Hänen takiaan jouduin toistamiseen mielisairaalaan. Hän oli se viimeinen naula arkkuuni, ihminen joka vei uskoni tulevaisuuteen ja siihen, että minullekin tapahtuu vielä hyviä asioita. Hän on ihminen, jota vihaan eniten maailmassa ja jolle toivon ihan vilpittömästi pahaa, enemmän kuin kenellekään koskaan.
Hän tuhosi minussa jotain kaunista lopullisesti ja siitä jos mistä kannan edelleen kaunaa, olenhan tunnetusti pitkävihainen luonne.
Hän pilasi maineeni ja esitti kaikille, että minä olin se paha, sairas ja viallinen. Minä mukamas ylireagoin ja hän ei koskaan tehnyt, ei tarkoittanut mitään pahaa ja täten hän sai muut uskomaan valheisiinsa.
Kuinka voikaan vihata jotain ihmistä niin täydellisesti, niin syvästi, ettei pohjaa tunnu tulevan ollenkaan vastaan? Niin paljon minä häntä vihaan, että olen joskus heikoimpina hetkinä toivonut hänen kuolemaansa, tai vähintäänkin vakavaa vammautumista jossain onnettomuudessa.
Hän nöyryytti minua tavalla, jota ei voi antaa anteeksi.
Haluaisin ihan fyysisesti mennä ja kuristaa sen ihmisen, hakata hänet tuusan nuuskaksi, lyödä ja potkia. Pohjimmiltani kilttinä ja herkkänä ihmisenä en sitä tietenkään tee, mutta omissa väkivaltaisissa fantasioissani tapan hänet yhä uudelleen ja uudelleen.
Siitä päivästä on jo vuosia, päivästä jonka tapahtumat saivat minut sekoamaan niin pahasti, että jouduin mielisairaalaan kahdeksi viikoksi. Siitä on monta vuotta, kun olen ollut missään kontaktissa tähän ihmiseen, mutta silti vihantunne ei hellitä. Haluaisin vain juosta tuon ihmisen luo, kaataa hänet katuun ja alkaa hakkaamaan vailla omaatuntoa.
Se, mitä hän minulle teki, ei ole nyt oleellista, vaan se, mitä tapahtui kaiken sen jälkeen.
Hänen sairaat sanansa, sairaat ja ilkeät sanansa ja hänen tekonsa, minuun fyysisesti käsiksi käyminen, saivat mut romahtamaan aivan täydellisesti. Tuo kamala ihminen traumatisoi minut loppuelämäkseni, enkä vieläkään pysty muistelemaan tuota tähänastisen elämäni kamalinta päivää tuntematta syvää ahdistusta, tuskaa ja mittaamatonta häpeää.
En voi koskaan unohtaa sitä tunnetta, kun itkin hysteerisesti yksin eräässä huoneessa tapahtuman jälkeen ja suunnittelin vakavissani heittäytyväni ikkunasta pihalle. Olin aivan sokissa ja paniikissa ja näin jälkeenpäin ajatellen on suoranainen ihme, että ylipäätään kykenin minkäänlaiseen älylliseen toimintaan siinä tilassa.
Muistan, että soitin hädissäni johonkin päivystävään mielenterveyspuhelimeen, jonka numeron onnistuin kuin ihmeen kaupalla saamaan käsiini (kännykän muistista kai) ja sopersin jotain sekavaa puhelimeen (olin ottanut yliannostuksen rauhoittavia). Ääni linjan toisessa päässä suositteli minua soittamaan suoraan hätänumeroon ja tilaamaan itselleni välittömästi ambulanssin. Olin toden totta siinä kunnossa, että olin varmasti vaaraksi itselleni ja en uskalla edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos ambulanssia ei olisi suostuttu lähettämään.
Soitin siis 112:seen ja huusin puhelimeen, että tulkaa nyt vittu äkkiä tänne tai tapan itteni tai jotain sinne päin ja ilmeisesti minua uskottiin, koska lanssi todellakin tuli ja minut kärrättiin suoraan lähimpään päivystykseen.
Itkin ambulanssissa koko matkan päivystykseen ja muistan, että sokistani huolimatta minua hävetti itkeä niiden ambulanssimiesten silmien alla. Olin kaiken lisäksi viiltänyt reiteeni haavan ja toinen miehistä halusi katsoa sitä. Päivystyksessä jouduin/pääsin nuoren sairaanhoitajan juttusille, joka kyseli minulta kaikenlaista, jota en enää muista, mutta ilmiselvää oli, että minut vietäisiin osastolle.
