Oikeasti elossa?

En tiedä, mistä aloittaisin tänään. Tunnen itseni niin saatanan väsyneeksi, loppuunkalutuksi vanhaksi luuksi. Olen niin väsynyt itseeni ja tähän niin kutsuttuun elämääni, jota ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua hyväksi, saati sitten onnelliseksi.

Tulin tänään töistä klo 17.30 ja itkin puoli tuntia putkeen. Takana on todella rankka viikko ja tunnen olevani aivan lopussa. Ensi viikolla pitäisi taas jaksaa hymyillä ja esittää positiivista ja pirteää. Pitää naamiota yllä ja kätkeä se todellinen minä, joka haluaisi vain purskahtaa itkuun ja huutaa, ettei jaksa enää tätä paskaa.

Talvimasennus painaa päälle ja työn määrä ja vaikeusaste on lisääntynyt. Luulin pärjääväni, mutta enää en ole varma. Nyt tuntuu siltä, etten osaa mitään ja että olen täysi idiootti, joka ei hahmota yksinkertaisimpiakaan juttuja. Tunnen olevani toivoton tapaus, pohjasakkaa. Sisimmässäni olen varma siitä, että kaikki työkaverini nauravat takanapäin tyhmyydelleni.

Eikä se ole edes pahinta. Pelko siitä, että minulle nauretaan. Siihen olen saanut tottua koko elämäni ajan. Pahinta on tämä jatkuva, raastava yksinäisyys, joka repii sydämeni pikkuhiljaa palasiksi.

Olen ollut koko elämäni ulkopuolinen. Se, jota ei oteta mukaan leikkeihin. Se, joka ei pääse piireihin. Nörtti, luuseri, friikki. Kilteimmillään minua kuvattiin yläasteaikoina sanalla "omalaatuinen." Mieleenpainuvimmat ilmaukset persoonalleni olivat muun muassa "dille", "Nenä" (joka on minulla tavallista isompi) , "vitun lesbo" ja kyyninen toteamus "X on ehkä tarpeeksi hyvä sulle, mutta sä et koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä X:lle."

Tämä on yksi kipeimmistä muistoistani, joka nostaa vieläkin häpeän punan poskille ja tuskan kyyneleet silmiin. Sekä polttavan vihan sydämeen. En ole vieläkään voinut antaa anteeksi hänelle, joka särki luottamukseni ja tuotti minulle yhden pahimmista kouluaikojeni traumoista. Enkä usko, että koskaan tulen antamaankaan.

Viimeisen vuoden aikana olen pohtinut joka päivä sitä, miten epäreilua tämä kaikki on. Miettinyt elämän yleistä epäoikeudenmukaisuutta ja erityisesti sitä, miten elämä on minua kohdellut. Miksi kaiken on pitänyt olla niin saatanan vaikeaa? Miksi aina pitää hakata päätä seinään yhä uudelleen ja uudelleen, törmätä samoihin ongelmiin, kärsiä samat seuraukset, kokea se sama tuska aina vain?

Miksi kierrän koko ajan ympyrää, miksi en pääse eteenpäin? Pilaileeko joku jossain kustannuksellani vai onko kenties itse Jumala kironnut minut?

Eräs ajatus kiertää jatkuvasti mielessäni, yhä uudestaan ja uudestaan. "Tämä elämä olisi voinut olla niin paljon helpompaa, jos..." Niin, jos sitä ja jos tätä. Jatkuvaa jossittelua, mutta en voi itselleni mitään.

Kelaan koko ajan mielessäni kaikkia niitä valintoja, joita olen tehnyt ja jättänyt tekemättä. Mitä olisin voinut tehdä toisin, jos. Olisiko elämäni parempaa, jos. Aina kaiken taustalla tämä mystinen "jos."

Mitä jos olisin mennyt amikseen enkä lukioon? Mitä jos olisin aikoinani löytänyt samanhenkistä seuraa? Mitä jos vanhempani eivät olisi potkineet minua pihalle? Mitä jos minua ei olisi kiusattu koulussa? Mitä jos en olisi masentunut? Mitä jos olisin syntynyt normaaliksi? Mitä jos olisin oikeasti kaunis? Mitä jos minun ei olisi tarvinnut elää jatkuvassa pelossa?

Kidutan itseäni näillä kysymyksillä, joille ei näy loppua. En pysty olemaan onnellinen, koska menneisyyteni on täynnä paskaa. Kiellän itseäni olemasta onnellinen, koska koen tarvetta rangaista itseäni. Minä haluan vihata, minun täytyy saada vihata ja satuttaa itseäni. En tiedä, miksi.

Ehkä silloin koen olevani edes pienen hetken oikeasti elossa?

Katkeraa kalkkia

Tänään olen ajatellut jälleen kuolemaa. Kuinka helppoa se olisi. Kuinka kätevästi se ratkaisisi kaikki ongelmat.

 Ei tarvitsisi enää jaksaa. Voisi lopettaa taistelemisen ja laskea vihdoin aseensa. Voisi lakata yrittämästä, saisi romahtaa rauhassa ja tehdä lopun kaikesta tästä paskasta.

Mikään ei ole mennyt niinkuin kuvittelin.

Joskus nuorempana olin varma siitä, että minua odottaisi jossain edessäpäin Tulevaisuus isolla T:llä. Että minullakin voisi vielä olla oikea elämä, jossa olisi ystäviä ja rakkautta. Että minustakin voisi vielä tulla suosittu. Että minäkin voisin olla onnellinen.

Yläasteella olin varma, että lukiossa kaikki olisi paremmin. Pääsisin eroon kiusaamisesta ja elämäni muuttuisi täydellisesti.

Olin väärässä.

Sain kyllä ystäviä, mutta vääränlaisia. En sopeutunut heidän joukkoonsa kunnolla. Tunsin itseni aina ulkopuoliseksi. Minusta ei tullut suosittua, eikä elämäni loppujen lopuksi juurikaan muuttunut aiempaan verrattuna. Ja se koulukin meni penkin alle.

Lukion jälkeen ajattelin taas toiveikkaana, että nyt se elämä varmasti alkaa, nyt on kaikki ovet avoinna ja taivas auki! Mikä ihana vapauden tunne...Hetken verran.

Olin jälleen väärässä.

Elämä ei edelleenkään muuttunut, vaan oli samaa paskaa, hiukan eri muodossa vain.

Sitten, vuosien kuluttua, aloitin toisen koulun. Ja taas samat odotukset...Että tällä kertaa minä onnistun, tällä kertaa saan ihan oikeita ystäviä ja pärjään koulussa, tällä kertaa kaikki menee paremmin!

Taas olin väärässä.

Kaikki meni vain pahempaan suuntaan. Kahden vuoden jälkeen tuli täydellinen romahdus, jonka laukaisi  helvetillinen yhteenotto erään läheisen kanssa. Tätä seurasi kaksi viikkoa suljetulla osastolla ja pitkä sairasloma.

Silloin ymmärsin vihdoin tosiasiat.

 Minusta ei koskaan tule suosittua.

Ihmiset tulevat aina halveksimaan minua.

En koskaan opi sosiaaliseksi, enkä kykene normaaliin vuorovaikutukseen.

En koskaan pysty muodostamaan parisuhdetta.

En koskaan saa terveyttäni takaisin.

En koskaan saa menetettyä nuoruuttani takaisin.

Olen joutunut hautaamaan kaikki unelmani, joita minulla nuorena oli. Tunnen väkisinkin vihaa ja katkeruutta, tuskaa ja kostonhimoa. Miten voisin olla tuntematta, kun kaikki on sirpaleina?

Tuntuu, että elämäni on pikemminkin takana-kuin edessäpäin. Miksi siis elää, jos elämällä ei ole tarkoitusta? 

 Kyselen koko ajan itseltäni kysymyksiä joihin ei ole vastauksia.

Miksi juuri minä? Miksi kaikki tämä paska kaadettiin minun niskaani?

En aio tappaa itseäni, en ainakaan vielä. Haluaisin katsoa tämän pelin loppuun asti.

 Mutta silti...tämä katkera kalkki nimeltä elämä on joskus niin saatanan vaikea niellä.


 PS. Teitä blogini lukijoita on nyt kolme, lämpimät kiitokseni että päätitte liittyä ja tervetuloa mukaan <3

Kuin sydämeni vuotaisi verta

Tää on taas niin tätä...Masennuksessani on selkeä pahenemisvaihe menossa.

Mistä sen tunnistaa? Siitä, kun itsetuhoajatukset alkavat pyöriä mielessä yhä enemmän ja enemmän. Veitseen tulee tartuttua tavallista useammin. Kaikki ahdistaa ja masentaa. Töihin ei huvittaisi mennä,  eikä ihmisten ilmoille ylipäätään. Oikeastaan mikään ei huvita missään määrin.

Tekee mieli juoda. Ei uskalla kuitenkaan tarttua pulloon, koska pelkää, että se on menoa sitten, eikä paluuta ole. Tekee myös mieli vetää rauhoittavia...Mutta ei voi, koska ne ovat melkein lopussa, eikä ole takeita siitä, kirjoittaako lääkäri uutta reseptiä.

Tekee mieli syödä lakkaamatta. Ruokahalu on kyltymätön. Karkit, sipsit, limut ja kaikenlaiset mässyt pyörivät mielessä 24/7. 

Tekee mieli itkeä, mutta ei silti saa itketyksi. Päässä alkaa pyöriä vainoharhaisia ajatuksia, kuten varmuus siitä, että kaikki työkaverini ovat alkaneet inhota minua ja että en osaakaan hoitaa työtäni. Itseasiassa alkaa tuntua siltä, etten ole alunperinkään sitä osannut.

Sitä tuntee olevansa aivan paska, aivan kaikessa. Että ei osaa yhtään mitään. Että kaikki mitä tekee, on jollain tavalla väärin.

Ei jaksa siivota, ei jaksa laittaa ruokaa. Tekee vain mieli käpertyä sikiöasentoon, vetää peitto korville ja nukkua ensi kesään asti.

Tuttua, niin tuttua. Tämä on käyty läpi monta kertaa aiemminkin.

Sairaudessani on parempia ja huonompia jaksoja. Nyt on taas meneillään huonompi jakso.

Ja se tuntuu siltä, kuin sydämeni vuotaisi verta.

Aina se alkaa uudestaan...

Tänään oli huono päivä, todella huono. Ja minä viilsin taas. Ja hakkasin itseäni. Hullu mikä hullu.

Enkä edes jaksa tuntea enää syyllisyyttä...Että lankean aina uudestaan samaan kaavaan, juoksen tässä itsevihan oravanpyörässä, joka jatkuu ja jatkuu. En yksinkertaisesti osaa kuvitella elämääni ilman itseni satuttamista. Vain sillä tavoin vihani pysyy kurissa edes jollain tavalla.

Miksi aloin ylipäätään viiltelemään? Koska tunsin itseni niin helvetin yksinäiseksi. Olin koulukiusattu, vailla ystäviä, vailla mitään. En osannut itkeä, vaan purin tuskaani raivoamalla tai kääntämällä sen itsevihaksi, joka johti siihen, että tartuin yläasteella ensimmäisen kerran terään.

Välillä on ollut pitkiäkin aikoja ilman viiltelyä, mutta aina se alkaa uudestaan. Miksi? Koska minä vihaan itseäni.

Haluan rangaista itseäni. Koska olen yksin, enkä kelpaa kenellekään. Koska olen ruma ja vastenmielinen lehmä, joka ei ansaitse mitään muuta kuin halveksuntaa. Koska olen heikko.

Olen niin saatanan heikko ihminen, että kuvottaa. Annoin kaiken tämän paskan tapahtua itselleni. Annoin niiden kiusata itseäni ja varastaa mielenterveyteni. Annoin niiden sanojen syöpyä mieleeni ja  murtaa itsetuntoni. Annoin niiden ryöstää elämäni. Se on anteeksiantamatonta.

Vihaan itseäni, koska en osannut puolustautua. En pystynyt suojelemaan itseäni. Eikä kukaan ollut suojelemassa minua. Jouduin kestämään yksin sen kaiken. Kiusaajat ja heidän sanansa. Ja vaikka minä vannoin, etten koskaan anna heidän tuhota itseäni, en pystynyt pitämään itselleni annettua lupausta.

Minun olisi pitänyt olla vahva. Mutta en ollut ja se on synti, josta olen ansainnut rangaistuksen.

Elämäni ei ollut pelastamisen arvoinen. Minä en ollut pelastamisen arvoinen. 

Miksi kukaan ei puuttunut, vaikka näki? Kaikki tiesivät. Kaikki. Eikä kukaan tehnyt mitään.

Koko saatanan kylä tiesi. Koulukaverit, opettajat, vanhemmat, naapurit. KAIKKI tiesivät. Ja SILTI sen annettiin jatkua vuosia ja taas vuosia.

Syytettyjen penkillä olen aina ollut minä yksin. 

Kaikki on omaa syytäsi, niin minulle sanottiin. Opin siis uskomaan sen. Ja siksi satutan itseäni yhä uudestaan.

Täytyyhän minun rangaista itseäni. Koska annoin kaiken sen pahan tapahtua itselleni.

Viilsin, mutta en tarpeeksi syvälle

Uusi vuosi on alkanut kohdallani masentuneissa merkeissä. Vietin eilisen illan yksin, as usual. Vitutti ajatella, että kaikilla muilla on joku, jonka kanssa juhlia uuttavuotta, minulla ei ketään. Kaikki ystäväni asuvat muualla ja olen tässä kaupungissa aivan yksin.

Join pullon kuoharia ja kuuntelin musaa, mutta eihän se tietenkään samalta tuntununt kuin ystävän kanssa. Valvoin kolmeen aamuyöllä ja nukuin pätkittäistä unta heräten joskus yhdentoista aikoihin.

Niin paha olo tästä yksinäisyydestä ja kaikesta muustakin paskasta, että tartuin taas veitseen ja viilsin itselleni reiteen haavan...Mutta en tarpeeksi syvälle. Kipu tuntuu aivan liian lievänä. Vituttaa.

Miksi olen niin saatanan nössö, etten uskalla edes viillellä kunnolla? Pelkään jälkiä, mutta vielä enemmän kipua, vaikka toisaalta sitä juuri haen.

Juuri nyt elämäni tuntuu täysin mitättömältä ja tarkoituksettomalta. Olen luuseri, joka epäonnistuu aina kaikessa. Olen yksin, sairas ja väsynyt. Ajatus itsemurhasta tuntuu jälleen houkuttelevalta.

Työsopimukseni harjoittelupaikkaan uusittiin maaliskuun loppuun, mutta en osaa iloita siitä. Haluaisin vain jäädä makaamaan peiton alle ja itkemään. En halua mennä töihin, en halua kohdata ihmisiä, en halua tehdä yhtään mitään.

Paitsi ryypätä ja viillellä.

Kymmenen vuotta sitten yritin itsemurhaa, mutta en onnistunut. Joskus mietin, että olisinpa onnistunut silloin ensimmäisellä kerralla. Ei tarvitsisi enää kitua täällä turhaan, kärsiä ja pelätä joka saatanan päivä, mitä paskaa huominen tuo taas tullessaan.

Koska asiat eivät tunnu koskaan paranevan (paitsi ehkä väliaikaisesti). Päinvastoin, ne huononevat aina vain.

Jos psyyke pysyy kasassa, niin fysiikka reistailee. Ei riitä, että minulla on kroonisia sairauksia, jotka heikentävät toimintakykyäni masennuksen lisäksi.

Viime kuukausien aikana käteni ovat ruvelleet reistailemaan ja on herännyt epäilys nivelrikosta tai mahdollisesti nivelreumasta.

Hip VITUN hei! Sehän veisi loputkin jäljelläolevasta työkyvystäni ja varmistaisi sen, ettei minulla ole jatkossa enää mitään syytä nousta sängynpohjalta.

Tiedän jo, millaista loppuelämäni tulee olemaan. Täyttä paskaa. Olen köyhä, sairas ja yksin.

Mistä minua oikein rangaistaan? Eivätkö tähänastiset vastoinkäymiset ole jo olleet tarpeeksi? Miksi niitä tulee aina vain lisää ja lisää? Eikö tämä helvetti ikinä lopu?