Ei tämän pitänyt olla mahdollista

Häpeän.

Häpeän niin kovasti itseäni, että annoin sen kaiken pahan tapahtua itselleni.

Kiusaamisen. Traumatisoitumisen. En olisi saanut antaa sen tapahtua, niin mieleni hokee minulle, eikä suostu uskomaan, etten voinut lapsena asialle mitään.

En kestänytkään kiusatuksi joutumista niin hyvin kuin olin uskotellut itselleni. Kuvittelin aina, että olin niitä harvoja yksilöitä, joihin kiusaaminen ei vaikuttanut kovin paljoa. Luulin olevani vahva, kun selvisin mukamas ilman pahempia traumoja.

Olin ihan tosissani sitä mieltä, että jätin peruskoulusta päästyäni ne asiat lopullisesti taakseni, että ne eivät enää vaikuttaisi elämääni, että minä olisin se joka nauraisi viimeksi enkä soisi enää ajatustakaan kiusaajilleni, koskaan.

Halusin olla vahva, vahvempi kuin kiusaajani, vahvempi kuin ne, jotka minut rikkoivat. Pitkään luulinkin sitä olevani, kunnes illuusio sortui ja tajusin, että itseasiassa en ollutkaan vahva. Päinvastoin, olin niin heikko ja henkisesti hauras, etten pystynyt muistelemaan enkä ajattelemaan niitä aikoja, koska minut
rikottiin niin täydellisesti ja traumatisoitiin, etten kerta kaikkiaan pystynyt hyväksymään sitä.

Ja nyt häpeä on sanoinkuvaamaton, kun en pääsekään enää pakoon menneisyyttäni ja sitä tuskallista tosiasiaa, että ne ihmiset, lapset ja aikuiset minun lapsuudessani, ne tekivät minun hauraalle psyykelleni korjaamatonta vahinkoa. Ne ihmiset ovat kaiken takana. Heidän takiaan jouduin luomaan itselleni
vahingollisia puolistusmekanismeja enkä ole koskaan pystynyt kunnollisiin ihmissuhteisiin.

Juoksin koko ajan pakoon menneisyyttä tajuamatta, että edes tein niin. Minä todella kuvittelin selvinneeni vähällä. Minä todella uskoin olevani vahva. Ja sitten tajusin, että en ollutkaan. Päinvastoin, yli 15 vuoden ajan selvisin ainoastaan sillä, että pystyin kieltämään todellisuuden. Tai oikeammin, kieltämään
menneisyyden ja sen vaikutuksen elämääni.

Ja nyt olen aivan palasina ja hajalla, kun vihdoin tajuan, mitä minulle on tehty. Mitä todella tapahtui ja kuinka koko elämäni on ollut yhtä karkuun juoksemista. Ja kuinka olenkaan vahingoittanut itseäni ja ajautunut vääriin ratkaisuihin ja vahingollisiin ihmissuhteisiin kaiken sen takia, mitä ne kusipäät minulle tekivät.

Minut on rikottu lapsena ja osa minusta kokee, että se kaikki on omaa syytäni. Hävettää, kun on ollut sellainen lapsi, jota kaikki ovat inhonneet ja halveksineet. Koulutoverit, heidän vanhempansa, opettajat.

Lista on pitkä. Jopa oma isäni tuntui inhonneen minua, ainakin murrosiässä.

Kukaan ei puuttunut kiusaamiseeni. Ei yksikään aikuinen. Ketään ei kiinnostanut. Ja niin minä tunnen edelleen, että se on oma vikani. Koska olin "sellainen" lapsi. Huono, tuhma, paha ja ilkeä. Provosoiva, ärsyttävä kakara. Niin paljon sain palautetta, sekä lapsilta että aikuisilta, että olin ärsyttävä kakara. Ja minua sai kohdella sen takia kaltoin.

Oma serkkuni antoi minulle risua, koska olin "ärsyttänyt hänen lapsiaan." Omat vanhempani piiskasivat minua, koska olin ollut "tuhma." Veljen tyttöystävä sanoi suoraan päin naamaani, että olin rasittava. Eräs teini-ikäinen tyttö, kerho-ohjaajani, kertoi minulle myös, miten ärsyttävä kakara olin. Samoin tätini, jonka mielestä minun olisi 11-vuotiaana pitänyt olla "melkein aikuinen" ja kun en käyttäytynyt aikuisen tavoin niin tottakai olin pilalle hemmoteltu ja vääränlainen lapsi.

Samankaltaisia esimerkkejä on lisää. Selvästikin suurin osa ihmisistä, niin aikuisista kuin lapsistakin, inhosi minua ja he toivat myös selkeästi esiin sen inhon. Kyllähän minussa täytyi olla jotain pahasti vialla, kun niin moni aikuinen kohteli kaltoin, fyysisesti ja verbaalisesti. Kävivät minun, pienen
lapsen, kimppuun. Eivät pitäneet minusta ja näyttivät sen aivan suoraan.

Terapeuttini mukaan vika on niissä aikuisissa ja heidän olisi pitänyt käyttäytyä aikuismaisesti ja kantaa vastuunsa, eikä sysätä sitä vastuuta pienen lapsen harteille. Ongelmani on se, etten kykene uskomaan terapeuttiani. Voiko niin moni aikuinen olla väärässä? Miten he muka voisivat olla väärässä? Kun kaikki olivat kimpussani, tavalla tai toisella. Eihän kenenkään kimpuun hyökätä ilman syytä. Jotain minussa on ollut, joka niitä ärsytti. Kunpa olisin ollut toisenlainen, vähemmän provosoiva ja ärsyttävä. Jos vain olisin osannut olla samanlainen kuin muut, olisin varmasti säästynyt paljolta.

En voi lakata syyllistämästä itseäni. Tunnen syvällä sisimmässäni olevani jotenkin likainen ja saastainen. Huono, hävettävä, nolo. Ärsyttävä. Sellainen, jota kaikki halveksivat (ja syystäkin). Minussa on kaikki mahdolliset viat, täytyy olla, ei kai muuten minulle olisi käynyt näin? Ja ansaitsin varmasti sen
kaiken ja ansaitsen edelleenkin kaiken pahan, joka minulle tapahtuu, koska olen viallinen.

Olen ollut viallinen jo syntymästäni, se on ainoa looginen selitys. Eivät ne muuten olisi hyökänneet minua vastaan pienestä pitäen. Jokin perustavaa laatua oleva vika, stigma, minussa on, jota en itse näe, mutta jonka kaikki muut näkevät ja sen takia minusta ei pidetä ja sen takia se olen aina minä, jonka kimppuun käydään verbaalisesti. Koska olen kai edelleenkin "ärsyttävä" enkä tiedä, miten lakata olemasta "ärsyttävä."

Ehkä minua ei vain ole luotu ihmisten keskuuteen? Ehkä pitäisi vetäytyä erakoksi jonnekin korpeen ja katkaista kaikki ihmiskontaktit, koska jos jotain olen tässä elämässä oppinut niin se, että ihmiset ovat yhtä kuin "tuska." En usko, että minusta enää koskaan on normaaleihin ihmissuhteisiin. Miten muka voisi olla, eiväthän ihmissuhteeni ole tähänkään asti olleet ns. normaaleja?

Olen aina vetänyt puoleeni outoja tapauksia, ns. "friikkejä." Tajusin vasta aivan hiljattain, että varmaankin juuri siksi, koska taidan itsekin olla sellainen "friikki" ns. normaaleiden ihmisten silmissä. Ehkä se on selitys, miksi kaikki aina menee päin helvettiä?  Minä olen niin perustavalla tavalla erilainen, että
kukaan normaali ihminen ei oikeasti viihdy seurassani. Kai ne vaistoavat, että olen erilainen ja siksi ovat aina karttaneet minua.

Häpeä. Se on minussa niin syvällä, että on yhtä kuin koko olemukseni. Olen ns. häpeästä rakennettu, koko persoonani on häpeän lävistämä. Häpeä syntyi siitä, että en koskaan kelvannut heille, joille halusin niin kipeästi kelvata. Hain aina hyväksyntää vääriltä ihmisiltä. He, joiden ystävä olisin halunnut olla, eivät
koskaan halunneet olla minun ystäviäni. Samoin ne miehet, joiden kanssa olisin halunnut seurustelusuhteen, eivät koskaan halunneet suhdetta minun kanssani.

Ilmankos en ole koskaan tuntenut sopeutuvani kunnolla mihinkään, en ole koskaan oikeasti ollut osa mitään porukkaa. Tunnen aina olevani se joukon jatke, ylimääräinen kolmas tai viides pyörä, se pala, joka ei sovi palapeliin. Outo, erilainen, kaikella tapaa poikkeava. Identiteettini on aina ollut häilyväinen,
enkä vielä tänäkään päivänä tunne itseäni kunnolla. Koska en oikeastaan tiedä vastausta kysymykseen "kuka minä olen?" 

Ehkä en ole kukaan. Ehkä "minua" ei ole oikeasti olemassa. Ehkä olen vain joku lavaste tai kulissi, julkisivu ja naamio. Luullut olevani jotain ja sitten en olekaan mitään. Olen arvoitus itselleni, vaikka aina ennen luulin omaavani vahvan, juuri tietynlaisen identiteetin. Ja nyt sitten paljastuu, etten ehkä olekaan se
ihminen, joka luulin niin pitkään olevani.

Millainen on perusolemukseni? En osaa vastata. Koko olemassaoloni on tuskan ja häpeän vääristämä, sisäinen peilini on mennyt sirpaleiksi jo varhain. Miten siinä voi opetella tuntemaan itsensä, kun koko elämä roikkuu sen varassa, että onnistuu kieltämään itsensä ja menneisyytensä?

Jotenkin ajattelen, että näin ei pitänyt käydä, ei minulle, ei koskaan. Miten tämä on siis mahdollista, että näin kävi sittenkin? Ei tämän pitänyt mennä näin, ei tämän pitänyt olla mahdollista. Eihän mun pitänyt mennä rikki, ei niiden ihmisten takia, ei kenenkään takia. Minunhan piti olla vahva. Miksi siis murruin
ja hajosin, miten olen voinut päästää itseni tähän pisteeseen?

Koska olen heikko. Ja halveksin itseäni sen takia.

Olen pettänyt itseni, pettänyt itselleni antamani lupauksen siitä, etten koskaan sortuisi niiden takia.

En antanut koskaan itselleni lupaa olla sillä tavalla heikko. En antanut itselleni lupaa muistaa. Koska muistaminen olisi tehnyt minusta heikon ja haavoittuvan ja sen takia kaikki piti kieltää.

Mikä kiusaaminen? Ei minua nyt niin pahasti kiusattu, ei mulla ole lupaa valittaa tai surra sen takia. Monille tapahtuu paljon pahempaa. Eihän minua koskaan edes hakattu kiusaajieni toimesta. En joutunut kokemaan fyysistä väkivaltaa, ainoastaan henkistä.

Tai no, kerran kaksi tyttöä jahtasi minua pitkin kylänraittia ja muistan juoseeni heitä karkuun ja pääsinkin karkuun erään ns. kaverini kotipihalle, mutta eihän se nyt ollut mitään verrattuna siihen, mitä niin monet joutuvat kokemaan, eihän?

Olen aina vähätellyt traumojani ajattelemalla, että "eihän se nyt ollut niin vakavaa." 9 vuotta kestänyt verbaalinen kiusaaminen ja porukasta eristäminen ei mukamas ollut traumaattista, koska "muille tapahtuu niin paljon pahempaa" ja "eihän ne kuitenkaan hakanneet mua." Kuten sanottu, en koskaan antanut itselleni lupaa surra sitä, mitä minulle tehtiin. Opin vähättelemään asiaa, koska minunhan piti vain olla kiitollinen siitä, ettei mitään pahempaa tapahtunut.