Jouduin odottamaan sairaalan yhteispäivystyksessä monta, monta tuntia (en edes tiedä, miten monta) ennenkuin kyseinen hoitaja tuli hakemaan minua ja ilmoitti, että kyytini on saapunut. Onneksi olin jo ehtinyt rauhoittua sen verran, etten enää itkenyt siinä taksissa, jonka kyydissä minut lopulta vietiin suljetulle osastolle.
Päästessäni osastolle olin jo jokseenkin rauhallinen, vaikkakin edelleen järkyttynyt ja masentunut. Muistan, kuinka tarkastelin vaivihkaa ympäristöäni ja vähitellen ymmärsin, että ovet ovat lukossa ja joku nainen laahustaa käytävää pitkin edestakaisin, edestakaisin, yhä uudestaan ja uudestaan. Silloin tajusin olevani suljetulla ja muistan, kuinka ajatus hermostutti minua.
Se oli ensimmäinen kertani suljetulla osastolla. Sitä ennen olin ollut 18-vuotiaana kolme viikkoa erään toisen sairaalan avo-osastolla, jossa meininki oli ihan erilainen: ulos sai lähteä vapaasti, kun vain ilmoitti hoitajille ja ovet olivat päivisin auki. Muistan, että lenkkeilin päivittäin ja vietin aikaa sairaalan pihalla istuen, tupakoiden ja jutellen muiden sairaalatovereiden kanssa. En kokenut sitä paikkaa mitenkään ahdistavana.
Toisin oli nyt. Hoitajia oli enemmän, ovet olivat koko ajan lukossa ja jos halusi päästä edes sairaalan sisällä sijaitsevaan kanttiiniin, puhumattakaan ulos lähtemisestä, piti aina mennä jonkun hoitajan luo ja pyytää, että tämä tulisi avaamaan oven. Moni ei saanut edes lupaa poistua osastolta ja joistakin ihmisistä näki heti päältäpäin, että heidän asiansa olivat todella huonosti.
Tuohon aikaan vielä poltin päivittäin ja muistan istuneeni jossain tuolissa sisääntuloaulassa tupakka-aski kädessä sillä aikaa, kun saattava hoitaja keskusteli ilmeisesti lääkärin kanssa osastolle saapumise
stani. En juurikaan kiinnittänyt huomiota käytävällä laahustavaan naiseen, kunnes hän aivan yhtäkkiä, varoittamatta, tuli luokseni ja tempaisi tupakka-askin käsistäni, sanomatta sanaakaan, mutta katsoen minua uhkaavasti.
Olin niin häkeltynyt ja säikähtänyt, etten pystynyt reagoimaan tilanteeseen millään tavalla. Sitten eräs mieshoitaja huusi tälle naiselle, että "otitko tuon naisen tupakat" ja "annapas ne takaisin hänelle". Tämä nainen totteli kiltisti ja palautti askin minulle siinä samassa. Ja silloin ajattelin kauhulla, että voi ei, mihin helvettiin olenkaan joutunut?
Loppujen lopuksi aika suljetulla meni suht nopeasti ja tätä edellä mainittua naista lukunnottamatta, joka oli syvässä psykoosissa ja ilmeisesti sen takia ajoittain avoimen aggressiivinen muitakin kohtaan, muut potilaat olivat enimmäkseen mukavia ja heidän kanssa tuli suht hyvin toimeen.
Ensimmäiset päivät vietin lähinnä makaamalla sängyssä ja ravaamalla tupakkahuoneessa monta kertaa vuorokaudessa. Olin väsynyt, masentunut ja henkisesti lopussa.
Pikkuhiljaa vointini alkoi onneksi kohentua ja kaksi viikkoa osastolla vietettyäni minut päätettiin kotiuttaa. Tämän jälkeen ei ole ollut uusia osasto-jaksoja, eikä niitä toivon mukaan enää tule.
Tämä ihminen, jonka takia sinne osastolle jouduin ja jonka vuoksi tätä postausta kirjoitan, elelee tällä hetkellä tietääkseni tyytyväisenä, ns. normaalia elämää, vailla huolen häivää. Hän tuskin kantaa huonoa omaatuntoa sanoistaan ja teostaan, eikä luultavasti ymmärrä, että traumatisoi erään ihmisen sairaalakuntoon.
Kunpa hän kokisi joskus edes häivähdyksen siitä tuskasta, jota minä olen kantanut sisälläni kaikki nämä vuodet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti