Soitin polille, että saanko sinne lääkäriaikaa. Vastaanottovirkailija ei ollut ihan varma, onko asiakkuuteni siellä edelleen voimassa (en ole käynyt vuoteen) vai tarvitaanko uusi lähete. Mun pitäisi soittaa hoitajalle, jonka luona kerran kävin ja jonka kanssa ei synkannut yhtään ja kysyä häneltä asiasta.
Siitä on nyt viikko enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi soittaa. Ehkä ensi viikolla.
Tänään yllätyin iloisesti kauppareissulla, kun tämän kuun toimeentulotuki oli tullut tilille ja maksusitoumus lääkkeisiin on kuun loppuun voimassa. Kerrankin positiivinen yllätys! Odotin nimittäin jännityksellä, saanko edes tt-tukea tälle kuulle. Saa nähdä miten ensi kuussa käy.
Äiti soitti aamulla, että on pian tulossa käymään ja haluaisi olla useamman päivän luonani. En tiedä, onko se hyvä idea ollenkaan...Kestän ihmisiä vain pieninä annoksina kerrallaan joten vähän jännittää, jos tulee riitaa tai jtn. Mutta en viitsi kieltäytyä, koska hänellä ei juuri muuta elämää ole ja välit isän kanssa ovat aika huonot, joten ymmärrän että haluaa välillä olla isästä erossa.
Muuten olo on ollut suht ok, tosin olen edelleen koko ajan ahdistunut, mutta se on onneksi lääkkeiden avulla kestettävissä.
Toisaalta on ollut aika ristiriitaisia fiiliksiä tässä nyt monta päivää: tunnen olevani sekä ahdistunut että helpottunut!
On ihanaa, ettei enää tarvitse pelata sitä sosiaalista peliä jota kaikkialla pelataan ja jota en osaa. Ei tarvitse yrittää teeskennellä normaalia ja sosiaalista, ei tarvitse vastata kiusallisiin kysymyksiin, saa olla omissa oloissaan ja eristäytynyt. Ei tarvitse puhua kenellekään jos ei halua ja saa maata vaikka koko päivän sängyssä jos siltä tuntuu.
Jaksaa tiskata, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä ja tehdä niitä tavallisia jokapäiväisiä askareita, joille ei vaan riitä energiaa töiden/koulun/kuntouttavan ohella. Olen aina ollut vähäenerginen ja päiväohjelmaksi minulle riittää ihan hyvin se, että käyn lenkillä ja kaupassa. Ehkä pesen lisäksi koneellisen pyykkiä ja tiskaan. Loppupäivän/illan voin löhötä koneen/tv:n ääressä hyvällä omallatunnolla.
Toisaalta harmittaa, kun joskus oli kunnianhimoa opiskeluun jne ja jaksoi vielä unelmoida asioista, joita kuvitteli voivansa saavuttaa. Sitten heräsin ja tajusin, että todellisuus on nyt tämä ja en koskaan tule toipumaan työkykyiseksi, yhteiskunnan silmissä hyödylliseksi yksilöksi.
Ei kukaan halua olla loppuelämäänsä sairas. Mutta pakko hyväksyä että näin asiat kohdallani ovat ja tulevat olemaan.
On niin paljon asioita, joita en koskaan voi saada. Mutta opettelen olemaan kiitollinen niistä pienistä jokapäiväisistä iloista, joita on vielä jäljellä.
perjantai 14. syyskuuta 2018
keskiviikko 5. syyskuuta 2018
Niinsanottu työurani
En mennyt maanantaina kuntouttavaan. Tämä tuskin oli yllätys kenellekään, kaikkein vähiten itselleni...
Niinkuin arvasin etukäteen, en vaan pystynyt menemään sinne. Sosiaalisten tilanteiden pelko on kasvanut liian pahaksi, samoin pelko siitä että mokaisin vaan kaiken lopulta.
On aika huono fiilis mutta toisaalta tiedän että tein oikean ratkaisun. Työkkärille en ole vielä ilmoittanut mitään (kai ne sieltä kirjastolta ilmoittaa/on ilmoittaneet) ja Kelalle olen jättänyt soittopyynnön asiasta.
Tänään huomasin että ex-ohjaaja työpajalta oli laittanut viestiä, että hänelle oli ilmoitettu etten mennyt sinne kirjastolle ja voiko hän jotenkin auttaa, onko kaikki kunnossa? En vastannut vielä mitään.
Täytyy huomenna laittaa sille jotain viestiä takaisin.
Mietin mitä sanoisin? Ei ole mitään sanottavaa. Paitsi että olen päättänyt hakeutua sinne eläkkeelle ja odotan pääsyä lääkärille joka puoltavan lausunnon suostuisi kirjoittamaan Kelaa varten.
Että kyllä mun niinsanottu työurani oli nyt tässä.