Ilmeisesti se on kuitenkin ollut tarpeeksi pahaa ja traumatisoivaa ja mitä ilmeisimmin olen kokenut henkistä väkivaltaa sekä lasten että aikuisten taholta, mutta silti yritän vakuuttaa itselleni, ettei minulla ole oikeutta surra ja olla heikko, koska selvisin kuitenkin suhteellisen vähällä, kun vertaa moniin muihin.

Sitäpaitsi häpeän niin paljon omaa traumatisoitumistani, että minulla on edelleen valtava tarve kieltää koko asia. Enää se ei onnistu ja siksi tämä häpeä tuntuu entistä pahemmalta. Kun en onnistunutkaan kieltämään omaa tuskaani, joka tunkee väkisin pintaan.

Kun on ollut pakko tunnustaa se tosiasia, että minulla on vakavia traumoja jotka johtuvat koulukiusaamisesta sekä kotioloista ja niitä traumoja täytyy käsitellä, mikäli enää koskaan aion elää ns. normaalia elämää.

Pelkään, etten koskaan tule pääsemään tästä valtavasta häpeästä eroon, vaikka kävisin terapiassa 50 vuotta...

Kun isä haavoittaa tytärtään

Minulla on ollut aina ristiriitainen suhde miehiin.

Lapsena pelkäsin isää. Hänellä oli taipumusta aggressiivisuuteen ja väkivaltaan. Sain säännöllisesti ruumiillisia rangaistuksia, jos olin ollut "tuhma." Rakastin isää, mutta hän ei ollut sellainen vakaa ja turvallinen aikuinen, johon olisi voinut tukeutua kunnolla.

Murrosiässä aloin vihata isää, monestakin eri syystä. Hän on aina halveksinut naisia ja on edelleen sitä mieltä, että nainen kuuluu hellan ja nyrkin väliin. Hän ei arvosta äitiäni eikä äidin tekemää työtä kotona, vaikka onkin kiihkeästi sitä mieltä, että se on nimenomaan äiti, joka jää kotiin hoitamaan lapsia ja miehen kuuluu tuoda leipä pöytään.

Hän halveksii erityisesti ylipainoisia naisia ja kommentoi ääneen naisten ulkonäköä ja painoa. Miesten lihavuudesta hän ei koskaan sano sanaakaan. Ei, nainen on objekti ja kohde, jota kuuluu arvostella ja josta saa tehdä pilkkaa, miehistä ei koskaan.

Isä halveksi teini-iässä minua, koska olin feministi. Hän härnäsi ja ärsytti, yritti haastaa kanssani riitaa ja saada minut suuttumaan, jotta voisi tuoda esiin omat vahvat näkemyksensä siitä, kuinka vääriä ajatukseni miehen ja naisen välisestä tasa-arvosta olivat. Hänen kanssaan ei edelleenkään voi keskustella aiheesta asiallisesti, koska hän suuttuu heti ja alkaa marttyyrimaisesti valittamaan, kuinka nykynaiset ovat itsekkäitä ja haluavat vain alistaa miehiä.

Isä on sovinisti ja vanhan kansan mies henkeen ja vereen. Enkä minä ole koskaan voinut sietää saati hyväksyä tätä piirrettä hänessä, aivan niinkuin hän ei hyväksy minun mielipiteitäni.

Molempiin veljiini suhde on aina ollut etäinen. Ikäeromme on yli 10 vuotta ja he olivat teini-ikäisiä kun synnyin. He eivät koskaan ole suhtautuneet minuun suojelevan isoveljen tavoin, vaan pikemminkin minua pidettiin ärsyttävänä kiusankappaleena, joka pyöri turhaan jaloissa. Hekään eivät kunnioita naisia pätkän vertaa ja ovat omaksuneet saman väheksyvän asenteen naisia kohtaan kuin isämme.

Koulussa pojat kohtelivat minua joko ilkeästi (tönimällä/huutelemalla) tai välinpitämättömästi. Ulkonäköäni pilkattiin säännöllisesti ja annettiin ymmärtää, kuinka ruma ja vastenmielinen olin. Suorastaan maailman oksettavimman näköinen otus (oikeasti olin kaunis lapsi.) Kaipasin hyväksyntää pojilta ja samalla opin inhoamaan heitä.

Aikuisena ajauduin hakemaan rakkautta vääriltä miehiltä. Nämä miehet kohtelivat minua kuin ilmaa. Ja joissakin tilanteissa kuin huoraa, jolla ei ole omia mielipiteitä ja tunteita. Olin heille pelkkä objekti - karkeasti sanottuna tissit, perse ja pillu. En ihminen, enkä missään nimessä tasavertainen. Pelkkä huora, joka ei ansaitse kunnioitusta vaan loputonta, pohjatonta halveksintaa.

Elämässäni ei ole ollut ainoatakaan tervettä miessuhdetta. Kaikkiin on liittynyt jonkinlaista hyväksikäyttöä, ilman että olen sitä yleensä edes tajunnut, vasta kuin jälkeenpäin.

Kuinka paljon omiin, huonoihin mieskokemuksiini on vaikuttanut oman isän esimerkki? Olenko tiedostamattani hakeutunut vääränlaisten miesten seuraan, hakenut hyväksyntää aivan vääriltä ihmisiltä, koska isä oli mitä oli?

Tunnistan itsessäni valtavan kaipuun ja tarpeen saada hyväksyntää nimenomaan miespuolisilta henkilöiltä. Haluaisin olla kaunis, ihailtu ja rakastettu. En ole koskaan tuntenut olevani sitä yhdenkään miehen kanssa. Ja tätä nykyä pelkään niin paljon miehiä, etten rohkene lähestyä ketään, koska olen oppinut ajattelemaan,
ettei kukaan normaali mies huolisi minua, koska olen niin vastenmielinen ja ruma. Pelkään myös tulevani uudelleen kaltoinkohdelluksi ja hyväksikäytetyksi, enkä usko, että kestäisin sitä näin epävakaassa henkisessä tilassa.

Tiedän, etten voi isää kaikesta syyttää, enkä sitä halua, mutta en voi kieltääkään sitä tuskallista tosiasiaa, että  isä on haavoittanut minua syvästi tuodessaan jatkuvasti esiin halveksuntansa naisia kohtaan (tajuaako hän, että minäkin olen nainen, vaikka olenkin hänen tyttärensä)?

Kerran kun mainitsin isälle, että minua loukkaa se tapa, kuinka hän puhuu naisista, niin isä totesi vain, että "Anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos." Miten voisin, olenhan itse sitä sukupuolta, jota isä pitää vähempiarvoisena? Miten voisin olla loukkaantumatta, kun isä tuo jatkuvasti sanoillaan ja
teoillaan esiin sen, että nainen ja naiseus on halveksittavaa ja vähempiarvoista kuin miehenä oleminen?

En tiedä, mistä tämä avautuminen tuli. Jotenkin oli vain pakko päästä purkamaan tämä asia, joka on vaivannut mieltäni jo vuosia. Ehkä nyt voin pikkuhiljaa alkaa päästä irti isästä ja hänen mielipiteistään, kun sain sanottua nämä asiat ääneen.

Loppuun kulutettu

Olen niin väsynyt. Kaikkeen.

Olo on tyhjiin puristettu, voimaton, loppuunkulutettu.

Haluaisi vain nukahtaa ja olla enää heräämättä. Tai jos heräisi niin jossain toisessa paikassa, toisessa todellisuudessa, eri ihmisenä.

En halua olla minä. En halua olla tämä ihminen, jonka elämässä kaikki tuntuu olevan tuhoontuomittua.

Päivän paras hetki on se hetki, kun tietää, että ihan kohta nukahtaa ja saa levätä edes sen 6-8 tuntia, olla poissa tästä todellisuudesta. Ja aamuisin masentaa herätä tähän samaan ankeaan todellisuuteen, joka tuntuu elinkautiselta vankeusrangaistukselta, josta ei ole mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen.

