Ehkä minä todella ansaitsin sen kaiken

Ahdistaa, on huono olo. Tulin juuri terapiasta ja tunnen itseni perinjuurin väsyneeksi.

Puhuimme terapeutin kanssa vihasta. Siitä, että minun kohdallani se on aivan hallitsematonta ja että olen niin turhautunut itseeni, kun olen kärsinyt voimakkaista raivokohtauksista koko ikäni. Enkä vieläkään, tämän ikäisenä, ole saanut minkäänlaista kontrollia, mikä johtaa pelottavaan kysymykseen: Entä jos joku päivä en satuta vain itseäni vaan jotakuta toista ihmistä?

Isäni oli vihainen mies, kun olin lapsi. Pelkäsin häntä ja häpeäkseni täytyy myöntää, että pelkään edelleen.

Vihaan heitä kaikkia.

Isääni. Äitiäni. Veljiäni. Kiusaajiani. Opettajaani. Luokkatovereita, jotka katsoivat sivusta, mutta eivät tehneet mitään. Kuinka paljon tunnenkaan vihaa heitä kohtaan.

Mielikuvissani ammun, puukotan ja silvon. Sisälläni raivoaa vihan liekki, joka on pelottavan voimakas. Haluaisin kostaa, antaa samalla mitalla takaisin. Haluan, että edes joku heistä kärsii tekojensa tähden.

Ne ihmiset ovat kaltoinkohdelleet, hylänneet, satuttaneet niin monilla eri tavoilla. Onko ihme, etten luota kehenkään? Miten pystyisin luottamaan, kun sydämeni on revitty rinnasta irti ja heitetty maahan kaikkien tallattavaksi?

Minulle sai tehdä niin. Se oli ihan oikein, ansaitsin sen. Olen paha ihminen ja ansaitsen kaiken huonon kohtelun, jota saan. Koska olen tällainen. Minun pitäisi olla toisenlainen, erilainen, parempi kaikella tapaa. Olen ansainnut rangaistuksen pahuudestani ja koska olen hullu.

Näin jokin osa minusta haluaa uskotella. Että en ole ansainnut parempaa, koska olen sisältä sairas, heikko, häiriintynyt. Täytyyhän siihen olla joku syy, että minua kiusattiin kaikki ne vuodet. Ei kai kukaan kiusaa toista ilman syytä?

Koska olin ärsyttävä.

Sitä termiä ala-asteen luokanopettajani käytti. Ärsyttävä. Siten siis erilainen kuin muut. Ärsyttävä oli synonyymi sille, että minua sai kiusata. Opettaja suorastaan antoi muille oppilaille luvan kiusata minua. Yksi sana, yksi termi oikeutti kaiken.

Saatanan ämmä. Haluaisin mennä huutamaan kaikki mahdolliset loukkaukset sille vanhalle haahkalle päin naamaa, jos se olisi mahdollista. Tuskinpa hän enää edes elää, mutta siitä huolimatta vihani on leppymätön. Tuo nainen mahdollisti omilla toimillaan lapsuuteni pilaamisen ja minä haluan sanoa sen ääneen, haluaisin huutaa koko maailmalle, että katsokaa, katsokaa kaikki mitä tuo nainen teki, katsokaa ja tuomitkaa!

Kertokaa minulle, että se ei ollut omaa syytäni, antakaa minulle synninpäästö, eihän se ole totta, että ansaitsin sen kaiken?

Ja kuitenkin osa minusta haluaa uskoa, että hän oli oikeassa ja minä todella ansaitsin sen kaiken pahan. Ehkä minussa on joku niin perustavaa laatua oleva vika, että se oikeuttaa kaltoinkohtelun. En vain tajua sitä itse. Ehkä vihantunne onkin väärin ja minun pitäisi olla kiitollinen siitä, etteivät ne tehneet jotain vielä pahempaa?

Järjettömiä, absurdeja ajatuksia. Jollain tasolla tiedostan, että ne tapahtumat eivät olleet omaa syytäni, ettei ketään saa kiusata vain sen takia, että hän on muiden mielestä jollain tapaa ärsyttävä. Mutta sydämessäni en usko sitä. Syvällä sisimmässäni olen varma siitä, että opettajani oli oikeassa ja minä ansaitsin tulla kiusatuksi ärsyttävyyteni takia.

Mitäs olit niin tyhmä ja ärsyttävä, ettet sopeutunut joukkoon! Mitäs olit niin ruma ja puhuit liian kovalla äänellä, että kiinnitit niiden huomion itseesi! Olisit vain ollut hiljaa ja yrittänyt sulautua tapettiin, niinkuin muutkin kiusatut. Miksi edes yritit puolustaa itseäsi, sehän herätti niissä vain hilpeyttä?

Voit syyttää vain itseäsi. Lopeta se säälin kerjääminen ja mene itseesi ja häpeä ja tapa itsesi kun olet tuollainen hullu, jota kukaan ei kestä katsella!

Itseni henkinen piiskaaminen tuo minulle jonkinlaista sairasta, masokistista mielihyvää. Oksettaa ajatella, että olen näin heikko, että annoin kiusaajilleni vallan pilata ja rikkoa minut, että en ollutkaan vahva vaikka luulin olevani.

Halveksin itseäni oman heikkouteni tähden.

Vahva yksilö ei olisi välittänyt kiusaajista, vahva ihminen ei olisi mennyt rikki. Minä olin heikko kun hajosin sen taakan painosta. Minun ei olisi kuulunut hajota, vaan jatkaa matkaani suomatta ajatustakaan niille paskapäille.

Minä olin heikko ja jokin minussa hajosi ja sitä ei voi enää korjata. Olen pilalla, saastunut ja kuinka olen joskus voinut edes kuvitella, että olisin muka rakkauden arvoinen?

Enhän minä ole ihmisenä minkään arvoinen. Näin oma sairas mieleni jaksaa vakuuttaa.

Yllättävä yhteydenotto

Lukioaikainen paras ystäväni laittoi aiemmin tänään viestiä. Emme ole tavanneet tammikuun jälkeen, enkä tiedä milloin seuraava kerta tulee. Hän yllättäen ehdotti, että tulisi luokseni kesällä ja voisimme lähteä yhdessä vaikka terassille.

Viime kesän jälkeen, kun kukaan kutsumistani ystävistä ei tullut, päätin, etten enää koskaan pyydä yhtäkään heistä luokseni.

Sitten tämä ystävä yllättää sillä, että tarjoutuu tulemaan, vieläpä ilman miestä ja lasta. En tiedä, mitä pitäisi ajatella. Minun pitäisi olla iloinen, mutta en ole. Lähinnä ahdistaa syvästi.

Rehellisesti sanottuna, pelkään tämän ystävän tapaamista. Aikaa on kulunut paljon ja elämäntilanteemme ovat niin tyystin erilaiset. Mietin, onko meillä enää mitään muuta yhteistä kuin menneisyys?

Häpeän itseäni ja koko tätä elämäntilannetta.

Häpeän ulkonäköäni, halpoja vaatteitani, köyhyyttäni joka varmasti näkyy minusta jo ulospäin. Häpeän vaatimatonta asuntoani, jossa on kuluneet, kellastuneet tapetit ja kaappien ovet jostain 90-luvulta.

Miten tänne kehtaa ketään tuoda? Jollei se joku ole yhtä köyhä kuin minä itse.

Mitä jos tämä ystävä tuomitsee minut mielessään saamattomaksi luuseriksi ja hänen lisäkseen kaikki muutkin tutut ajattelevat samalla tavalla?  Heillä, normaaleilla ja terveillä, työssäkäyvillä ihmisillä, on uudet ja hyväkuntoiset asunnot, kalliit vaatteet ja asiat muutenkin reilassa. Heillä on varaa käydä kampaajalla, syödä hyvin ja pitää huolta itsestään.

En muista, milloin olen itse viimeksi käynyt kampaajalla tai syönyt hyvin. Kun ylimääräistä rahaa ei ole, niin sitä ei ole. Täytyy karsia kaikesta, mistä vaan voi ja ei siinä mitään, olenhan jo tottunut elämään niukasti näiden vuosien aikana.

Ystäväni eivät tätä välttämättä ymmärrä ja se sattuu, kun katsoo vierestä, miten he ovat saaneet elämältä kaiken ja minä sinnittelen päivästä toiseen.

Pelkään, että minusta näkyy ulospäin tämä sairaus. Että kaikki huomaavat, myös ystäväni, kuinka hullu oikeasti olen. Että en pysty feikkaamaan, vaan vuodan kuin seula ja minusta näkee jo heti ensisilmäyksellä, että tuolla naisella ei mene hyvin.

Miten ikinä voin kertoa, miten asiat oikeasti ovat? Että olen niin sairas, ettei yksikään ammatinvalintapsykologi kykene löytämään minulle sopivaa ammattia? Että heidän mielestään olen käytännöllisesti katsoen kypsä eläkkeelle? Etten koskaan tule hankkimaan itselleni kunnon koulutusta, saati sitten työpaikkaa?

En voi teeskennellä loputtomiin, mutta en tiedä, miten olla rehellinen.

Näillä ystävillä on kaikilla yhtä lukuunottamatta korkeakoulututkinnot ja he ovat muutenkin ns. menestyneitä elämässään. Minulla on lukiopaperit yli 10 vuoden takaa ja taustalla kaksi keskenjäänyttä koulutusta ammattioppilaitoksesta.

Pyörimme siis niin sanotusti hieman eri sarjoissa.

Kaipaan ystäviäni hetkittäin, mutta usein tuntuu, että he ovat vain osa menneisyyttäni, joka haihtuu pikkuhiljaa jonnekin taustalle ja lakkaa lopulta olemasta.

Tuntuu kuin elämä olisi jo erottanut meidät...

Mieli suojelee omistajaansa

Kolme terapiaistuntoa takana.

Olemme uuden terapeuttini kanssa vasta aloittaneet työskentelyn ja nyt jo tuntuu, että olen välillä aivan poikki tämän tunnekuorman takia, joka mielessäni jyllää.

Vihaa, surua, pettymystä, häpeää, pelkoa. Toivottomuuttakin.

 Ei ole hetkeä, jolloin en olisi jollain tasolla ahdistunut. Viime päivinä ahdistus on kasvanut varsin voimakkaaksi, kun kipeitä asioita on käsitelty istunnoissa.

Veljen alkoholismi, isän ja äidin käyttämä henkinen (ja osittain fyysinenkin) väkivalta, kiusaamistraumat ja toistuvat hylätyksi tulemiset. Vaikeita asioita jokainen, raskaita taakkoja kantaa.

Pelottaa, kun tiedän, että joudun menemään syvemmälle mieleeni kuin koskaan aiemmin.

Tunnen itseni erittäin haavoittuvaiseksi, kun tuskallisia tunteita nousee jatkuvasti pintaan. Yritän koko ajan torjua niitä, mutta ahdistus kasvaa, koska se suojamekanismi, joka on pitänyt minua kasassa viimeiset 15 vuotta on pettämässä ja niin sen täytyykin, jotta voisin parantua.

Tiesin jo etukäteen, että tästä tulee vaikeaa, mutta en arvannut, että ahdistus kasvaisi näin lyhyessä ajassa näin voimakkaasti. Olen tehnyt tätä prosessia ilmeisesti osin tiedostamattomasti jo pitkään, koska terapian aloitus on laukaissut minussa näinkin rajuja tunteita.

On hetkiä, jolloin vääntelehdin sängyllä, kun ahdistaa niin, ettei tiedä miten päin olisi. Tämä on minulle uutta; ennen olen aina, muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, pystynyt estämään ahdistuksen pahenemisen sietämättömäksi suojaavien kuvien avulla, mutta huomaan päivä päivältä, kuinka niiden ahdistusta liennyttävä voima vähenee.

Kuvat eivät enää anna turvaa yhtä vahvasti kuin ennen. Ahdistus on läsnä kuvista huolimatta, vaikka kuinka kelaan niitä mielessäni edestakaisin ja yritän pitää ikävät tunteet loitolla.


Olen aika varma, että näiden suojaavien kuvien takana ovat kaikki ne muistot, joita en halua päästää tietoisuuteeni, kaikki se torjuttu mielensisältö, jonka luulin ns. unohtaneeni. Ja minulta kesti 15 vuotta ymmärtää, kuinka syvää ja totaalista torjuntani on ollut!

En myöntänyt koskaan itselleni enkä kenellekään toiselle, kuinka pahaa traumatisoitumiseni oikeasti oli. Kieltäydyin hyväksymästä traumojani, vähättelin niitä jatkuvasti ja pidin kuvien avulla epämieluisat muistikuvat aisoissa, erittäin vahvan torjunnan muurin takana.

Tuo torjunta on ollut niin täydellistä, että tuntuu kuin muistissani olisi aukkoja. En esimerkiksi muista ensimmäistä koulupäivääni.

Muistan paloja sieltä täältä, hajanaisesti. Kokonaiskuvaa on vaikea muodostaa. Mitä minulle oikeasti tapahtui, kotona ja koulussa?

Kehoni muistaa selvästi, että jotain pahaa tapahtui minulle lapsena. Ahdistus kasvaa, käperryn vaistomaisesti kasaan kuin eläin. Hengitän pinnallisesti, tuntuu etten saa kunnolla henkeä. Aivan kuin joku kuristaisi minua sisältäpäin. Kyyneleet nousevat silmiin ja purskahdan itkuun ilman mitään syytä.

Nimetön pelko, kauhu ja häpeä, kouraantuntuva ahdistus. Nousevat jostain syvältä, tiedostamattomasta. Varsinaisia muistikuvia tunteisiin ei  liity. Ja niissä harvoissa muistikuvissa, joita mieleni sallii minun muistella, olen jollain tapaa etääntynyt itsestäni.

Tiedän, että koin monissa tilanteissa voimakasta kauhua. Nykyhetkessä kuitenkin muistan vain itse tilanteen, mutta en tunnetta.

Eräässä lapsuuden muistossa istun omakotitalomme pienessä wc:ssä ja olen lukinnut oven. Äiti hakkaa ovea nyrkillä ja yrittää päästä väkisin sisään. Huudan ja itken, olen aivan kauhuissani. Mutta en tunne kauhua muistellessani tapahtunutta, vain lievää ahdistusta.

Istun pöntöllä ja näen, kuinka lukko liikkuu, kun isä tulee äidin avuksi ja ruuvaa ulkopuolelta kahvan irti. Olen edelleen hysteerinen kauhusta (kohta varmasti saan selkääni) mutta silti en tunne kauhua tässä hetkessä, kun muistelen tapahtunutta. Olen jotenkin etäännyttänyt itseni silloisesta kauhun tunteesta. Muistikuva loppuu siihen.

Niin käy usein. On uhkaava tilanne, mutta tunnereaktio puuttuu tai on alkuperäistä laimeampi. Muistikuva ei etene loppuun asti, vaan on ikään kuin hetkittäinen välähdys tai sarja välähdyksiä. En yleensä koskaan muista, mitä uhkaavan tilanteen jälkeen tapahtui. Sainko todella selkääni vai miten tilanne päättyi?

Mieli on armelias ja suojelee omistajaansa. Paljon on piilossa, mielensisäisten lukkojen takana. Ja nyt ne lukot pitäisi kaikki särkeä ja kaivaa pelottavat, tuskalliset muistot esiin.

Antaisin mitä tahansa, jotta sitä ei tarvitsisi tehdä.

Ps. Kadonnut puhelin löytyi sittenkin...

Ei taas mennyt niinku Strömsössä

Kaikki mikä voi mennä pieleen, se menee pieleen, ainakin minun kohdallani.

Hukkasin eilen kännykkäni. Uusi Nokia Lumia 530, jota en ole vielä edes saanut maksetuksi. Se taisi jäädä kiireessä bussipysäkille ja kun tuntia myöhemmin huomasin katoamisen ja kävin paikan päällä uudestaan, ei kännykkää näkynyt enää missään.

Sairastuin eilen illalla myös flunssaan kylmettymisen seurauksena ja joudun olemaan työharjoittelusta pois. En voi soittaa ja ilmoittaa työpaikalle asiasta, koska ainoa puhelin hävisi, eikä työpaikan ohjaajan sähköpostia löydy mistään. Jouduin siis laittamaan työkkäriin sähköpostia, jossa selitin tilanteeni ja kysyin omaohjaajaltani, voisiko hän ottaa puolestani yhteyttä työpaikan ohjaajaani ja kertoa tilanteen.

Jos työkkärintäti ei saanut meiliäni eikä ilmoita tilanteestani työpaikalle, se tietää sitä, että tuet menevät katkolle, koska luvattomista poissaoloista tulee aina lisäselvityspyyntö ja näin ollen työmarkkinatuen maksatus katkeaa, kunnes poissaolo on selvitetty ja ennenkin siinä tilanteessa olleena tiedän, että talous menee taas ihan sekaisin...

Olen niin kipeä (lihaksia särkee, päätä särkee, kurkkuun sattuu ja yskittää) etten pysty matkustamaan bussilla toiselle puolelle kaupunkia ilmoittamaan henk. koht. sairastumisestani. Ja samalla tartuttaisin n. 10 ihmistä lisää.

Ja tämän viikon keskiviikkona olisi kauan odotettu aika kunnalliseen hammashoitolaan, mutta senkin joudun perumaan tämän sairastumisen takia ja seuraava aika menee mitä luultavimmin ensi syksyyn, koska jono on useita kuukausia. 

Huomenna on kai pakko raahautua löytötavaratoimistoon kyselemään puhelinta, jos joku kiltti ihminen olisi toimittanut sen sinne. Tosin tässä kunnossa en tiedä, miten jaksan.

Huomenna on myös terapia, jonka aloitin viime viikon tiistaina. Kaksi kertaa olen ehtinyt terapeutillani vasta käydä ja nyt jo sairastuin. Ironista kyllä, juuri viimeksi puhuimme siitä, että ilman hyvää syytä terapiakäyntejä ei saa jättää väliin.

Kun puhelinta ei ole, on hankala ilmoittaa ajan perumisesta. Jos laitan sähköpostia, se ei ehkä mene perille tai terapeutti ei saa sitä ajoissa ja sitten hän laskuttaa minulta 70€ siitä hyvästä, etten saapunut paikalle.

On siis mentävä paikan päälle todistamaan, etten lintsaa kyseiseltä käynniltä. Pelkään kyllä, että terapeutti on vihainen, kun menen sinne sairaana, mutta pelkään myös, ettei minua uskota jos ilmoitan ajan peruuntumisesta näin viime tipassa (terapia siis huomenna klo 10 aamulla).

Jos Jumala on olemassa, niin hänellä täytyy olla melko kieroutunut huumorintaju...

Ei kukaan, ei kenellekään

Tunnen itseni jälleen kerran hylätyksi.

Vihaan itseäni. Miksi mun pitää olla tällainen, etten koskaan kelpaa kenellekään? Kunpa voisin luottaa siihen, että ihmiset rakastaisivat minua tällaisena, mutta en ole koskaan voinut luottaa siihen. Sydämeni vuotaa verta hiljaa sisäänpäin. En puhu tästä kenellekään, en saa sanoja ulos. Sattuu ihan vitusti, mutta kukaan ei saa koskaan tietää sitä.

Miksi minut hylätään aina uudestaan ja uudestaan? Ihan kuin se olisi joku kirous, joka toistuu ja toistuu loputtomiin. Miksi toisilla ihmisillä on valta satuttaa niin syvältä, kokonaisvaltaisesti? Eikö tämä kipu koskaan lopu? Onko tämä yhtä ja samaa helvettiä loppuelämän? Joudunko aina ja ikuisesti kokemaan jatkuvia uudelleenhylkäämisiä ja traumatisoitumisia?

Olen niin vihainen itselleni. Siitä, etten ole ihmisenä ja yksilönä minkään arvoinen. En ole rakastettava, en ole
koskaan tarpeeksi hyvä kenellekään. Jos kuolisin, mitä sitten? Moni ei jäisi kaipaamaan.

Olen helvetin pettynyt ihmisiin. Niin moni teeskentelee, eikä oikeasti välitä. Vihaan itseäni sen takia, kun en koskaan kelpaa, en omana itsenäni. Vihaan Jumalaa, kohtaloa, koko luomakuntaa sen takia, että joudun kokemaan kaiken tämän paskan. Ei koskaan tarpeeksi hyvä. Kuinka rikki se minut saakaan.

Olen yhtä vertavuotavaa haavaa. Haluaisin vetää syviä haavoja ranteisiin, haluaisin kiduttaa lihaani, rangaistukseksi siitä, kuinka huono ja epäonnistunut olen. Ei kukaan, ei missään. Se minä olen, nimetön ja
yksinäinen. Ei kukaan, ei koskaan, ei kenellekään.

Minut on jälleen kerran hylätty. Tottakai, tietenkin. Tiesinhän, että näin tulisi lopulta käymään. Se on kohtaloni, sen täytyy olla. Ainahan minulle käy näin, luulisi että olisin jo tottunut siihen. Miltä tuntuu tulla hylätyksi niinkutsuttujen ystävien taholta. Ei kukaan voi pitää minusta, ei oikeasti. Kaikki vain teeskentelevät,
koko tämä maailma on yhtä saatanan teeskentelyä.

Entinen työkaverini tuli vappuaattona käymään luonani. Ajattelin, että hän jäisi yöksi. Tottakai ajattelin niin. Sellainen merkitsee minulle paljon, että joku jää joskus yöksi. Yövieraat ovat niin harvinaisia, että osaan olla kiitollinen jokaisesta.

Minun on aina ollut vaikeaa muodostaa ihmissuhteita, etenkään pysyviä sellaisia. Olen etsinyt koko ikäni sellaisia ystäviä, jotka olisivat niitä tosiystäviä ja jotka hyväksyisivät minut tällaisena kuin olen. Hetken luulin jo löytäneeni sellaisen, mutta olen kai erehtynyt, jälleen kerran.

Olemme tavanneet tämän ex-työkaverini kanssa useita kertoja myös vapaa-aikana ja olen nauttinut siitä, että kerrankin minulla on uusi ihminen, jonka kanssa voi käydä kahvilla, shoppailemassa ja yöelämässä. Ihminen, joka tietää taustani, joka ymmärtää ja hyväksyy. Joka välittää oikeasti. Luulin aluksi, että tämän kyseisen ihmisen kanssa synkkaa. Meillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja pitkälti samanlainen henkilöhistoria. Olemme molemmat entisiä koulukiusattuja ja sairastamme masennusta.

Tämän ihmisen piti siis jäädä luokseni yöksi vappuaattona. Emme varsinaisesti olleet sopineet niin, vaan "fiiliksen mukaan." Meidän piti lähteä yöelämään yhdessä, mutta sen sijaan päädyimme pelaamaan korttia tämän naisen ja hänen poikaystävänsä kanssa. Ja ilta oli itseasiassa oikein mukava. Ja petyin todella paljon,
kun tämä ystävä ilmoittikin kesken illan, että hän lähtee poikaystävänsä luo yöksi, eikä jää minun luo.

