Kiusatussa on aina vika

Juhannuksena mökillä tapahtui seuraavaa: Leikin pienen veljenpoikani kanssa. Sitten hän kertoo, kuinka isot pojat kiusaavat esikoulussa. Kukaan ei ole ilmeisesti puuttunut kunnolla tähän kiusaamiseen. Kerron asiasta pojan äidille, kälylleni, joka toteaa vain: "X nyt on vaan sellainen, että se ottaa vähän kaiken kiusaamisena,
jos joku sanoo jotain."

Siis mitä helvettiä?!? Omaa poikaa selkeästi kiusataan systemaattisesti ja ainoa, mihin pojan äiti kykenee, on kiusaamisen vähättely?

Olin järkyttynyt. Tiesin kyllä, että veljen vaimo on idiootti (näin ilkeästi sanottuna) mutta en olisi uskonut, että hän olisi noin välinpitämätön oman lapsensa suhteen. Veljeni myös tietää tilanteesta, mutta ilmeisesti häntäkään ei pahemmin kiinnosta se tosiasia, että omaa poikaa kiusataan.

Jäin miettimään, onkohan tämä asenne kovinkin yleinen ns. tavallisten ihmisten keskuudessa, jopa niiden vanhempien, joiden lapset ovat kiusaamisen kohteina? Että ajatellaan jotenkin niin, ettei se ole oikeastaan kiusaamista ja että lapsi on vaan niin herkkä, että eihän se nyt ole niin vakavaa, jos joskus vähän nälvitään,
että kaikkihan sitä tekee jne jne...

Kuinka väärässä nuo ihmiset ovatkaan. Haluaisin mennä ja ravistella kaikkia vähättelijöitä, huutaa niille päin naamaa, että lopettakaa se vähättely! Oikeasti,  tajuatteko että kiusaaminen tuhoaa mielenterveyden, eikä niistä henkisistä arvista pääse ikinä täysin eroon? Avatkaa silmänne ja katsokaa, miettikää vähän, missä mennään!

Tulen niin surulliseksi sen tosiasian tähden, että kiusaamista edelleen vähätellään, eikä ymmärretä, kuinka vaikeasti sen "viattoman nälvimisen" takia saattaa traumatisoitua.




Sanoin kyllä kälylle suoraan, että ainakin itselleni kiusaaminen oli traumatisoiva kokemus, jolla on ollut vaikutusta aikuisikään ja että lapsen kannalta olisi parasta lopettaa se heti alkuunsa, ennenkuin se pääsee jatkumaan ja kroonistumaan. Tähän käly ei oikein sanonut mitään. Oli vaan sitä mieltä, että ei hänen poikaansa oikeasti kiusata, että poika on vaan niin herkkä, että ottaa kaiken itseensä jne...



Niinpä. Näinhän se menee, että kiusatussa on aina se vika, koska kiusattu on "liian herkkä" eikä ymmärrä "huumoria" jne jne. Tuota samaa paskaa minullekin syötettiin lapsena ja annettiin ymmärtää, ettei minun tunteillani ja tarpeillani saati turvallisuudellani ole niin väliä, koska "pojat on poikia". (Tuota lausetta muuten vihaan yli kaiken -  miten jonkun sukupuoli voi olla oikeutus kiusaamiseen???)

Ja lopulta sitä oikeasti alkaakin uskoa olevansa itse syyllinen, kun kaikki luokkakavereista opettajiin ja lasten vanhempiin ovat sitä mieltä, että kaikki ne lumipesut, tavaroiden piilottamiset, takaa-ajot, tönimiset, uhkailut ja haukkumiset ovat täysin oikeutettuja ja ihan itse ansaittuja.


Pahin painajaiseni on se, että koulukiusaaminen tulee jatkumaan nyt veljenlasteni kohdalla. Että kierrettä ei saada katkaistua ja näille lapsille tapahtuu se sama, joka tapahtui itselleni. Pelkään, että heidänkin lapsuutensa ja elämänsä menee pilalle peruuttamattomasti.