Minulla ei ole mahdollisuutta vapautua itsestäni. Joudun elämään itseni kanssa loppuun asti ja se tuntuu juuri nyt hirveän raskaalta ajatukselta, lähes sietämättömältä.

Pelkään kaiken muun lisäksi, että olen vakavasti sairas. Että multa löydetään ALS tai MS-tauti tai pitkälle edennyt syöpä tai jotain muuta kamalaa. Jalkoja, selkää ja käsiä särkee päivittäin ja käsivoimat ovat niin heikot, että hampaiden pesu, tiskaaminen ja kaikki arkiaskareet väsyttävät kädet melkein välittömästi.

Olen googletellut selvästikin liikaa ja itkenyt peloissani, kun en tiedä, mikä mulla on. Pakko varata aika lääkäriin lähipäivinä, muuten tulen hulluksi itseni kanssa, kun kehittelen mielessäni kaiken maailman kauhukuvia siitä, mitä kaikkea mahdollisesti sairastan.

Huomenna terapia. En haluaisi mennä, en puhua yhtään mistään. Haluan vain maata sängyssä ja unohtaa todellisuuden olemassaolon, vajota jonnekin fantasiamaailmaan, missä kaikki on hyvin tai edes suurin osa asioista. Nyt nimittäin tuntuu, ettei juuri mikään ole hyvin ja elämä on taas pelkkää alamäkeä.

Masennus on jälleen pahentunut, minkä varmaan huomaa viimeaikaisten tekstien sävystä. Haluan olla yksin, eristäytyä, maata kotona. En halua nähdä ihmisiä, korkeintaan lääkäriä ja pelkään, etten sieltäkään saa vastauksia.

Kuulostaa varmaan tosi sairaalta, mutta olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, että jos minulta löydettäisiin se pitkälle edennyt syöpä, niin tavallaan se ratkaisisi kaikki ongelmat. Ei tarvitsisi miettiä, elääkö vai kuolla, kun tietäisi kuolevansa kuitenkin. Ei tarvitsisi itse tehdä sitä päätöstä, kun kohtalo olisi tehnyt ratkaisun puolestani.

Voisi vihdoin luovuttaa ja lakata taistelemasta.

Vituttaa koko paska

Helvetin perkele.

Eilen illalla sain tietää Kelan omia sivuja vilkaistuani, kun laitoin työmarkkinatukihakemuksen eteenpäin sähköisesti,että Kela on laittanut minulle työmarkkinatukeen maksuesteen 22.7 alkaen, koska 3.8 olen ollut pois töistä (sairaana) ja tarvitsevat työpaikaltani selvityspyynnön asian johdosta.  Minulle tästä ei tietenkään
vaivauduttu ilmoittamaan ajoissa.

Kysyin vielä ohjaajalta, että eihän tästä tule mitään rahavaikeuksia ja tottakai hän vakuutteli, että ei tule, ei...

Rahaa on tilillä 15€ ja sossusta tuli tänään lisäselvityspyyntö toimeentulotukihakemukseen. Ei siis hajuakaan siitä, milloin saan rahaa ja ylihuomenna pitäisi ostaa bussikortti töihin, johon ei ole varaa. Rahat riittävät juuri ja juuri tämän viikon ruokiin.

Lääkkeet loppuvat ylihuomenna. Täytyy sitten olla ilman, ellen ota pikavippiä ja sitä en haluaisi tehdä ilman pakottavaa tarvetta, etenkin kun jouduin viime kuussa ottamaan 70 euron lainan, jonka onneksi sain maksettua takaisin. Jatkuva sairastelu on pannut talouden aika totaalisesti sekaisin...

Voi elämä, miksi kaiken täytyy aina olla näin vaikeaa?

En pystynyt menemään eilen töihin, koska sinne on tullut uusia ihmisiä ja mun tehtävänä olisi perehdyttää heitä tämän maan kieleen ja kulttuuriin ja pää ei kestä ja mietin jo vakavissani sairasloman hakemista. Keskusteltuani terapeutin kanssa päädyimme kuitenkin siihen, että menen torstaina juttelemaan ohjaajan kanssa ja mietimme yhdessä jotain ratkaisua asiaan.

