet joista näkee, että ne on tehty tahallaan.

Yritän etsiä asian positiivisia puolia. Onneksi en viiltänyt niin syvään, että olisin tarvinnut tikkausta. Pystyin lopettamaan ajoissa, vaikka se oli vaikeaa (olisin halunnut vain jatkaa ja jatkaa). Heitin terät välittömästi roskiin.

En uskalla tässä kunnossa säilyttää mitään liian terävää kotonani, koska pelkään alituisesti, että jokin päässä naksahtaa pian uudelleen ja seuraavalla kerralla en ehkä pystykään lopettamaan ennen kuin jotain oikeasti vakavaa tapahtuu...



On pelottavaa olla näin epävakaa. Koskaan ei tiedä, milloin ns. "sekoaa" ja satuttaa itseään joskus pahastikin. Tämä pää ei vain pysy kasassa.

Epäilen vahvasti, että pari viikkoa sitten aloittamani Triptyl on laukaissut tämän itsetuhovietin, josta jo välillä olin pääsemässä irti. Viime päivinä olen ollut tavallista ärtyisämpi ja aggressiivisempi. Ja ajatellut itseni vahingoittamista ja itsemurhaa jatkuvasti. Sanoista tekoihin siirtyminen, toisin sanoen terään tarttuminen, on asia joka säikäytti itseni pahanpäiväisesti, koska edellisestä viiltelykerrasta on lähes vuosi ja olin jo melko varma, että terät olisivat taaksejäänyttä elämää.

Mutta olen jo tottunut tähän, tällainen epävakaa hullu mä olen aina ollut, jo lapsena. Paremmat ja huonommat kaudet vuorottelevat ja nyt on taas huonompi kausi meneillään, mutta yritän uskoa, pitää toivoa yllä, että tästäkin vielä selvitään, jotenkin. Ehkä.

Eilen oli kaunis aurinkoinen päivä ja lenkkeilin tuttua järvenrantapolkua. En kuitenkaan pystynyt nauttimaan kunnolla ulkoilusta, koska mieli hoki vain, millä tavalla voisin tappaa itseni ja milloin.

Katselin järven aaltoja ja tunsin voimakasta halua kävellä noiden tummien aaltojen kylmään syleilyyn ja lopettaa kaiken, kokonaan. Tässä ja nyt. Lopettaa tämän elämän, päästä lopullisesti eroon tästä tuskasta, joka on piinannut, kiduttanut minua niin kauan. Seitsemäntoista vuotta masennusta. Kuinka kauan jaksan kantaa tätä taakkaa?

On hetkiä, kun voimat tuntuvat olevan loppumaisillaan ja haluaisi vain kuolla siihen paikkaan. Haluaisi käpertyä kerälle ja nukahtaa, koskaan enää heräämättä. Halu päästä eroon tuskasta on niin suuri, että on valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta se loppuisi.

En kuitenkaan ole tappamassa itseäni, haluan ja aion pysytellä hengissä, mutta välillä tämä elo vain käy kovin raskaaksi. Niin raskaaksi, että väkisinkin alkaa miettimään niitä äärimmäisiä skenaarioita. Moni teistä lukijoista varmasti tietää, mitä tarkoitan.

Onneksi perjantaina on uusi aika varattuna psykiatrille ja täytyy kysyä, mitä mieltä hän on, kannattaako jatkaa lääkitystä vai olisiko paras lopettaa kokonaan, kun sivuvaikutuksena on tämä itsetuhoisuus.

Ehkä tämä menee pian ohi, mutta entä jos ei menekään? En haluaisi joutua enää osastolle...

Tajusin, että tarvitsen elämälleni tarkoituksen. Edes jonkinlaisen. Täytyy olla joku syy pysytellä hengissä. Mistä löytäisin sen syyn? Olen yrittänyt miettiä, mutta vaihtoehdot ovat aika vähissä.

Vanhemmat. Heidän vuokseen täytyy jatkaa. En voi tappaa itseäni niin kauan kun he ovat hengissä, se olisi heille liikaa. Mutta he ovat jo vanhoja, eivätkä ehkä elä enää montaa vuotta. Entä sen jälkeen, mikä olisi sitten syyni elää?

Veljilleni on varmaan aika lailla sama, olenko elossa vai kuollut. Emme ole koskaan olleet läheisiä, millään tasolla.

Onhan minulla toki harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita: lukeminen, valokuvaaminen, satunnainen runojen kirjoittaminen, musiikki, lenkkeily, muutamia mainitakseni. Rakastan elokuvia ja sarjoja, uppoutumista toiseen maailmaan.

Eskapismi onkin tähän asti ollut pelastukseni.

Mutta sekään ei riitä loputtomiin. Todellisuutta ei voi paeta jatkuvasti... Tai ehkä joku voi, mutta minä en siihen pysty.

Ystävät? He asuvat kaukana ja tänä vuonna olen nähnyt heitä tasan kaksi kertaa. Heistä ei ole
minun pelastajikseni, eikä sitä voi heiltä (tai keneltäkään) vaatia.

Ammattia ei ole ja kaikki motivaatio opiskelua kohtaan on kadonnut, kun mietin, että se olisi aivan turhaa, kun en koskaan pysty kuitenkaan menemään töihin.

Parisuhdetta olen aina kaivannut, mutta koskaan en ole sellaista onnistunut löytämään, enkä enää usko sen olevan edes mahdollista, monestakin syystä (enimmäkseen, koska olen hullu).

Mitä siis jää jäljelle? Millä elämänhalun saa pidettyä yllä, kun tuntuu siltä, että on menettänyt jo melkein kaiken mahdollisen?

Käyn terapiassa kahdesti viikossa, mutta on vaikea uskoa, että edes se voisi minua parantaa, kun taustalla on niin vaikeita, syviä traumoja. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, ehkä ihmeitä tapahtuu?

Mutta pelkään pahoin, että joku kaunis päivä minä tulen häviämään tämän taistelun masennusta vastaan.

Syrjäytynyt, mutta aivan sama

Viime aikoina olen alkanut olla lähes pelottavan välinpitämätön tulevaisuuteni suhteen.

Olen tajunnut, että tätä menoa syrjäydyn yhteiskunnasta lopullisesti, mutta en jaksa enää välittää. Se ei edes pelota minua, vaikka nuorempana ahdisti, että mitä jos joudun pysyvälle eläkkeelle, mitä jos en koskaan saa kunnon koulutusta ja pääse kiinni ns. oikeaan työelämään?

Nykyään se on minulle aivan sama. En jaksa vaivata päätäni asioilla, joihin en pysty vaikuttamaan.

Suomessa on suurtyöttömyys ja niillä, jotka ovat palkkatöissä, työtahti kiristyy entisestään. Miten voisin pärjätä tällä olemattomalla stressinsietokyvyllä ja näiden sairauksien kanssa, kun terveilläkin ihmisillä on vaikeuksia kestää työstressiä?

En valinnut sairastua, en halunnut, että näin kävisi, joten en katso olevani vastuussa yhteiskunnan pyörittämisestä. Tehköön terveet töitä, minulle on aivan sama, vaikka itse en tekisi minkäänlaisia töitä enää ikinä.

Aiemmin syrjäytyminen sanana pelotti ja oli ahdistavaa ajatella, että itse olisin jonain päivänä mahdollisesti syrjäytynyt. Nyt olen sitä, kirjaimellisesti, syrjäytynyt ainakin avoimilta työmarkkinoilta ja aika pitkälti ihmissuhteistakin, mutta tästäkään en oikein jaksa välittää.

Tulevaisuus, se on sanana niin kaukainen. Mikä tulevaisuus, eihän minulla tule olemaan mitään tulevaisuutta, ei tässä systeemissä. Tulevaisuudessa siintää korkeintaan työkyvyttömyyseläke.

Ja sekin on ihan sama. Laittakoot eläkkeelle vaikka huomenna, en jaksa välittää. Jokatapauksessa haen sossusta rahani ensi kuussakin ja varmaan loppuikäni, mutta olen jo sopeutunut ajatukseen.

Työkkäristä tuli kutsu tapaamiseen, jonne tulee myös Kelan työntekijä. Varmaan ehdottavat minulle jotain kuntoutuskurssia ja sekin on aivan sama. Voin mennä tai olla menemättä, ihan kuinka vain, ei se elämääni vaikuta millään tavalla, tämä tilanne on ja pysyy, vaikka kuka tekisi mitä.