Tunsin itseni siinä samassa hirvittävän yksinäiseksi ja hylätyksi. Hyvä fiilis oli välittömästi mennyttä. Se, ettei tämä ystävä jäänyt yöksi luokseni, oli minulle kuin isku vasten kasvoja. Reagoin siihen tunnetasolla suorastaan järkyttävän voimakkaasti. En näyttänyt sitä ulospäin, mutta tunsin todella voimakasta
tuskaa, kuin sydän puristuisi kasaan.

Se, ettei joku jää luokseni yöksi, on minulle yhtä kuin hylkääminen. Sama juttu, yhtä traumatisoivaa kuin viime kesä, jolloin kolme parasta ja pitkäaikaisinta ystävääni kieltäytyivät kaikki tulemasta luokseni yöksi. Samanlainen hylkääminen. Ketään ei oikeasti kiinnosta. Kukaan ei pidä minusta niin paljon, että vaivautuisi viettämään yön kanssani samassa asunnossa, jos parempi vaihtoehto on tarjolla. En ole oikeasti tärkeä kenellekään. Kaikki on vain näytelmää. Esitetään, että olet muka rakas ja me haluamme viettää kanssasi aikaa, mutta teot kertovat enemmän kuin sanat.

En ole oikeasti tärkeä. Kenellekään. En edes niille, joiden uskoin välittävän ja hyväksyvän.

Koin jälleen uudelleentraumatisoitumisen, kun tämä entinen työkaverini valitsikin minun sijasta poikaystävänsä, jonka luona yöpyä. Hehän ovat yhdessä melkein koko ajan (ystävä asuu hänen kanssaan). Olenko niin rasittavaa seuraa, ettei kanssani voi viettää edes yhtä vitun yötä? On hän ollut kerran aiemmin yökylässä ja minä olen ollut hänen luonaan useammankin kerran, mutta niillä kerroilla olemme aina menneet baariin.

Nyt emme menneet. Olisin vain halunnut viettää aikaa tämän ihmisen kanssa, josta on huomaamatta tullut itselleni tärkeä. Ja sitten saan jälleen kokea sen äärimmäisen traumaattisen tunteen, etten olekaan tarpeeksi tärkeä, että minä en riitä omana itsenäni. Haluaisin niin kovasti tulla hyväksytyksi tällaisena. Miksi en koskaan
saa kokea aitoa välittämistä? Miksi en koskaan saa uskoa siihen, että minä riitän? Miksi se kaikki viedään minulta kerta toisensa jälkeen pois?

Olen niin  vihainen, että haluaisin kirkua. Oksettaa kaikki se paska, mitä olen joutunut nielemään. Haluaisin sylkäistä sen ulos, oksentaa niiden kasvoille, jotka ovat minua satuttaneet. Tuskaa on niin paljon, että sydän tuntuu halkeavan sen painosta.

Normaali, tervejärkinen ihminen ei reagoisi tällä tavalla. Tiedostan, ymmärrän järjellä sen, että ylireagoin.

Järkevä, rationaalinen puoli minusta ymmärtää, miksi ystävä lähti mieluummin poikaystävänsä luo nukkumaan. Tunneminä ei ymmärrä. Siihen ei mikään järkipuhe tehoa, se ei kuuntele viisaita sanoja. Sille jokainen ei
on ehdoton hylkääminen. Siihen ei mikään puhe tehoa, se tekee omia johtopäätöksiään ja kokee hylkäämisenä kaikki neutraalitkin asiat, mistä ns. normaali ihminen ei edes tajuaisi loukkaantua.

Toivon todella, että ensi viikolla alkava terapia auttaa minua käsittelemään näitä asioita, koska en enää pärjää yksin tämän taakan kanssa. Tuska on niin repivää, että olen melkein lopussa...