Ja vanhempia ei voisi vähempää kiinnostaa. 

Tarpeeksi vaikeaa muutenkin

Tunnen olevani niin yksin. Tunnen itseni myöskin hylätyksi, jälleen kerran. Miten tässä aina käykin näin?

Paras ja pitkäaikaisin ystäväni ilmoitti tänään, ettei tulekaan käymään luonani tänä kesänä, vaikka itse ehdotti jo aikoja sitten, että olisi tulossa. Hän kertoi syyksi, ettei kotihoidontuella ole varaa oikein matkustella ja miehen lomakin alkaa vasta elokuussa ja lasta on vaikea saada hoitoon...

Ymmärrän tämän täysin. Ymmärrän ystäväni elämäntilanteen pienen lapsen äitinä, joka hoitaa käytännössä yksin lasta miehen tehdessä paljon töitä. Tiedän, etteivät hänen tulonsa ole suuren suuret. Mutta silti.

Miksi lähteä lupailemaan, että on tulossa, jos ei pystykään tulemaan? Miksi herättää turhaa toivoa, kun asiat ja tapaamiset aina kusevat jossain vaiheessa? Miksi hän tekee minulle toistuvasti näin, että lupaa tulla ja sitten tuleekin jokin este?

Kaiken lisäksi sain kuulla vähän aikaa sitten, että yhteinen pitkäaikainen ystävämme on käynyt entisessä kotikaupungissamme kuukausittain käymässä ja tapaamassa toista yhteistä, pitkäaikaista ystäväämme, mutta minua ei ole kertaakaan pyydetty mukaan, vaikka asun varsin lähellä, vain tunnin junamatkan päässä.

Kaikkein pahiten loukkaa juuri tuo, että ystävät tapaavat toistuvasti keskenään ja kukaan ei ole kertaakaan kysynyt minulta, haluaisinko minäkin kenties tulla tapaamiseen?

Ennen tapasimme usein neljästään ja meillä oli hauskaa yhdessä. Nykyään tuntuu, että minut halutaan tahallaan jättää ulkopuolelle.

En tiedä, ehkä olen vain vainoharhainen? Onhan minulla aina ollut taipumus reagoida niin, että odotan heti pahinta ja olen varsin mustasukkainen ystävistäni. Mutta koen, että siihen on ollut erittäin pätevät syyt, olenhan kokenut toistuvasti lapsuudestani lähtien rajuja pettymyksiä ihmissuhteissa.

Ja eikö kuka tahansa loukkaantuisi, kun ystävä ei pääsekään tulemaan, vaikka on luvannut tulla? Puhumattakaan siitä, että saa kuulla jälkeenpäin, kuinka ne ihmiset, joita luuli hyviksikin ystäviksi, tapaavat säännöllisesti keskenään ja itse tajuaa olevansa se, joka on jätetty näistä tapaamisista ulkopuolelle?

Jo pitkän aikaa on tuntunut siltä, että olen menettämässä ystäväni, että me ajaudumme pikkuhiljaa erillemme, eikä meillä ole kohta enää mitään yhteistä. Nyt olen tainnut saada vahvistuksen sille pelolleni, että minä todellakin olen yksin.

Olen aina ollut henkisesti enemmän ja vähemmän yksin, mutta nyt olen sitä myös fyysisesti. Minut on jätetty fyysisesti yksin, suljettu tapaamisten ulkopuolelle, suljettu pois "sisäpiiristä" johon ennen kuuluin. Minua ei haluta mukaan, aivan kuten peruskoulussakaan kukaan ei halunnut minua mukaan, sielläkin olin aina ulkopuolella kaikesta.

Mutta että vanhat ystävät tekevät näin, että kuvaannollisesti kääntävät selkänsä? En olisi uskonut tätä, en heistä...