Sairaspäivärahapäätös on myöhässä, koska Kela vaatii A-lausunnon lisäksi jonkun epikriisin ja kun soitin psykiatrian polille maanantaina, olivat siellä ihan ihmeissään ja sanoivat, että lääkäri soittaa asiasta takaisin. No nyt on keskiviikko, eikä puhelua ole vieläkään tullut.

En siis tiedä, milloin saan seuraavan kerran rahaa. Asumistuki onneksi tulee aina kuun alussa, se onkin ainoa raha, joka tulee säännöllisesti. Muut tuet pitää joka kerta hakea erikseen, eikä koskaan tiedä etukäteen, milloin ne ovat tilillä, mutta rahattomuuskin on oikeastaan evvk.

Näkkileipää, makaronia ja muutakin ruokaa on onneksi kaapissa. Arvasin nimittäin etukäteen, että näin siinä käy, kun hakee sairasloman ja toimittaa todistuksen Kelaan, aina tulee jotain ihme mulkkauksia siellä päässä, byrokratiaa ja tuet viivästyvät. Joka ikinen kerta sama juttu.

Tänään tuli ilmoitus DNA:lta, että nettilasku on erääntynyt ja pitäisi maksaa huomenna. Ei ole rahaa ja aivan sama. Siinähän erääntyy, en jaksa välittää. Menköön vaikka luottotiedot, mihin mä niitä edes tarvitsen kun en koskaan tule menemään töihin enkä kuitenkaan pääse muuttamaan pois tästä kunnan kämpästä?

Kunhan eivät vaan katkaise nettiyhteyttä, tämä on henkireikäni. Pitänee soittaa huomenna sinne jos jaksaa ja sopia maksuaikataulusta. 

Kaveri tosiaan muutti kaupunkiin X, kuten edellisestä postauksesta ilmenee ja olen tajunnut, että ihan sama, vaikka en enää koskaan kuulisi siitä ihmisestä mitään. Ei huvita sosialisoiminen tällä hetkellä.

Mikä sitten huvittaa? No jos rehellisiä ollaan, niin ei oikein mikään. Lenkkeillä yritän selän takia säännöllisesti, jos on vähänkin ilmaa ja nautin kyllä syksystä omalla tavallani, jos on suht kirkasta ja aurinkoista. Yritän myös lukea kirjoja (huonolla menestyksellä) ja surffaan paljon netissä, tykkään katsella mm. erilaisia vlogeja ja luen mielelläni keskustelupalstoja.

Muuten en tee paljoa. Henkilökohtaisen hygienian hoidan sekä jaksaessani kokkailen ja siivoan suht säännöllisesti, mutta tätä nykyä olen aika passivoitunut. Mitään ei oikein saa aikaiseksi, kun ei ole säännöllistä päivärytmiä kahden viikottaisen terapiakerran lisäksi.

Mietin uutta harrastusta, esim. kansanopiston kurssit kiinnostaisivat, mutta rahatilanne ja sosiaalinen fobia estävät tällä hetkellä osallistumisen. Välillä kiertelen kaupoissa ja erityisesti kirpputoreilla, josta saan jonkinlaista nautintoa. Joskus valokuvaan, jos jaksan ulkoiluttaa kameraa.

Katson jonkin verran elokuvia, erityisesti kauhua, siitä olen aina pitänyt. Seuraan myös muutamaa tv-sarjaa. 

Siinä elämäni hyvin pitkälti on.

Tein sillä psykiatrikäynnillä masennustestin, joka näytti vaikeaa masennusta, joten alaspäin on taas menty. Tosin testin tuloshan vaihtelee päivästä riippuen, joten en oikein usko, että voisin olla vakavasti masentunut. Keskivaikeasti korkeintaan.

Mutta passivoitunut, sitä kyllä olen, se täytyy myöntää. Tajusin tässä hiljattain, ettei minulla ole enää unelmia ja se teki hieman surulliseksi, unelmointi kun on aina ollut itselleni tärkeää. Ei vain ole enää, mistä haaveilla.

Tai onhan niitä asioita, joita haluaisi, esim. terveys, paremmat ihmissuhteet, koulutus, jonkinasteinen työelämään osallistuminen, kunnollinen toimeentulo, asunto jossa ei olisi repeilleitä tapetteja ja lohkeilleita kaapinovia jne...

Mutta kun en usko, että nuo asiat olisivat kohdallani mahdollisia, niin siksi kai olen lakannut haaveilemasta. Tekee nimittäin liian kipeää, kun huomaa, etteivät ne unelmat koskaan toteudu.