Tänään sitten otin yhteyttä työpaikkani ohjaajaan ja selitin, miksi en voi nyt toimia sosiaalisissa tilanteissa, koska masennnus ja pelko, mutta häntä ei tuntunut paskaakaan kiinnostavan. Tuli tosi paha mieli, kun kerrankin yritin avautua ja se on näköjään aivan sama, mitä sanoo tai mitkä syyt itsellä on, toinen on asenteella evvk.

Haluaisin repiä koko työsopimuksen tässä ja nyt ja mennä huutamaan päin sen ihmisen naamaa, että pitäkää se surkea ja mitäänsanomaton harjoittelupaikkanne, minähän en saa edes palkkaa ja voisin aivan yhtä hyvin heittäytyä loppuelämäkseni sossun rahoille, kun mua pidetään toivottomana tapauksena anyway.

Koko elämä on yhtä pään hakkaamista seinään. Tekisi mieli ottaa ja lopettaa koko paska.

Ja raha-asiat, ne kusevat AINA. Mutta oikeastaan, onko silläkään enää mitään väliä? Vaikka menisi luottotiedot, ihan sama.
'

Tuntuu, ettei itsellä ole juurikaan mitään hävittävää enää.

Masennusta ja rahavaikeuksia

Vituttaa taas kaikki niin viimeisen päälle, että pää tuntuu hajoavan. Pakko tulla purkamaan tänne blogiin, että pysyy edes jotenkin järjissään...

Raha-asiat kusee aivan totaalisesti. Rahaa on tasan 10 euroa ja työmarkkinatuki tulee vasta joskus viikon päästä. Toimeentulotuesta en edes tiedä, saanko sitä, kuinka paljon ja milloin. Käsittelyaika on aina vähintään se 2 viikkoa ja hakemuksen vein vasta kuun viimeinen päivä (koska terapeutti antaa laskun aina kuun lopussa ja hakemus on toimitettava juuri silloin soskuun.)

Viikonloppuna isä täyttää vuosia ja täytyy matkustaa toiselle paikkakunnalle ja takaisin, matkoihin uppoaa ainakin 15 euroa ja en vaan voi jättää menemättä. Lääkkeitäkin pitäisi ostaa: migreenilääkkeet maksavat lähes kympin, migreeninestolääkkeet ja ketipinor (unettomuuteen) yhteensä yli 20€, särkylääkkeet (joita menee päivittäin) yli 7 €...

Hammaslääkärikin on alle 2 viikon päästä ja todennäköisesti joudun perumaan sen, kun yksityiseen ei nyt taida riittää rahat (ja kunnalliseen kuukausien jonot). Yksi reikä paikattava ja hammaskiveä otettava pois, kustantaa n. 150 €. Kyseisellä lääkärillä ei ole suorakorvausjärjestelmää, jolla saisi Kela-korvauksen heti maksettaessa, vaan korvausta pitää anoa jälkikäteen ja jostain syystä Kela hylkäsi hakemuksen ja ovat siellä sitä mieltä, että olen mukamas saanut jo korvauksen...Ja kyse oli siis vaivaisesta 27 eurosta.

Vanhemmilta en voi enää lainata rahaa, koska olen heiltä jo yli 200€ lainannut vuoden aikana. Joten olen joutunut turvautumaan pikavippeihin, jotta saisin ruokaa ja lääkkeitä. Typerää, tiedän, mutta tarvitsen lääkkeeni ja pitäähän sitä myös syödä.

Viime kuun hammaslääkäri maksoi tasan 100€ ja en tosiaan tiedä, miten saan tässä kuussa rahat kasaan edes välttämättömiin menoihin. Jos perun nyt hammaslääkäriajan ja menen kunnalliselle, joudun odottamaan pahimmillaan yli 3 kuukautta ja siinä ajassa reikä on varmaankin juurihoitokunnossa ja siitä ei hyvää seuraa...Neljä vuotta sitten juurihoidettu hammas nimittäin on oireillut siitä asti, vaikka paikkaus "onnistui täydellisesti" ja voi olla, että hammas joudutaan poistamaan tätä menoa.

Selkä ja nivelet ovat alkaneet oireilla päivittäin varsin voimakkaasti, eikä syytä löydy. Verikokeiden tulokset olivat ok ja lääkärin mukaan ainakaan reumaa minulla ei voi olla, koska verestä ei löytynyt reumatekijää. Myöhemmin sitten luin netistä, että reuma voi olla siitä huolimatta.

Sitä tässä juuri pelkään, että nämä kivut paljastuvat reumaksi tai mahdollisesti nivelrikoksi. Tai entä jos se on jotain pahempaa, esim. MS-tauti? On piinaavaa, kun ei tiedä, mikä itseä vaivaa. Tietää, ettei ole fyysisesti terve, mutta lääkäri ei tunnu ottavan vakavasti. Lisäksi ainainen rahapula ja jatkuva köyhyysrajan alla kituttaminen syö henkisiä voimavaroja, jotka eivät muutenkaan ole kovin korkealla.

Kaiken lisäksi ystävät ovat sopineet tapaamisen parin viikon päästä toiseen kaupunkiin ja koska emme ole nähneet sitten tammikuun, haluaisin kovasti mennä, mutta millä rahalla?

Kaikki tuntuu kaatuvan taas niskaan. Haluaisin lopettaa kuntouttavan työtoiminnan, koska en koe olevani tällä hetkellä työkykyinen, mutta en uskalla, koska pelkään, että sitten suljen tämän viimeisenkin oven takanani ja minua ei enää koskaan huolita mihinkään.

Terapeuttikin ärsyttää jostain syystä. Olen alkanut miettiä, onko hän sittenkin väärä ihminen hoitamaan minua? Hän tuntuu vilkuilevan kelloa alituiseen, aivan kuin häntä kyllästyttäisi puhumani asiat. Tai ehkä vain kuvittelen?

Voi kun olisi terve. Sitä toivon tässä maailmassa kaikista eniten, että olisi terve ja normaali ihminen, elämässä tervettä ja normaalia elämää. Että voisi tavata ystäviä säännöllisesti, löytäisi elämänkumppanin ja sen kauan kaivatun rakkauden ja osaisi olla vihdoin onnellinen.

Pelottaa, että en koskaan saa kokea niitä asioita, joista olen haaveillut koko elämäni. Minusta tuntuu, että kaikki on jo myöhäistä ja mahdollisuuteni normaaliin elämään ovat menneet lopullisesti.

Olen sairastanut masennusta 17 vuotta. Se on todella pitkä aika. Onko parantuminen edes mahdollista näin pitkän sairaushistorian jälkeen? Haluaisin kovasti uskoa niin...Mutta olen joutunut pettymään elämässäni niin paljon, että tuntuu turvallisemmalta olla enää toivomatta mitään. Pessimisti ei pety, niinhän sitä väitetään.

 Masennus ei ole edes se suurin huoli tällä hetkellä, vaan nimenomaa fyysinen terveydentila ja siinä tapahtuneet muutokset. Yritän hokea itselleni, että huolehdin turhaan ja ei tämä varmasti mitään vakavaa ole, mutta mistä sen voi loppujen lopuksi tietää?

Työkkärin työntekijäni lupasi minulle ajan ns. työttömän terveystarkastukseen, jonka tekee sairaanhoitaja, mutta ei osannut sanoa, milloin siihen pääsen (joskus syksyllä) Pakko kai odottaa sinne asti, jos siellä vaikka selviäisi jotain.

Nyt ykkösprioriteetti on keksiä, mistä saada rahaa seuraavan viikon ajalle. Ehkäpä nostan taas yhden pienehkön pikavipin ja toivon, ettei tästä tule jatkuvaa syöksykierrettä. Niin kipeän totta se on, mitä sanotaan: köyhällä ei ole varaa sairastaa.