Varmaan tähän on monta syytä, suurimpana ehkä se, että oma elämäntilanteeni on niin erilainen verrattuna näiden perheellisten elämäntilanteeseen. He ovat kypsiä ja vakaita kolmekymppisiä perheenemäntiä, joilla on kunnon koulutus, ura ja mies. He ovat saavuttaneet kaiken sen, mistä ovat haaveilleet ja ymmärrettävästi heidän on varmaan vaikea samaistua minun asemaan: yksinäinen, työtön ja kouluttamaton ikisinkku/vanhapiika, joka asuu "spurgutalossa" ja jolla on vakavia (mielen)terveysongelmia.

Ei kovin mieltäylentävää, puhumattakaan mediaseksikkyydestä.

Sitäkin olen miettinyt, että ehkä ystäväni häpeävät minua, häpeävät olla seurassani? Ulkonäössäni tai käytöksessäni tai elämäntilanteessani täytyy olla jotain hävettävää, kun minua ei enää kutsuta tapaamisiin kuten joskus ennen vanhaan.

Tai sitten he huomaavat, kuinka tulen entistä hullummaksi ja välttelevät siksi seuraani?

Tai sitten heidän miehensä eivät halua, että tapaamme toisiamme. Olen ollut vaistoavinani jo pitkään, että ystävieni miehet eivät pidä minusta, ehkäpä siksi, että olen ns. "hullu" ja "arvaamaton" ja yrittävät enemmän tai vähemmän eristää meidät toisistamme. Eiväthän he halua, että heidän vaimonsa ovat tekemisissä tällaisen sekopään kanssa...

Oli miten oli, meidän elämämme ovat ajautuneet niin eri raiteille, ettei paluuta takaisin varmastikaan ole.

Minä olen jälleen se, joka jäi yksin, joka jätettiin ulkopuolelle.

Mutta näinhän sen kuuluikin mennä, tottakai, miten muuten tämä olisi voinut mennä? Kuviohan on minulle jo lapsuudesta tuttu.

Silloin peruskouluikäisenä kuvittelin ties kuinka monen monituista kertaa, että tällä kertaa olen saanut oikean ystävän ja minua ei hylätä. Voitte varmaan arvata, että joka ikinen kerta siinä kävi niin, että minut hylättiin. En koskaan kelvannut kenenkään ystäväksi. Olin aina se "ylimääräinen" kaveri jonka kanssa oltiin, jos ei parempaa seuraa ollut saatavilla ja sitten, kun se parempi seura löytyi niin minut jätettiin oman onneni nojaan.

Lukiossa sain ensimmäistä kertaa ns. ystäviä (ne neljä tyttöä, joiden ainakin luulin olevan  ns. oikeita ystäviä) joita tapasin myös vapaa-aikana. Tosin heidänkin joukossaan tunsin oloni aina ulkopuoliseksi, mutta he sentään puhuivat minulle säännöllisesti, istuivat vieressäni oppitunneilla ja hengailivat kanssani koulupäivän jälkeenkin. Yksi heistä jäi aina hieman etäiseksi, mutta kahteen muuhun minulle kehittyi ns. erityinen suhde.

Nyt ne samat tytöt, joista kasvoi aikuisia, menestyneitä naisia, ovat näköjään alkaneet käyttäytyä samoin kuin entiset luokkatoverini ja päättäneet jättää minut ystäväpiiristämme ulkopuolelle.

Että kiitos *niin* *vitusti*  tästäkin.

Aivan kuin elämäni ei olisi tarpeeksi vaikeaa muutenkin.

PS. Terapeuttini on edelleen kesälomalla ja nyt kun todella tarvitsisin keskusteluapua, sitä ei olekaan saatavilla...

Musta suru hukuttaa alleen

Tänään kaupassa katseeni hakeutui kuin itsestään valtavan kokoiseen keittiöveitseen Teki niin kovasti mieli ostaa se veitsi (oli vielä tarjouksessa) ja viiltää valtimo auki. Olin jo ottamassa veitsen, kun jokin pieni järjen ääni siellä taustalla kuiskasi, että älä osta sitä veistä, älä koske tässä mielentilassa teräviin esineisiin, siitä ei seuraa mitään hyvää.