Mutta kai näinkin voi elää. (Joskaan ei kovin onnellista elämää)

Kun elämä alkaa muistuttaa valheiden verkkoa

Lääkäri kirjoitti sitten sen kuukauden sairaslomaa, onneksi.

En tiedä, pystynkö menemään koskaan enää takaisin sinne ns. työpaikkaani. Tuntuu, että ketään ei siellä kiinnosta, mikä on vointini ja minkä takia ylipäätään jäin sairaslomalle. Kun soitin ohjaajalleni ja kerroin, että olen sairaslomalla tämän kuukauden loppuun, hän ei edes kysynyt, että minkä takia. Käski vain toimittaa lääkärintodistuksen Kelaan ja sinne minä sen sitten vein.

Mitä mä oikeasti teen tuollaisella ns. työpaikalla, jossa ei opi mitään tärkeää, josta ei ole mitään hyötyä ja jossa ketään ei kiinnosta? Paikkahan on siis sellainen ns. työpaja, jonne pistetään kaikki ne, joista ei ole avoimille työmarkkinoille. Siellä on paljon alkoholisteja, pitkäaikaistyöttömiä ja muuten vain ongelmaisia. En tiedä yhtäkään työkaveria, joka olisi täysin terve. Kaikilla on jotain vikaa joko päässä tai jossain muualla. Eikä se minua haittaa millään tavalla, mutta kun sitä työtä ei voi edes kutsua työksi, vaan se on lähinnä joutavaa puuhastelua, mikä repii ainakin mun hermojani pahemman kerran...

Kyseisellä pajalla tehdään lähinnä käsitöitä ja ompeluhommia. Paljon on kaikenlaista askartalua, kuten korttien tekemistä jne. Mikä sinällään on ihan ok, mutta kun sitä ei miellä millään tasolla oikeana työnä, koska siitä ei makseta minkäänlaista palkkaa, ei edes palkkatukea, eikä kukaan arvosta sitä mitä teet, eikä se ns. työ oikeastaan vaadi juuri mitään ja henkilökunnalle tuntuu olevan aivan sama, mitä siellä teet ja oletko ylipäätään paikalla...Juu työilmapiiri ei todellakaan ole kaikista paras. Monia suorastaan vituttaa olla kyseisessä paikassa. Ja osa on sanonut sen aivan suoraan.

Olen ilmaissut, että haluaisin ommella, mutta se ei käy, koska olen paikalla vain yhtenä (aiemmin kahtena) päivänä viikossa ja ne, jotka ompelevat, tekevät täyttä viikkoa. Ei tunnu kovin reilulta, mutta minkäs teet.

Kaikki mitä tuolla teen, tuntuu niin turhalta. Se tuntuu usein siltä, kuin olisi jossain lasten askartelukerhossa. Ehkä mulla on paha asenneongelma, mutta en ole koskaan viihtynyt tuossa paikassa. Tiesin jo vuosi sitten aloittaessani, että tuo ei ole ns. minun
paikkani eikä todellakaan ole ollut. Monena aamuna on suorastaan vituttanut lähteä sinne.

Onneksi tällä hetkellä ei tarvitse. Olen aika varma, että tulen hakemaan sairaslomalle jatkoa ja joko menen jonnekin muualle tai sitten jään vain oleilemaan. Työkkärissä pelottelivat jo vuosi sitten, että jos en tuolla viihdy niin mitään muuta paikkaa eivät mulle kuulemma löydä kun olen ns. vaativa tapaus eli niin sairaalloinen...Se jää sitten nähtäväksi, miten käy.

Ongelmana on se, miten kerron asian vanhemmilleni ja veljeni perheelle. Vanhempani kun eivät hyväksy terveydentilaani eli eivät ymmärrä, että olen oikeasti sairas. Veljen perhe taas halveksii työttömiä ja varsinkin veljen vaimo haukkuu melkein joka kerta tavatessamme, kuinka laiskoja työttömät ovat jne...

Oikeastaan olen käynyt tuolla pajalla enimmäkseen juuri sen takia, että vanhemmat ja veljen perhe pysyisivät suht tyytyväisinä eivätkä ahdistelisi kysymyksillään työttömyydestäni. On nimittäin pirun rasittavaa kuunnella toistuvasti, että mitä teet nyt, missä olet nyt, mitä aiot tehdä jatkossa jne...Tai, kuten äitini asian ilmaisi: "Ethän sä voi vaan olla tekemättä mitään, ei noin nuorta ihmistä voi laittaa eläkkeelle, kyllä jotain täytyy tehdä..."

Kenellekään ei voi olla rehellinen, ei edes ystäville. Olen antanut ymmärtää, että voin nykyään ihan hyvin ja kaikki menee kivasti. Elämäni alkaa muistuttaa valheiden verkkoa aina vain enemmän...

Joudun valehtelemaan ja salailemaan asioita, koska meidän perheessä mielenterveysongelmat ovat tabu ja mitä nyt sukukin sanoisi jos saisivat tietää? Ystävät ovat sen verran hyvin elämässään menestyneitä, etten usko heidän ymmärtävän, vaikka selittäisin. Ehkäpä joskus vielä kykenen siihen?

Tänään oli viikoittainen terapiasessio ja tuli puheeksi, että terapeuttini mielestä olen aivan liian kiinni vanhemmissani enkä ole osannut itsenäistyä heistä kunnolla, varsinkaan äidistäni. Mikä on varmaan ihan totta. Vaikka välimme olivat murrosiässä hankalat niin sittemmin äidistä on tullut minulle aika läheinen. Hän tietää paljon elämästäni ja toisaalta taas joistain asioista (kuten psyykkisestä tilastani) ei tiedä oikeastaan mitään.

Usein tuntuu, ettei äiti osaa oikein vieläkään pitää minua aikuisena vaan enemmänkin holhottavana lapsena. Ehkä se johtuu siitä, että olen ns. iltatähti ja perheen nuorimmainen, ainoa tytär. Sitäpaitsi äidillä ei ole yhtään ystäviä eikä hän pidä sukuunsa mitään yhteyttä, joten olen tavallaan myös hänen ainoa ns. ystävänsä, mikä aiheuttaa välillä aikamoisia paineita itselleni. Äidillä ei oikein ole ketään muuta, jolle puhua ja joskus olen joutunut kuuntelemaan hieman liikaakin hänen juttujaan.

Mutta siis, ongelma on nyt tämä, että äitini soitti minulle tänään ja vanhempani ovat päättäneet juhlistaa äidin lähestyviä syntymäpäiviä hotellissa yöpymällä ja minut halutaan mukaan. Synttärit ovat keskellä viikkoa ja terapia-aikani osuu juuri lähtöpäivälle. Toisaalta haluaisin lähteä, saisin vähän lomaa arjesta ja ilmaisen ylläpidon, mutta toisaalta taas en, koska hävettää kun tämän ikäisellä ei ole varaa maksaa itse edes yhtä yötä hotellihuoneessa. Enkä voi kertoa vanhemmilleni olevani sairaslomalla (varsinkin isäni tuntien hän suuttuisi) ja pelkään, että he kyselevät minulta liikaa kysymyksiä (äiti on kovin utelias ns. työni suhteen) ja en tiedä, jaksanko sitä. Sitäpaitsi isä on melkein aina huonolla tuulella, jos joutuu matkustamaan ja pilaa näinollen muidenkin tunnelman.

Pelkään myös terapeuttini reaktiota, kun joudun siirtämään tämän takia viikottaista aikaamme ja hän suhtautuu muutenkin vanhempiini aika negatiivisesti ja on antanut ymmärtää, että minun pitäisi pitää heihin vähemmän yhteyttä tai siltä musta ainakin tuntuu...Entä jos terapeutti ei suostu siirtämään aikaa? Olen nimittäin tehnyt kirjallisen sopimuksen, jossa sitoudun viikottaisiin tapaamisiin ja ilman todella pätevää syytä aikoja ei peruta/siirretä tai muuten joutuu maksamaan 70€ menetetystä käyntiajasta.

Ja muutenkin, olen alkanut miettiä, valitsinko sittenkin väärän terapeutin, tämä keski-ikäinen naisihminen tuntuu aika etäiseltä ja osin kylmältäkin ja joskus hän puhuu päälleni niin, etten saa sanotuksi lausetta loppuun. Tämä ärsyttää aika paljon, mutta en tiedä, ehkä se on tarkoituskin saada minussa tunteita esiin? Hän myös vilkuilee kelloa jatkuvasti, aivan kuin odottaisi, milloin aikamme loppuu. Toisaalta terapeutilla on erittäin korkea koulutus ja hän vaikuttaa muuten ihan pätevältä. Jotenkin vain tuntuu siltä, etteivät kemiamme oikein kohtaa. En oikein pysty luottamaan häneen.

Täytyy nyt toistaiseksi vaan katsoa, josko se tästä paranisi.

Mielialojen suhteen menee siedettävästi, välillä masentaa tosi pahasti, mutta toisaalta on paljon myös hyviä hetkiä, niistä ei vaan tule juuri tänne blogiin kirjoitettua, koska tämä on nimenomaan niitä vaikeita hetkiä varten, että saa purkaa itseään.

Aloitin viikko sitten Triptyl-lääkityksen 25mg joka olisi tarkoitus nostaa 50:n milligrammaan. Pitäisi auttaa masennukseen sekä myös migreenikohtauksiin ja jännityspäänsärkyyn.

Vaikutusta odotellessa...

Välikohtaus töissä ja kaveri muuttaa pois

En tiedä, miten aloittaisin tämän postauksen. Tuntuu, etten osaa enää kirjoittaa.

Kirjoittaminen on niitä harvoja asioita, jotka tuovat minulle iloa ja onnistumisen kokemuksia, enkä haluaisi menettää vielä tätäkin kaiken muun lisäksi...

Maanantaina töissä sattui välikohtaus, jonka johdosta päädyin hakemaan sairaslomaa. Aika psykiatrille on varattu huomisaamuksi (onneksi sain ajan nopeasti!) ja haluan olla ainakin kuukauden lomalla. Muuten tämä pää hajoaa totaalisesti.

Maanantai oli siis kaikin puolin surkea päivä (itkin töissä 10 minuuttia vessassa välikohtauksen takia ja lähdin kesken päivän pois ilmoittamatta kenellekään) mutta sitten kännykkääni saapui viesti, josta ilahduin kovasti: samalla paikkakunnalla asuva entinen työkaveri, jonka kanssa olemme pitäneet säännöllisesti yhteyttä, ehdotti että voisi tulla käymään luonani. Sovimme, että hän tulisi heti seuraavana päivänä, tiistaina.

Kävimme kaupassa ja ostimme syömistä ja juomista illaksi. Iloitsin siitä, että voisin unohtaa murheeni hetkeksi saadessani mukavaa seuraa, olenhan ollut aika yksinäinen välillä.

Ilta vaikutti ensin alkavan lupaavasti, mutta sitten kesken ruokailun kaveri ilmoitti, että hän muuttaa loppuviikolla pois täältä, kaupunkiin X, satojen kilometrien päähän. Hänen piti alunperin muuttaa vasta ensi vuonna, mutta suunnitelmat muuttuivatkin yllättäen.

Lienee tarpeetonta sanoa, että omalta osaltani ilta oli aika lailla pilalla tämän tiedon saatuani. En enää pystynyt iloitsemaan seurasta, kun mietin vain, että tämä on nyt sitten viimeinen iltamme yhdessä ja että en näe varmasti häntä pitkään aikaan, jos enää koskaan.

Tiesin kyllä, että tämä ihminen on aika impulsiivinen, mutta en silti olisi osannut odottaa mitään tällaista.

Tämä tuli niinsanotusti täysin puun takaa. Mutta toisaalta, olin tietyllä tapaa osannut odottaa jotain tämänkaltaista. Koska minulle yleensä käy ihmisten kanssa aina lopulta huonosti.

Näin se menee: kiinnyn ihmisiin ja sitten he lähtevät ja hylkäävät minut. Been there, done that. Not a big deal.

Paitsi että en pysty suhtautumaan tähän kovin tyynesti. Koen, että taas yksi ihminen on tehnyt saman, minkä kaikki muutkin: hylännyt minut. Sovimme toki pitävämme yhteyttä jatkossakin, mutta eihän se ole sama asia.

Tämä on jo viides itselleni tärkeä ja rakas ihminen elämässäni, joka tekee samanlaisen paskatempun kuin ne muutkin: muuttaa toiselle paikkakunnalle niinsanotusti ex tempore ja jättää minut yksin.

Itku kuristaa kurkkua, mutta samalla olen sisältä jotenkin turta.

Arvasin, että lopulta tässä kävisi näin...