Tarpeeksi vaikeaa muutenkin

Tunnen olevani niin yksin. Tunnen itseni myöskin hylätyksi, jälleen kerran. Miten tässä aina käykin näin?

Paras ja pitkäaikaisin ystäväni ilmoitti tänään, ettei tulekaan käymään luonani tänä kesänä, vaikka itse ehdotti jo aikoja sitten, että olisi tulossa. Hän kertoi syyksi, ettei kotihoidontuella ole varaa oikein matkustella ja miehen lomakin alkaa vasta elokuussa ja lasta on vaikea saada hoitoon...

Ymmärrän tämän täysin. Ymmärrän ystäväni elämäntilanteen pienen lapsen äitinä, joka hoitaa käytännössä yksin lasta miehen tehdessä paljon töitä. Tiedän, etteivät hänen tulonsa ole suuren suuret. Mutta silti.

Miksi lähteä lupailemaan, että on tulossa, jos ei pystykään tulemaan? Miksi herättää turhaa toivoa, kun asiat ja tapaamiset aina kusevat jossain vaiheessa? Miksi hän tekee minulle toistuvasti näin, että lupaa tulla ja sitten tuleekin jokin este?

Kaiken lisäksi sain kuulla vähän aikaa sitten, että yhteinen pitkäaikainen ystävämme on käynyt entisessä kotikaupungissamme kuukausittain käymässä ja tapaamassa toista yhteistä, pitkäaikaista ystäväämme, mutta minua ei ole kertaakaan pyydetty mukaan, vaikka asun varsin lähellä, vain tunnin junamatkan päässä.

Kaikkein pahiten loukkaa juuri tuo, että ystävät tapaavat toistuvasti keskenään ja kukaan ei ole kertaakaan kysynyt minulta, haluaisinko minäkin kenties tulla tapaamiseen?

Ennen tapasimme usein neljästään ja meillä oli hauskaa yhdessä. Nykyään tuntuu, että minut halutaan tahallaan jättää ulkopuolelle.

En tiedä, ehkä olen vain vainoharhainen? Onhan minulla aina ollut taipumus reagoida niin, että odotan heti pahinta ja olen varsin mustasukkainen ystävistäni. Mutta koen, että siihen on ollut erittäin pätevät syyt, olenhan kokenut toistuvasti lapsuudestani lähtien rajuja pettymyksiä ihmissuhteissa.

Ja eikö kuka tahansa loukkaantuisi, kun ystävä ei pääsekään tulemaan, vaikka on luvannut tulla? Puhumattakaan siitä, että saa kuulla jälkeenpäin, kuinka ne ihmiset, joita luuli hyviksikin ystäviksi, tapaavat säännöllisesti keskenään ja itse tajuaa olevansa se, joka on jätetty näistä tapaamisista ulkopuolelle?

Jo pitkän aikaa on tuntunut siltä, että olen menettämässä ystäväni, että me ajaudumme pikkuhiljaa erillemme, eikä meillä ole kohta enää mitään yhteistä. Nyt olen tainnut saada vahvistuksen sille pelolleni, että minä todellakin olen yksin.

Olen aina ollut henkisesti enemmän ja vähemmän yksin, mutta nyt olen sitä myös fyysisesti. Minut on jätetty fyysisesti yksin, suljettu tapaamisten ulkopuolelle, suljettu pois "sisäpiiristä" johon ennen kuuluin. Minua ei haluta mukaan, aivan kuten peruskoulussakaan kukaan ei halunnut minua mukaan, sielläkin olin aina ulkopuolella kaikesta.

Mutta että vanhat ystävät tekevät näin, että kuvaannollisesti kääntävät selkänsä? En olisi uskonut tätä, en heistä...

Varmaan tähän on monta syytä, suurimpana ehkä se, että oma elämäntilanteeni on niin erilainen verrattuna näiden perheellisten elämäntilanteeseen. He ovat kypsiä ja vakaita kolmekymppisiä perheenemäntiä, joilla on kunnon koulutus, ura ja mies. He ovat saavuttaneet kaiken sen, mistä ovat haaveilleet ja ymmärrettävästi heidän on varmaan vaikea samaistua minun asemaan: yksinäinen, työtön ja kouluttamaton ikisinkku/vanhapiika, joka asuu "spurgutalossa" ja jolla on vakavia (mielen)terveysongelmia.

Ei kovin mieltäylentävää, puhumattakaan mediaseksikkyydestä.

Sitäkin olen miettinyt, että ehkä ystäväni häpeävät minua, häpeävät olla seurassani? Ulkonäössäni tai käytöksessäni tai elämäntilanteessani täytyy olla jotain hävettävää, kun minua ei enää kutsuta tapaamisiin kuten joskus ennen vanhaan.

Tai sitten he huomaavat, kuinka tulen entistä hullummaksi ja välttelevät siksi seuraani?

Tai sitten heidän miehensä eivät halua, että tapaamme toisiamme. Olen ollut vaistoavinani jo pitkään, että ystävieni miehet eivät pidä minusta, ehkäpä siksi, että olen ns. "hullu" ja "arvaamaton" ja yrittävät enemmän tai vähemmän eristää meidät toisistamme. Eiväthän he halua, että heidän vaimonsa ovat tekemisissä tällaisen sekopään kanssa...

Oli miten oli, meidän elämämme ovat ajautuneet niin eri raiteille, ettei paluuta takaisin varmastikaan ole.

Minä olen jälleen se, joka jäi yksin, joka jätettiin ulkopuolelle.

Mutta näinhän sen kuuluikin mennä, tottakai, miten muuten tämä olisi voinut mennä? Kuviohan on minulle jo lapsuudesta tuttu.

Silloin peruskouluikäisenä kuvittelin ties kuinka monen monituista kertaa, että tällä kertaa olen saanut oikean ystävän ja minua ei hylätä. Voitte varmaan arvata, että joka ikinen kerta siinä kävi niin, että minut hylättiin. En koskaan kelvannut kenenkään ystäväksi. Olin aina se "ylimääräinen" kaveri jonka kanssa oltiin, jos ei parempaa seuraa ollut saatavilla ja sitten, kun se parempi seura löytyi niin minut jätettiin oman onneni nojaan.

Lukiossa sain ensimmäistä kertaa ns. ystäviä (ne neljä tyttöä, joiden ainakin luulin olevan  ns. oikeita ystäviä) joita tapasin myös vapaa-aikana. Tosin heidänkin joukossaan tunsin oloni aina ulkopuoliseksi, mutta he sentään puhuivat minulle säännöllisesti, istuivat vieressäni oppitunneilla ja hengailivat kanssani koulupäivän jälkeenkin. Yksi heistä jäi aina hieman etäiseksi, mutta kahteen muuhun minulle kehittyi ns. erityinen suhde.

Nyt ne samat tytöt, joista kasvoi aikuisia, menestyneitä naisia, ovat näköjään alkaneet käyttäytyä samoin kuin entiset luokkatoverini ja päättäneet jättää minut ystäväpiiristämme ulkopuolelle.

Että kiitos *niin* *vitusti*  tästäkin.

Aivan kuin elämäni ei olisi tarpeeksi vaikeaa muutenkin.

PS. Terapeuttini on edelleen kesälomalla ja nyt kun todella tarvitsisin keskusteluapua, sitä ei olekaan saatavilla...