Miksi et välitä itsestäsi?

Huoh...Asiat eivät tunnu sittenkään olevan paranemaan päin, niinkuin pelkäsinkin jo etukäteen. Joulu meni perheen luona kuten aina. Tällä kertaa jopa alkoholistiveljenikin oli mukana, mikä on harvinaista, sillä häntä ei ole joulupöydässämme näkynyt yli kymmeneen vuoteen. Nyt hänen oli kai pakko tulla: ei ole rahaa, ruokaa eikä kohta kai asuntoakaan...

Elättelimme varmasti koko perhe toivoa, että sairaalaan joutuminen olisi antanut veljelleni herätyksen ja motivaatiota muuttaa elämäntapaansa. Väärin meni. Ei veljeni näköjään pysty olemaan erossa alkoholista. Jouluaattona hän joi neljä olutta ja joulupäivänä peräti kaksitoista. Ei onneksi teräviä kuitenkaan, mutta pahaa teki silti katsella toisen juomista sivusta ja tajuta, ettei hän jaksakaan tehdä elämälleen mitään, ettei hän välitä itsestään sen vertaa, että edes yrittäisi ryhdistäytyä...

Mieleni tekisi huutaa tälle ihmiselle, ravistella häntä ja kysyä, mikä helvetti sinua vaivaa??? Miksi et välitä itsestäsi tuon vertaa, miksi et edes yritä, etkö sinä jumalauta tajua, että olit todella lähellä kuolla ja että et tule elämään enää kauaa jos et edes yritä lopettaa nyt? Etkö tajua, että aivoverenvuoto voi uusiutua? Etkö ymmärrä, että tämä on varmasti viimeinen mahdollisuutesi?

En sanonut mitään. En uskaltanut. En osaa kommunikoida veljeni kanssa eikä hän osaa kommunikoida minun kanssani. Olemme niin vieraita toisillemme, vaikka olemmekin sisaruksia.

Joskus mietin, onko veljenikin masentunut ja ryyppääkö hän sen takia, tukahduttaakseen tunteensa? Häntäkin kiusattiin koulussa. Hänkin oli äitini mukaan hieman herkkä lapsi. Olemmeko molemmat tietämättämme samassa jamassa? Veli juo, minä vedän lääkkeitä. Kumpikin on onneton.

En varmaan saa koskaan vastauksia kysymyksiini. Pahoin pelkään, että veljeni kuolee enkä pääse koskaan puhumaan hänen kanssaan näistä asioista. Yritän koko ajan henkisesti valmistautua pahimpaan: huomenna voi tulla soitto, että veli on kuollut. Ei tule ainakaan yllätyksenä. Parasta valmistautua, niin järkytys ja kipu tuntuvat vähemmän. Kai?

Vanhempanikin ovat ilmeisesti tajunneet tilanteen toivottomuuden. Isäni totesi, että on ihme, jos veljeni elää viisikymppiseksi. Kamalaa myöntää, mutta se taitaa olla totuus.

Mitään ei ole tehtävissä. Niin se vain on. Jos veli juo itsensä hengiltä, jos hän haluaa juoda, me emme voi auttaa häntä mitenkään. Tässä on jo tehty kaikki se, mikä on mahdollista. Me emme voi muuta kuin antaa hänen kuolla, jos hän haluaa kuolla.

Itkettää, mutta en itke. En jaksa itkeä enää. Haluan ajatella jotain muuta.

"Valitettavasti meillä on hyvin ikäviä uutisia..."

Veljeni on päässyt pois sairaalasta. Tämä herättää minussa voimakasta pelkoa ja pettymystä. Olisin odottanut, että häntä olisi hoidettu osastolla edes hieman pidempään. Kysehän oli sentään aivoverenvuodosta...

Eniten tässä pelottaa se, alkaako veljeni taas ryypätä kuten ennenkin ja kestääkö hänen fysiikkansa enää. On aiemminkin telonut itseään kännissä ja lyönyt päänsä. Seuraava kerta on todennäköisesti se viimeinen ja kohtalokas. Sitten todella joko lähtee henki tai hän vammautuu pahasti.

En tiedä, mitä veljelleni tällä hetkellä kuuluu. Perjantaina soitin äidilleni ja siten sain tietää, että veli oli kirjattu sairaalasta ulos samana päivänä. Ja heti alkoivat ajatukset juosta samaa oravanpyörää: voi helvetti, liian aikaista, ihan liian aikaista, sitä ei olisi pitänyt vielä päästää pois, nyt se menee ja juo itsensä hengiltä...Ja niin edelleen ja niin edelleen.

En pysty rentoutumaan. Pelkään koko ajan enemmän tai vähemmän veljeni puolesta. Pelkään, että pian saapuu puhelu, jollaista kukaan ei haluaisi saada. Puhelu, jossa sanotaan, että veljeni on kuollut. "Valitettavasti meillä on hyvin ikäviä uutisia..." Sairaalasta tai poliisista soitetaan. Tai vaihtoehtoisesti: "Isä täällä...X kuoli eilen illalla. Löi päänsä ja sai uuden aivoverenvuodon."  Tai jotain tuon suuntaista. Varmaa on vain se, että uutiset tulevat olemaan huonoja.

Torstaina itkin psykologille veljeni kohtaloa. Se helpotti hieman, että sai purkaa tätä taakkaa jollekin, sanoa kuinka pahalta tuntuu ja kuinka paljon pelottaa. En enää mieti veljeäni ihan joka hetki, mutta vähän väliä kuitenkin. Mitä hän mahtaa juuri tällä hetkellä tehdä ja missä on? Ryyppääkö nytkin itseään hengiltä kun kirjoitan tätä?

Huolehtiminen ei loppunutkaan siihen, että "pahin on ohi." Nyt se todellinen huolehtiminen vasta alkaa...

Paljonko veljelläni on vielä aikaa? Päiviä, viikkoja, kuukausia? Vai puhutaanko peräti vuosista ja millaisia ne vuodet tulevat olemaan? Vajoaako hän vieläkin syvemmälle, vielä alemmas?

Minä olen kuvitellut olleeni pohjalla. Taidan olla kuitenkin väärässä. Veljeni on se, joka oikeasti on pohjalla. 

Vain aika näyttää, jaksaako hän nousta sieltä.


Haluaisin sanoa veljelleni paljonkin asioita, mutta kaikista eniten: Sinua rakastetaan kaikesta huolimatta. Ole kiltti, äläkä luovuta...

 

Sanotaan, että ihmeitä tapahtuu

Nyt on sitten veljeä käyty katsomassa ja vointi todettu kohtuullisen hyväksi. Perjantaina isäni kanssa lähdimme matkaan ja saavuimme perille noin kello 14 aikoihin, mukaan tulivat myös toinen veljeni ja hänen vaimonsa.

Käynti oli kuitenkin tietyllä tapaa järkytys, vaikka toisaalta oli helpottavaa tajuta, ettei veljelläni ole enää välitöntä hengenvaaraa ja ettei hän tule aivoverenvuodon takia vammautumaan vakavasti.

Osasin odottaa järkytystä etukäteen, mutta silti säikähdin sitä näkyä, joka odotti sairaalahuoneessa. Veli makasi sikeässä unessa peiton alla eikä kuullut tuloamme. Hänestä näki heti, että huonosti on mennyt jo todella pitkän aikaa.

Itketti, mutta yritin olla näyttämättä sitä.

Veljeni oli vanhentunut muutamassa vuodessa ulkonäöllisesti kymmenen vuotta. Syvät uurteet kasvoissa kertoivat omaa karua tarinaansa. Viina on vienyt miestä jo kauan, liian kauan. Niin kauan, ettei tästä pisteestä ehkä ole enää paluuta.

Saimme kuitenkin veljeni hereille kun huhuilimme hänen nimeään muutamaan otteeseen. Veli avasi silmänsä ja nousi hitaasti istumaan. Silloin näin, kuinka sairaalloisen laiha hänestä on tullut. Ainahan hän on ollut hoikka, mutta nyt veli on selkeästi alipainoinen, lähes pelkkää luuta ja nahkaa.

Ei ole syönyt kunnolla pitkiin aikoihin, juonut vain. En tiedä, millaisia määriä ja miten usein. En edes uskalla kysyä, koska pelkään rehellistä vastausta. Ja kyllä veljen olemuksesta saattoi päätellä yhtä ja toista.

Muisti hänellä pelaa jotenkuten, mutta lähimuistin kanssa on ongelmia. Veljeni ei muistanut ollenkaan, että hänelle oli kerrottu tulostamme jo etukäteen. Hän myös luuli olleensa auto-onnettomuudessa, eikä muistanut saaneensa aivoverenvuotoa. On muitakin asioita, joita veljeni ei muista, mutta ne ovat liian henkilökohtaisia kerrottaviksi tässä blogissa...

Kävimme sairaalan kanttiinissa kahvilla. Veljellä oli kovat tupakantuskat. Lääkäri ei anna hänen polttaa, eikä häntä vielä päästetä edes ulos. Kyseli, voisiko toinen veljeni antaa hänelle salaa tupakkaa, jonka voisi polttaa vessassa. Onneksi tämä kieltäytyi.

Kun kuulin, miten veljelleni oli käynyt, tunsin suunnatonta pelkoa, mutta myös vihaa. Vihaa siitä, että hän on juonut itsensä tuollaiseen kuntoon ja tuhoaa terveytensä ja koko elämänsä tuottaen tuskaa itselleen ja läheisilleen. Ja samalla romahduttaa myös vanhempieni elämän, mikäli sattuu kuolemaan ennenaikaisesti.

Mutta katsoessani sängyllä makaavaa veljeäni, en kyennyt enää tuntemaan vihaa. Tunsin vain pelkästään sääliä tuota vapisevaa ihmisrauniota kohtaan.

Minä pelkään. Pelkään niin kovasti, etten jaksa enää edes itkeä. Pelkään, että kaikesta hoidosta huolimatta veljeni ei tule selviämään tästä hengissä. Että hän ei elä enää kauaa.

Veli on fyysisesti heikossa kunnossa, psyykkisestä tilasta puhumattakaan. Hänestä on tullut rapajuoppo, jolla ei ole enää minkäänlaista kontrollia juomisensa suhteen. Hän juo jalat altaan ja kaatuilee kännissä teloen itseään. Hän juo niin rankasti, että menettää muistinsa. Ennen pitkää hän juo itsensä hengiltä, se on sataprosenttisen varmaa.

Ellei hän nyt lopeta, hän ei pysty lopettamaan koskaan. Siitä olen lähes varma. Jos tuollainen tapahtuma ei herätä ihmistä ja saa häntä muuttamaan elämänsä suuntaa,niin sitten ei kai mikään.

Minua pelotti etukäteen ihan helvetisti. En tiennyt, mikä perillä odottaa. Torjuisiko veljeni meidät, suuttuisiko vierailusta? Hän kun katkaisi välinsä perheeseemme jo niin kauan sitten.

Veljeni ei suuttunut, ei ainakaan näyttänyt sitä. Päinvastoin hän vaikutti piristyvän siitä, että häntä tultiin katsomaan. Tapaaminen sujui loppujen lopuksi melko hyvässä hengessä."Mukava kun tulitte käymään", hän sanoi lopuksi. Minä sanoin "Pidä huolta itsestäsi" lähtiessäni, vaikka tiesin, ettei hän jaksaisi pitää. Se oli kai minun tapani kertoa, että välitän.

Tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun tapasin veljeni. Olen kiitollinen, että ehdin nähdä hänet, ennekuin on liian myöhäistä.

Tulevaisuudesta ei koskaan tiedä.

Sanotaan, että ihmeitä tapahtuu.

Mutta pahoin pelkään, että veljeni ei selviä.

Helpotus!

Tänään sairaalasta soitettiin minulle. Aamulla, kesken töiden. Veljeni on päässyt pois teho-osastolta ja hengityskoneesta. Hänet siirretään neurokirurgiselle kuntoutusosastolle, jossa joutuu olemaan viikkoja, mahdollisesti kuukausia. Mutta tällä hetkellä se ei tunnu pahalta.

Tärkeintä on, että veljeni elää ja hengittää. Hän ei ehkä koskaan toivu entiselleen, mutta ennuste on kuitenkin melko hyvä. Ei halvausoireita. Istuu tällä hetkellä pyötätuolissa, mutta pystyy jo puhumaan ja liikuttelemaan raajojaan. On virkeä ja syö itse.

Olen ihan sanoinkuvaamattoman helpottunut. Veli jää henkiin! Hän toipuu! Ehdin jo pelätä pahinta.

Ylihuomenna olisi tarkoitus ajaa isän kanssa sairaalaan katsomaan veljeä. Toisaalta haluan nähdä hänet, mutta toisaalta minua pelottaa aivan helvetisti. Entä jos veljeni ei halua nähdä meitä? Tietääkö hän edes, että me olemme tulossa? Mitä jos hän ei sano sanaakaan tai käskee meidän painua helvettiin?

Veljeni ei ole halunnut pitää yhteyttä perheeseemme. Kokeeko hän tämän tunkeiluna, jos näkee meidät sairaalassa? Ehkä hän ei halua itseään nähtävän, varsinkaan siinä kunnossa?

Toivottavasti tapaamisesta, mikäli se toteutuu, ei tule täyttä fiaskoa. Pelkään vaivautunutta hiljaisuutta. Sitä, ettei kukaan keksi mitään sanottavaa. Tai että isän ja veljen välille puhkeaa riita - heillä kun on selvittämättömiä menneisyyden tapahtumia taustallaan.

Lähes koko viikko on mennyt huolestuneissa ja ahdistuksensekaisissa fiiliksissä veljen takia. Toivottavasti pian alkaa hellittää...