Hengissäsäilymisvietti ja itsetuhovietti käyvät jatkuvaa sotaa pääni sisällä. Olen taistellut viiltämishaluja vastaan jo monen monta päivää ja pelkään, että pian sorrun taas, etten enää kovin kauaa kestä näitä oloja.
Itkin ensimmäistä kertaa töissä (vessassa,piilossa katseilta) kun oli niin paha olla. Takana liian aikainen aamuherätys, jatkuva selkäsärky ja pahenevat nivelkivut, jotka ovat jatkuneet viikkoja ja totaalinen väsymys omaan elämäntilanteeseen.
Joinakin hetkinä tuntuu hyvin vahvasti siltä, että olen lähellä sekoamispistettä. Olotilat vaihtelevat äärimmäisestä aggressiosta murskaavan mustaan suruun ja kaikkeen siltä väliltä. Harkitsen vakavasti masennuslääkityksen uudelleenaloittamista, mikäli olotila jatkuu tällaisena vielä kovinkin pitkään.
Itsetuhoiset ajatukset täyttävät mielen ja silmissä vilisee filminpätkiä erilaisista tavoista riistää itseltään henki. Synkimpinä hetkinä tulee mietittyä, miten turha ihminen sitä onkaan. Ja että kaikille olisi parempi, jos lakkaisin olemasta. Olen niin valtava pettymys kaikille: perheelle, suvulle, ystäville, koko yhteiskunnalle. Ei minusta koskaan tule kunnon veronmaksajaa ja valtio on kuluttanut muhun jo mielettömän paljon rahaa erilaisten hoitojen muodossa ja silti en vaan parane.
En parane ikinä, olen siitä aivan varma. Enkä tule kestämään tätä elämää yksin neljän seinän sisällä sairastaen.
Kuin kävelisi jyrkänteen reunalla. Yksikin virheliike ja putoan, suistun kuilun reunalta alas, suoraan sinne pohjalle.
Päässä pyörii nonstoppina ajatuksia siitä, miten olen tuhonnut elämäni ja että kaikki on jo minun kohdallani liian myöhäistä. Muilla on mahdollisuuksia, itse olen ne jo käyttänyt ja elämäni on ohi.
Kukaan terapeuttiani lukuunottamatta ei tiedä näistä ajatuksista, tästä mustasta surusta, joka vyöryy aalloittain ja hukuttaa alleen.
Ei varmaan mene kauaa, ennenkuin olen siellä suljetulla taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti