Voinko koskaan antaa anteeksi?

Tänään tuli soitto psykiatrian polilta. Ensi viikoksi on varattu siellä psykologille aika. En tiedä, mitä tuolta käynniltä pitäisi odottaa vai pitäisikö odottaa mitään. Ehkä on parempi, ettei ole odotuksia, ei ainakaan tule turhia pettymyksiä...

 Kyseessä on siis kuntoutustutkimus, mikä todennäköisesti vaatii useampia käyntejä polilla. No mikäs siinä, aikaahan mulla on. Työkkäristä ei ole kuulunut mitään. Eivät taida löytää sopivaa harjoittelupaikkaa ja ehkä se on parempi niin. Tuskin pärjäisin tälläkään kertaa missään työharjoittelussa, kun en ole aiemminkaan niissä pärjännyt.

Olen aikaisemmin ollut kahdessa kuntoutustutkimuksessa, ensimmäiseen osallistuin jo vuosia sitten parikymppisenä ja viimeisin tehtiin noin kaksi vuotta sitten. Diagnooseja on tullut useita, mutta terveydentilani ei ole parantunut, vaan päinvastoin pahentunut.

En tiedä, onko tästä kolmannestakaan tutkimuksesta mitään konkreettista hyötyä. Tuskinpa siellä saadaan selville, mikä minussa on vialla, kun ei sitä ole useat psykiatrit saati psykologit pystyneet selvittämään tähänkään päivään mennessä. Olen alistunut siihen, etten koskaan saa tietää, mikä minua vaivaa. Jotain kuitenkin on vialla. On ollut jo alusta alkaen. Tiedän sen. Mutta kukaan ei halua uskoa minua.

 Eläkettä ne varmaan ehdottavat minulle. En tiedä, pitäisikö siitä olla iloinen vai surullinen. Toisaalta se olisi helpotus kaiken kokemani paskan jälkeen, toisaalta taas ihan helvetin ahdistavaa - aivan kuin tulevaisuuteni olisi naulattu kiinni lopullisesti.

Tunnen itseni luuseriksi. En haluaisi olla tällainen, raahata kaikkia näitä ongelmia mukanani, tuottaen huolta sekä vanhemmilleni että ystävilleni. En haluaisi olla yhteiskunnan elätti, jota halveksitaan. Haluaisin olla hyödyllinen yksilö ja pärjätä omillani. En vain pärjää. En varmaan koskaan tule pärjäämään ja nyt on jo liian myöhäistä. Liikaa aikaa on kulunut, eikä syntyneitä tuhoja voi enää korjata.

Onko kaiken paskan takana kokemani koulukiusaaminen? En voi olla täysin varma asiasta, mutta tunnen valtavaa tarvetta syyttää heitä elämäni pilaamisesta. Kiusaajiani, kiusaajien vanhempia, kanssaoppilaita, opettajia. Kaikkia niitä, jotka näkivät, mutta eivät puuttuneet. Kaikkia heitä, jotka katsoivat hiljaa vierestä tai käänsivät päänsä pois.

Voinko koskaan antaa heille anteeksi? En tiedä. Kukaan ei ole koskaan tullut pyytämään. Ja vaikka tulisikin, voisinko vilpittömin mielin sanoa, että ei se mitään, se on ihan okei, saat anteeksi ja mitäpä sillä on väliä, että pilasit elämäni 9 vuodeksi ja määräämättömäksi ajaksi siitä eteenpäin? Miten kukaan voisi antaa anteeksi sellaista?

Myönnän, olen katkera. Olen vihainen. Olen ihan helvetin vihainen, niin vihainen että tekisi mieleni vetää turpaan ensimmäistä vastaan kävelevää kiusaajaa. Niin paljon sanoja, niin paljon kysymyksiä mielessä. Minkä takia? Millä oikeudella? Miksi juuri minä?

Tiedän, pitäisi päästää irti menneistä ja katsoa eteenpäin. Lakata vihaamasta. Mutta kun minä haluan vihata, minä tarvitsen vihaani! En osaa päästää siitä irti. Viha pitää minut järjissäni. Viha on ainoa todellinen ystäväni. Tai viholliseni. Tai molempia.

Sitäpaitsi, miten katsoa eteenpäin kun ei ole tulevaisuudelta mitään odotettavaa? Vain lukematon määrä lisää yksinäisiä päiviä ja öitä. Masennusta, ahdistusta, pelkoa. Itsetuhoa. Itseinhoa.

 Kuolemaa.

Jos olisi ollut mahdollisuus valita, en olisi syntynyt tähän maailmaan.

Mutta kuinka moni meistä on saanut päättää itse?

Valvotun yön jälkeen

Vituttaa. Olen valvonut koko yön ja kello tulee kohta 8 aamulla. Väsyttää, tekisi mieli mennä nukkumaan, mutta en voi. Unirytmi on muutenkin päin persettä, enkä halua pahentaa tilannetta nukkumalla keskellä päivää. Täytyy odottaa iltaan asti, jotta pääsee kunnolla levolle. Pakko vain kärsiä tämä päivä.

Selkä on paskana. Täytyisi käydä lenkillä, mutta ei huvita pätkän vertaa. Ulkona on viileä ja harmaa ilma, masentaa. Kaikki paska tuntuu taas kaatuvan niskaan. Tekisi mieli huutaa ja lyödä nyrkkiä pöytään, perkele.

En osaa kirjoittaa mitään tähdellistä. Tuntuu, etten muutenkaan osaa mitään. Olen täysin paska sekä ihmisenä että kirjoittajana. Toivoton tapaus. Voi luoja että vituttaa niin saatanasti. Tekisi mieli kuristaa joku.

Välillä tulee ihan helvetinmoisia aggressioita. Yhtäkkiä, ilman ennakkovaroitusta. On ollut hyvä olo ja pian onkin paha olo. Niin paha, että tekisi mieli kirkua ja hajottaa ikkunoita. Huutaa ja raivota. Särkeä tavaroita, pistää kämppä uuteen uskoon. Ehkä se helpottaisi edes vähän, auttaisi laukaisemaan tätä vihaa, joka sisälläni kiehuu?

 En saa otetta näistä tunteista, jotka sisälläni myllertävät. En saa otetta itsestäni. Olen hukassa. En osaa elää, en yksin enkä toisten kanssa.

Tuntuu niin pirun vaikealta. Ahdistaa, pää hajoaa näihin mietteisiin. On aivan liikaa aikaa ajatella epäolennaisia asioita. Liikaa tunteja vuorokaudessa. Liikaa yksinoloa. Liikaa kaikkea.

Olen roikkunut 12 tuntia (!) putkeen netissä, enkä muista puoliakaan koko ajasta. Tunnustan olevani nettiaddikti. Kun avaan koneen, tunnen olevani jälleen elossa, oikeasti olemassa. Netin ulkopuolella elän jonkinlaista haamuelämää, olen vain puolittain kiinni tässä todellisuudessa. Ja silloinkin haluaisin olla koko ajan jossain muualla.

Tiedän, olen helvetin säälittävä ihminen, mutta elämäni olisi totaalisen surkeaa ilman nettiä. Itseasiassa, ei minulla olisi mitään elämää. Elämäni on sitä, että suurimman osan ajasta kökin yksin neljän seinän sisällä ja vain näyttöpäätteen äärellä voin kokea lyhyitä onnen hetkiä. Muu elämä onkin sitten täyttä paskaa.

God bless the Internet.

Pimeyden ytimeen

Joskus tunnen olevani täysi sekopää. Hullu. Vajaa. Psyko. Koska saan raivokohtauksia. Massiivisia raivokohtauksia, jolloin tavarat lentelevät ja kroppa kärsii kun hakkaan sitä kuin viimeistä päivää. Saatan myös karjua tai kirkua jos tunne on aivan sietämätön.

 Kuten sanonta kuuluu:  Kun olen hyvä, olen tosi hyvä. Ja kun olen paha...niin helvetti on irti.

 Olen saanut raivareita pikkulapsesta lähtien. En voi niille mitään. En kertakaikkiaan yhtään mitään. Ainoa, joka auttaa, on rauhoittava lääkitys, ja sitäkään lääkärit eivät mielellään määrää. Kukaan ei ymmärrä. Kukaan ei oikeasti voi ymmärtää, millaista raivoa voin tuntea, millaista hävitystä voin saada aikaan. Voisin vaikka tappaa jonkun, niin pelkään. Lääkärit eivät tunnu ottavan pelkoani todesta.

Kun kohtaus tulee, niin kontrolli lähtee. Kaikki itsehillintä katoaa. Rintakehä täytyy kuumasta, puristavasta tunteesta. Kuin joku kiristäisi koko ajan ruuvia tiukemmalle kunnes jokin päässä sanoo poks. Minä putoan vihan mustaan kuiluun, pimeyden ytimeen. Suunnaton raivo täyttää mielen, ahmaisee tietoisuuteni ja jyrää kaikki muut tunteet tieltään. Ei ole enää muuta kuin suonissa jyskyttävä viha ja minun tekisi mieli tarttua veitseen ja satuttaa joko itseäni tai sitä ihmistä, joka sattuu juuri silloin osumaan tielleni.

En ole koskaan käynyt käsiksi muihin, jos ei äitiä ja yhtä luokkatoveria lasketa. En ole lyönyt ketään, vaikka mieli olisi kyllä useasti tehnyt. Oikeasti olen kiltti ja empaattinen ihminen. Minussa vain elää tämä sairas viha, joka välillä pääsee niskan päälle ja ottaa vallan.

 Pelotan muita ihmisiä käytökselläni. Pelotan myös itseäni. Minussa asuu synkkä hulluus, pimeä puoleni tuntuu joskus vahvemmalta kuin tämä normaali järkiminä. Suurimman osan ajasta yritän vain esittää normaalia. Mutta onko minussa normaaliutta ollenkaan? Välillä tunnen olevani perinjuurin sairas ja kieroutunut, sisältä musta ja läpimätä, vinoon vääntynyt ihmisen irvikuva.

Olen uhannut tappaa luokkatoverini. Tämä on rajuin asia, jonka olen tehnyt kun kohtaus on päällä. En oikeasti tarkoittanut mitä sanoin, mutta tämän tapauksen johdosta sain kärsiä pitkään ja hartaasti.

 Olen haukkunut äitiäni sanoilla, joita en kehtaa tässä toistaa. Huudan sanoinkuvaamattomia asioita, sellaisia asioita joita en tarkoita, mutta jotka jättävät jäljen.

Olen särkenyt astioita, potkaissut oveen reiän sekä aiheuttanut muunlaista vahinkoa ympäristölleni. Eniten olen kuitenkin aiheuttanut vahinkoa itselleni. Viiltelemällä ja lyömällä.

Kuka voisi auttaa minua?

Ei kukaan.

Kai jonkun täytyy kuolla ennenkuin lääkitykseni saadaan kohdilleen.

Kuolema kuittaa univelat

Eilen työkkärintäti soitti ja ilmoitti, että syyskuussa olisi mahdollisesti tarjolla työharjoittelupaikka eräässä arkistossa. Asiakirjojen dokumentointia sähköiseen muotoon ja sen sellaista. Tänään laitoin sähköpostia asiasta vastaavalle henkilölle ja jään odottamaan kutsua haastatteluun. Hirvittää jo valmiiksi.

Toisaalta haluaisin harjoitteluun, koska kotona oleminen suoraan sanoen tylsistyttää ja olisi ihan kiva sanoa perheelle ja kavereille, että tekee jotain järkevää. Kuitenkin mietityttää, olenko edes työkykyinen ja pelottaa jo valmiiksi, että tämäkin harjoittelu tulee menemään päin helvettiä, niinkuin ne edellisetkin.

Miten muka voisin onnistua? En osaa olla ihmisten seurassa, oppiminen on hidasta ja vaikeaa kun jännitän koko ajan plus pelkään about kaikkia ihmisiä. Enkä sitäpaitsi osaa mitään. Opiskelin media-alaa puolitoista vuotta, mutta en osaa edes käyttää Photoshoppia kunnolla. Olen surkea tietokoneiden kanssa. Kun ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta...

Ja vaikka kiinnostaisikin, en osaa. En yksinkertaisesti osaa. En vain opi, hahmottaminen on minulle vaikeaa ja hahmotushäiriötäkin on epäilty, vaikkakaan ei diagnosoitu. Itse olen varma siitä, että hahmottamisessani ja oppimiskyvyssäni on jotain vialla. Koulussa ja töissä on aina ollut niin pirun vaikeaa. En usko, että kaikkea tätä voi laittaa pelkästään masennuksen tai pelon piikkiin.

Kunpa pystyisin olemaan harjoittelussa edes kolme kuukautta, sekin olisi jo saavutus. Edellinen harjoittelu kesti puolitoista kuukautta, eikä kyse ollut edes mistään vaativasta hommasta, vaan sisälsi lähinnä siivousta jne. Silti onnistuin mokaamaan lähes kaiken mahdollisen ja sain jatkuvasti huonoa palautetta. Plus työkaverini yritti selvästi savustaa minut ulos koko paikasta...

 Minulla on takanani 4 harjoittelua työkkärin kautta, kaikki ovat keskeytyneet ennen määräaikaa. Suurin osa sen takia, etten ole oppinut tehtäviäni kunnolla tai on tullut vaikeuksia toisten ihmisten kanssa. Miksi tämä harjoittelupaikka olisi poikkeus?

Olen jo etukäteen varma siitä, että mokaan koko homman ja minut joko potkitaan pois tai lopetan ennen aikojaan. Koulussa pärjään jotenkuten, mutta töissä en. Niin se on aina ollut.

Joskus mietin, miksi edelleen kidutan itseäni näissä työharjoitteluissa kun se on jo nähty, etten niissä pärjää. Olisi paljon helpompaa vain antaa periksi ja hakea ne eläkepaperit kouraan. Saisi olla loppuelämänsä rauhassa eikä tarvitsisi väkisin yrittää tulla ihmisten kanssa toimeen.

Työkkärissä ollaan nimittäin sitä mieltä, että eläkkeelle mä joudun mielenterveyssyistä ennemmin tai myöhemmin. Itseasiassa eläkkeenhakua on jo epäsuorasti ehdotettukin. Mutta minä se vain hakkaan päätä seinään enkä halua vielä antaa periksi, en vaikka tiedän, että tuskin minusta enää työkykyistä tulee...

Mutta entäs vanhempani? He toivovat ja odottavat, että jaksan edelleen yrittää. Töitä tai koulua, jompaakumpaa, kunhan edes jotain tekisin. Enhän voi pettää heidän odotuksiaan.

Entäs sitten ystäväni? Heidän silmissään olisin varmaankin täysi luuseri, jos tässä vaiheessa jäisin kotiin makaamaan loppuelämäkseni. Puhumattakaan uteliaista sukulaisista.

Kuolema kuittaa univelat, sanotaan. Kuolema myös kivasti ratkaisisi kaikki nämä ongelmat kerralla. Joskus todellakin tuntuu, ettei jaksaisi elää tämän taakan kanssa. Ettei jaksaisi elää itsensä kanssa.

Jotenkin sitä on tähän asti vain selvitty, päivä kerrallaan. Toive paremmasta huomisesta, kaikesta huolimatta, pitää elämässä vielä kiinni. Kunpa se olisi jatkossakin niin...

Se on todellakin ohi

Olen itkenyt viime aikoina paljon. Muistellut menneitä ja surrut kaikkea sitä pahaa, josta olen elämäni aikana joutunut kärsimään. Lähestyn kolmeakymmentä ikävuotta ja kai sitä tässä iässä alkaa miettiä elettyä elämää ja tekemiään valintoja. Mitä olisi voinut jättää tekemättä, mitä olisi tehnyt toisin. Missä on onnistunut ja missä epäonnistunut. Ja mikä tärkeintä: miten tästä eteenpäin?

Tajusin tässä eräänä yönä välähdyksenomaisesti, että se on todellakin ohi. Koulu ja koulukiusaaminen, kaikki se paska, jonka keskellä jouduin elämään yhdeksän vuotta. Se on todellakin ohi ja mun ei enää koskaan tarvitse mennä sinne takaisin eikä kokea niitä hirveyksiä uudelleen. Se oli aivan uudenlainen oivallus.

Tähän asti olen elänyt jonkinlaisessa alitajuisessa katastrofivalmiudessa. Kohta tapahtuu jotain pahaa. Jokin paha vaanii koko ajan nurkan takana ja minun on jatkuvasti suojeltava itseäni ja oltava varuillani. Kohta joku taas yrittää satuttaa minua. Pian tulee joku ja tekee taas minun elämästäni samanlaisen helvetin kuin silloin aikoinaan.

Näin olen itselleni uskotellut ja elänyt sen mukaan. En ole uskaltanut luottaa kehenkään. Välillä olen epäillyt jopa parhaiden ystävieni motiiveja: pitävätkö he minusta oikeasti? Haluaako joku muka olla minun kanssani, ihan todella? Miksi helvetissä? Mitä rakastettavaa minussa muka on, tällaisessa hylkiössä?

Olen monesti kokenut, etten ole paskankaan arvoinen. Että minusta ei ole mihinkään, en osaa mitään, en pysty enkä jaksa. En voi onnistua, olen tuomittu epäonnistumaan. Ja usein näin onkin käynyt. Jollain oudolla tavalla ajaudun aina niihin tilanteisiin, joissa minua satutetaan, joko tahallisesti tai tahattomasti. Ja se on yhtä helvettiä. Tunne siitä, ettei koskaan ole rakastettu ja arvostettu, ettei koskaan voi saavuttaa onnea eikä sisäistä rauhaa. Että on tuomittu ikuisesti elämään tässä päänsisäisessä helvetissä, ilman toivoakaan ulospääsystä.

Olen siis toteuttanut omaa ennustettani. On käynyt juuri niinkuin olen pelännyt. Minut on jätetty yksin, ulkopuolelle. Pahin on tapahtunut. Aina. Kaikkialla. Ja sitten tulee se ajatus: Näinhän sen pitääkin mennä, tämä on luonnollista ja oikein. Miten muutenkaan asiat voisivat olla? Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Olen miettinyt, nautinko jollain sairaalla tavalla tästä roolistani. Minun roolini on olla se ulkopuolinen, yksinäinen, hylkiö ja friikki. Osaanko enää ottaa muunlaista roolia? Onko tämä edes rooli vai olenko oikeasti tällainen? Onko roolistani tullut yhtäkuin minä itse?

Olen elänyt tätä roolia todeksi pikkulapsesta asti. Olen aina ollut outsider, kaikkialla. Yksin ihmisten keskellä. Yksin ja yksinäinen.

Ja lopulta tuli se oivallus, että yläaste loppui jo aikoja sitten, eikä kukaan pakota minua menemään sinne takaisin. Vaikka olen ajatuksissani palannut siihen paikkaan satoja kertoja, ei se ole enää todellisuutta, pelkkiä muistoja vain. Muistot eivät voi tappaa, vaikka ne satuttaisivatkin.

 Eivätkä ne ihmiset voi enää satuttaa minua, ne jotka tekivät joskus kauan sitten elämästäni helvetin. Kukaan heistä ei kävele kadulla vastaan ja sylje päin naamaani, kukaan heistä ei tule heittelemään minua kivillä, eikä kukaan enää tule haukkumaan minua ilkeillä sanoilla.

Se on todellakin ohi. Järkeni on tiennyt tämän jo kauan - mutta mieli on paljon hitaampi. Vasta nyt, vuosien jälkeen, se alkaa palailla pikkuhiljaa todellisuuteen. Vasta nyt menneisyys alkaa hellittää otettaan.

Ehkä vielä joskus tulee se päivä jolloin voin antaa lopullisesti anteeksi ja unohtaa?