Hengissäsäilymisvietti ja itsetuhovietti käyvät jatkuvaa sotaa pääni sisällä. Olen taistellut viiltämishaluja vastaan jo monen monta päivää ja pelkään, että pian sorrun taas, etten enää kovin kauaa kestä näitä oloja.

Itkin ensimmäistä kertaa töissä (vessassa,piilossa katseilta) kun oli niin paha olla. Takana liian aikainen aamuherätys, jatkuva selkäsärky ja pahenevat nivelkivut, jotka ovat jatkuneet viikkoja ja totaalinen väsymys omaan elämäntilanteeseen.

Joinakin hetkinä tuntuu hyvin vahvasti siltä, että olen lähellä sekoamispistettä. Olotilat vaihtelevat äärimmäisestä aggressiosta murskaavan mustaan suruun ja kaikkeen siltä väliltä. Harkitsen vakavasti masennuslääkityksen uudelleenaloittamista, mikäli olotila jatkuu tällaisena vielä kovinkin pitkään.

Itsetuhoiset ajatukset täyttävät mielen ja silmissä vilisee filminpätkiä erilaisista tavoista riistää itseltään henki. Synkimpinä hetkinä tulee mietittyä,  miten turha ihminen sitä onkaan. Ja että kaikille olisi parempi, jos lakkaisin olemasta. Olen niin valtava pettymys kaikille: perheelle, suvulle, ystäville, koko yhteiskunnalle. Ei minusta koskaan tule kunnon veronmaksajaa ja valtio on kuluttanut muhun jo mielettömän paljon rahaa erilaisten hoitojen muodossa ja silti en vaan parane.

En parane ikinä, olen siitä aivan varma. Enkä tule kestämään tätä elämää yksin neljän seinän sisällä sairastaen.

Kuin kävelisi jyrkänteen reunalla. Yksikin virheliike ja putoan, suistun kuilun reunalta alas, suoraan sinne pohjalle.

Päässä pyörii nonstoppina ajatuksia siitä, miten olen tuhonnut elämäni ja että kaikki on jo minun kohdallani liian myöhäistä. Muilla on mahdollisuuksia, itse olen ne jo käyttänyt ja elämäni on ohi.

Kukaan terapeuttiani lukuunottamatta ei tiedä näistä ajatuksista, tästä mustasta surusta, joka vyöryy aalloittain ja hukuttaa alleen.

Ei varmaan mene kauaa, ennenkuin olen siellä suljetulla taas.

 

Hän tuhosi minussa jotain lopullisesti

 Tänään näin bussin ikkunasta erään ihmisen menneisyydestäni ja vanhat traumat nostivat jälleen päätään.

Hänen takiaan jouduin toistamiseen mielisairaalaan. Hän oli se viimeinen naula arkkuuni, ihminen joka vei uskoni tulevaisuuteen ja siihen, että minullekin tapahtuu vielä hyviä asioita. Hän on ihminen, jota vihaan eniten maailmassa ja jolle toivon ihan vilpittömästi pahaa, enemmän kuin kenellekään koskaan.

Hän tuhosi minussa jotain kaunista lopullisesti ja siitä jos mistä kannan edelleen kaunaa, olenhan tunnetusti pitkävihainen luonne.

Hän pilasi maineeni ja esitti kaikille, että minä olin se paha, sairas ja viallinen. Minä mukamas ylireagoin ja hän ei koskaan tehnyt, ei tarkoittanut mitään pahaa ja täten hän sai muut uskomaan valheisiinsa.

Kuinka voikaan vihata jotain ihmistä niin täydellisesti, niin syvästi, ettei pohjaa tunnu tulevan ollenkaan vastaan? Niin paljon minä häntä vihaan, että olen joskus heikoimpina hetkinä toivonut hänen kuolemaansa, tai vähintäänkin vakavaa vammautumista jossain onnettomuudessa.

Hän nöyryytti minua tavalla, jota ei voi antaa anteeksi.

Haluaisin ihan fyysisesti mennä ja kuristaa sen ihmisen, hakata hänet tuusan nuuskaksi, lyödä ja potkia. Pohjimmiltani kilttinä ja herkkänä ihmisenä en sitä tietenkään tee, mutta omissa väkivaltaisissa fantasioissani tapan hänet yhä uudelleen ja uudelleen.

Siitä päivästä on jo vuosia, päivästä jonka tapahtumat saivat minut sekoamaan niin pahasti, että jouduin mielisairaalaan kahdeksi viikoksi. Siitä on monta vuotta, kun olen ollut missään kontaktissa tähän ihmiseen, mutta silti vihantunne ei hellitä. Haluaisin vain juosta tuon ihmisen luo, kaataa hänet katuun ja alkaa hakkaamaan vailla omaatuntoa.

Se, mitä hän minulle teki, ei ole nyt oleellista, vaan se, mitä tapahtui kaiken sen jälkeen.

Hänen sairaat sanansa, sairaat ja ilkeät sanansa ja hänen tekonsa, minuun fyysisesti käsiksi käyminen, saivat mut romahtamaan aivan täydellisesti. Tuo kamala ihminen traumatisoi minut loppuelämäkseni, enkä vieläkään pysty muistelemaan tuota tähänastisen elämäni kamalinta päivää tuntematta syvää ahdistusta, tuskaa ja mittaamatonta häpeää. 

En voi koskaan unohtaa sitä tunnetta, kun itkin hysteerisesti yksin eräässä huoneessa tapahtuman jälkeen ja suunnittelin vakavissani heittäytyväni ikkunasta pihalle. Olin aivan sokissa ja paniikissa ja näin jälkeenpäin ajatellen on suoranainen ihme, että ylipäätään kykenin minkäänlaiseen älylliseen toimintaan siinä tilassa.

Muistan, että soitin hädissäni johonkin päivystävään mielenterveyspuhelimeen, jonka numeron onnistuin kuin ihmeen kaupalla saamaan käsiini (kännykän muistista kai) ja sopersin jotain sekavaa puhelimeen (olin ottanut yliannostuksen rauhoittavia). Ääni linjan toisessa päässä suositteli minua soittamaan suoraan hätänumeroon ja tilaamaan itselleni välittömästi ambulanssin. Olin toden totta siinä kunnossa, että olin varmasti vaaraksi itselleni ja en uskalla edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos ambulanssia ei olisi suostuttu lähettämään.

Soitin siis 112:seen ja huusin puhelimeen, että tulkaa nyt vittu äkkiä tänne tai tapan itteni tai jotain sinne päin ja ilmeisesti minua uskottiin, koska lanssi todellakin tuli ja minut kärrättiin suoraan lähimpään päivystykseen.

Itkin ambulanssissa koko matkan päivystykseen ja muistan, että sokistani huolimatta minua hävetti itkeä niiden ambulanssimiesten silmien alla. Olin kaiken lisäksi viiltänyt reiteeni haavan ja toinen miehistä halusi katsoa sitä. Päivystyksessä jouduin/pääsin nuoren sairaanhoitajan juttusille, joka kyseli minulta kaikenlaista, jota en enää muista, mutta ilmiselvää oli, että minut vietäisiin osastolle.

Jouduin odottamaan sairaalan yhteispäivystyksessä monta, monta tuntia (en edes tiedä, miten monta) ennenkuin kyseinen hoitaja tuli hakemaan minua ja ilmoitti, että kyytini on saapunut. Onneksi olin jo ehtinyt rauhoittua sen verran, etten enää itkenyt siinä taksissa, jonka kyydissä minut lopulta vietiin suljetulle osastolle.

Päästessäni osastolle olin jo jokseenkin rauhallinen, vaikkakin edelleen järkyttynyt ja masentunut. Muistan, kuinka tarkastelin vaivihkaa ympäristöäni ja vähitellen ymmärsin, että ovet ovat lukossa ja joku nainen laahustaa käytävää pitkin edestakaisin, edestakaisin, yhä uudestaan ja uudestaan. Silloin tajusin olevani suljetulla ja muistan, kuinka ajatus hermostutti minua.

Se oli ensimmäinen kertani suljetulla osastolla. Sitä ennen olin ollut 18-vuotiaana kolme viikkoa erään toisen sairaalan avo-osastolla, jossa meininki oli ihan erilainen: ulos sai lähteä vapaasti, kun vain ilmoitti hoitajille ja ovet olivat päivisin auki. Muistan, että lenkkeilin päivittäin ja vietin aikaa sairaalan pihalla istuen, tupakoiden ja jutellen muiden sairaalatovereiden kanssa. En kokenut sitä paikkaa mitenkään ahdistavana.

Toisin oli nyt. Hoitajia oli enemmän, ovet olivat koko ajan lukossa ja jos halusi päästä edes sairaalan sisällä sijaitsevaan kanttiiniin, puhumattakaan ulos lähtemisestä, piti aina mennä jonkun hoitajan luo ja pyytää, että tämä tulisi avaamaan oven. Moni ei saanut edes lupaa poistua osastolta ja joistakin ihmisistä näki heti päältäpäin, että heidän asiansa olivat todella huonosti.

Tuohon aikaan vielä poltin päivittäin ja muistan istuneeni jossain tuolissa sisääntuloaulassa tupakka-aski kädessä sillä aikaa, kun saattava hoitaja keskusteli ilmeisesti lääkärin kanssa osastolle saapumise
stani. En juurikaan kiinnittänyt huomiota käytävällä laahustavaan naiseen, kunnes hän aivan yhtäkkiä, varoittamatta, tuli luokseni ja tempaisi tupakka-askin käsistäni, sanomatta sanaakaan, mutta katsoen minua uhkaavasti.

Olin niin häkeltynyt ja säikähtänyt, etten pystynyt reagoimaan tilanteeseen millään tavalla. Sitten eräs mieshoitaja huusi tälle naiselle, että "otitko tuon naisen tupakat" ja "annapas ne takaisin hänelle". Tämä nainen totteli kiltisti ja palautti askin minulle siinä samassa. Ja silloin ajattelin kauhulla, että voi ei, mihin helvettiin olenkaan joutunut?

Loppujen lopuksi aika suljetulla meni suht nopeasti ja tätä edellä mainittua naista lukunnottamatta, joka oli syvässä psykoosissa ja ilmeisesti sen takia ajoittain avoimen aggressiivinen muitakin kohtaan, muut potilaat olivat enimmäkseen mukavia ja heidän kanssa tuli suht hyvin toimeen.

Ensimmäiset päivät vietin lähinnä makaamalla sängyssä ja ravaamalla tupakkahuoneessa monta kertaa vuorokaudessa. Olin väsynyt, masentunut ja henkisesti lopussa.

Pikkuhiljaa vointini alkoi onneksi kohentua ja kaksi viikkoa osastolla vietettyäni minut päätettiin kotiuttaa. Tämän jälkeen ei ole ollut uusia osasto-jaksoja, eikä niitä toivon mukaan enää tule.

Tämä ihminen, jonka takia sinne osastolle jouduin ja jonka vuoksi tätä postausta kirjoitan, elelee tällä hetkellä tietääkseni tyytyväisenä, ns. normaalia elämää, vailla huolen häivää. Hän tuskin kantaa huonoa omaatuntoa sanoistaan ja teostaan, eikä luultavasti ymmärrä, että traumatisoi erään ihmisen sairaalakuntoon.

Kunpa hän kokisi joskus edes häivähdyksen siitä tuskasta, jota minä olen kantanut sisälläni kaikki nämä vuodet.