Tekisi mieli vetää kunnon kännit (harmi että lääkitys estää juomisen)
Niinkuin arvasin etukäteen, en vaan pystynyt menemään sinne. Sosiaalisten tilanteiden pelko on kasvanut liian pahaksi, samoin pelko siitä että mokaisin vaan kaiken lopulta.
On aika huono fiilis mutta toisaalta tiedän että tein oikean ratkaisun. Työkkärille en ole vielä ilmoittanut mitään (kai ne sieltä kirjastolta ilmoittaa/on ilmoittaneet) ja Kelalle olen jättänyt soittopyynnön asiasta.
Tänään huomasin että ex-ohjaaja työpajalta oli laittanut viestiä, että hänelle oli ilmoitettu etten mennyt sinne kirjastolle ja voiko hän jotenkin auttaa, onko kaikki kunnossa? En vastannut vielä mitään.
Täytyy huomenna laittaa sille jotain viestiä takaisin.
Mietin mitä sanoisin? Ei ole mitään sanottavaa. Paitsi että olen päättänyt hakeutua sinne eläkkeelle ja odotan pääsyä lääkärille joka puoltavan lausunnon suostuisi kirjoittamaan Kelaa varten.
Että kyllä mun niinsanottu työurani oli nyt tässä.
Tekisi mieli vetää kunnon kännit (harmi että lääkitys estää juomisen)
sunnuntai 2. syyskuuta 2018
En vaan pysty
Huomenna pitäisi aloittaa jälleen uusi kuntouttavan työtoiminnan jakso, mutta olen lähes 100% varma etten pysty menemään sinne. En vaan pysty, tämä oli nyt tässä, piste.
Kyse olisi harjoittelupaikasta kirjastossa. Paikasta jonne moni haluaisi, mutta läheskään kaikki eivät pääse. Mutta parempi antaa se paikka jollekin sellaiselle, jolla on aidosti edellytyksiä pärjätä siellä.
Olen kipuillut oikeastaan koko kesän tän asian kanssa, mennäkö vai en? Olen ollut kahden vaiheilla: toisaalta haluaisin mennä, toisaalta taas en. Jos olisin terve, tuskin epäilisin hetkeäkään. Mutta näin pahasti sairaana: ei ei ei.
Olen kertakaikkiaan lopussa, kyllästynyt jatkuviin pelkotiloihin, ahdistukseen, epäonnistumisen kokemuksiin, liian kuormittaviin sosiaalisiin tilanteisiin. Tunnen olevani liian traumatisoitunut minkäänlaiseen työhön, edes tuettuun sellaiseen.
En usko pystyväni mihinkään ja pelkään mokaavani suunnilleen kaikki mahdolliset asiat, joita kohdalleni tulisi. Enkä jaksaisi taas olla tekemisissä uusien ihmisten kanssa
Mielessä pyörii kauhukuvia siitä, miten monella tavalla asiat voivat mennä pieleen. En vaan usko selviäväni. Ei ole enää itsetuntoa jäljellä, ei yhtään. Tunnen olevani ruma, friikki, tyhmä ja huono kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olen myös varma siitä että minua inhotaan täällä yleisesti, joka johtuu juuri em.asioista.
Kuvittelen, että musta puhutaan pahaa selän takana ja pidetään outona ja kaikkea muuta paskaa jota sain kouluaikoina kokea. Olen kadottanut normaaliuuden kokemuksen: tunnen olevani perustavanlaatuisella tavalla erilainen verrattuna ns.normaaleihin ihmisiin. Ja ettei tästä voi parantua eikä muuttua - olen aina ollut outo ja erilainen muiden seurassa eikä se asia tule koskaan muuttumaan.
Vain kotona tunnen olevani suht turvassa tai sitten vanhempieni luona. Missä tahansa muualla olen jatkuvasti kireä ja pinna tiukalla. Jännitän ihan tiedostamattani ja pelkään yli kaiken törmääväni johonkin tuttuun. En halua puhua kenenkään kanssa, haluan olla yksin ja rauhassa.
Mikä on ristiriitaista, koska toisaalta taas kaipaan seuraa, mutta en vaan kestä ihmisiä...
Toisaalta kotona on homevaurio ja täällä altistun kaiken aikaa ties mille myrkyille (sitä ei ole todettu mutta olen varma oireitteni perusteella että sellainen on) eikä sekään ole kovin mieltä ylentävä ajatus. Kuten ei sekään, että tässä on edessä syksy ja talvi, vuodenajat joita eniten inhoan ja kotiin neljän seinän sisään jääminen saattaa pahentaa masennusta.
Tunnen olevani loukussa, vankina fyysisesti sairaassa ruumiissa ja henkisesti sairaassa mielessä. En löydä ulospääsyä, en kerrassaan minkäänlaista.
Masentaa niin syvästi kun haluaisi tehdä ja saavuttaa vaikka mitä mutta terveydentilan takia se ei tule koskaan olemaan mahdollista.
Olen myös huomannut, ettei musta ole erakoksi, vaikka usein olen sitäkin vaihtoehtoa miettinyt. Olen kuitenkin sen verran sosiaalinen (mikä on kirous omalla kohdallani) että aina välillä kaipaan seuraa, mutta kavereita ei oikein enää ole.
Huomenna aion soittaa psykiatrian polille, pyytää lääkäriaikaa ja sanoa että haen pysyvää työkyvyttömyyseläkettä ja laittaa sitten paperit menemään Kelalle. En enää jaksa taistella väistämätöntä vastaan. En saa työkykyäni takaisin vaikka mitä tekisin.
Olen miettinyt, pitäisikö mennä mukaan johonkin mielenterveysongelmaisille tarkoitettuun toimintaan, jota tälläkin paikkakunnalla järjestetään. Mutta sekin pelottaa liikaa, ajatus toisista ihmisistä siellä...En vaan pysty.
Sosiaalisten tilanteiden pelko - testistä aina sama tulos: Vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on vain pahentunut viime vuosien aikana. Tätä menoa eristäydyn täysin kotiini, hyvä kun kaupassa ja lenkillä pystyy käymään ja sekin jännittää.
Mitäs kaikkia sairauksia tässä vuosien varrella on kertynyt? Päätin listata kaikki ylös:
Että yritä tässä nyt sitten elää jotenkin näiden asioiden kanssa.
Jos jätän menemättä huomenna, työkkäristä pamahtaa melko varmasti karenssi mutta se on oikeastaan ihan se ja sama, toimeentulotukea saa kuitenkin Kelasta. Olenhan ollut jo vuosia tt-tuen piirissä joten no big deal.
Pelkään katkeroitumista. Olen jo huomannut alkaneeni katkeroitua, eikä se ole mikään kiva tunne. En halua muuttua katkeraksi vanhaksi akaksi joka valittaa kaikesta. Pelkään että sellainen minusta on alkanut kehittyä...
Olen miettinyt keskeytynyttä terapiaa ja miten sekin pahensi traumatisoitumistani, koska terapeutin kanssa ei kemiat kohdanneet ja koin hänen istuvan lähinnä rahan takia siinä toisella puolella.
Kipeimpiä kohtiani yritin työstää sellaisen ihmisen kanssa, joka ei vaan ollut mulle sopiva, jonka koin vähättelevän oireitani ja arvostelevan toimintatapojani. Joka ei kestänyt vihaani ja pakkoajatuksiani, joka ei kestänyt minua ihmisenä. Olen päättänyt, etten enää koskaan mene terapiaan, en ainakaan psykodynaamiseen. Sellainen terapia on perseestä, josta on viimekädessä lähinnä haittaa.
Voi olla, että traumatisoitumiseni on niin syvää, ettei minusta saa tervettä/vähemmän oireilevaa millään terapialla ja ehkä olen vain poikkeuksellisen hankala tapaus, en tiedä. Mutta sen tiedän, ettei ikinä enää terapiaa. En kestä hajoilla yhtään enempää, olen ihan tarpeeksi palasina jo nyt.
Tiedän, että tilanteeni voisi olla paljon pahempikin, mutta silti...Ei tämä ole elämää, ei sitä jota haluaisin elää, ei lähellekään. Joskus tunnen vihaavani Jumalaa hyvin syvästi. Tai kohtaloa, whatever. Kai se on sama asia.
Ei kai tässä muu auta kuin yrittää sopeutua.
Kyse olisi harjoittelupaikasta kirjastossa. Paikasta jonne moni haluaisi, mutta läheskään kaikki eivät pääse. Mutta parempi antaa se paikka jollekin sellaiselle, jolla on aidosti edellytyksiä pärjätä siellä.
Olen kipuillut oikeastaan koko kesän tän asian kanssa, mennäkö vai en? Olen ollut kahden vaiheilla: toisaalta haluaisin mennä, toisaalta taas en. Jos olisin terve, tuskin epäilisin hetkeäkään. Mutta näin pahasti sairaana: ei ei ei.
Olen kertakaikkiaan lopussa, kyllästynyt jatkuviin pelkotiloihin, ahdistukseen, epäonnistumisen kokemuksiin, liian kuormittaviin sosiaalisiin tilanteisiin. Tunnen olevani liian traumatisoitunut minkäänlaiseen työhön, edes tuettuun sellaiseen.
En usko pystyväni mihinkään ja pelkään mokaavani suunnilleen kaikki mahdolliset asiat, joita kohdalleni tulisi. Enkä jaksaisi taas olla tekemisissä uusien ihmisten kanssa
Mielessä pyörii kauhukuvia siitä, miten monella tavalla asiat voivat mennä pieleen. En vaan usko selviäväni. Ei ole enää itsetuntoa jäljellä, ei yhtään. Tunnen olevani ruma, friikki, tyhmä ja huono kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olen myös varma siitä että minua inhotaan täällä yleisesti, joka johtuu juuri em.asioista.
Kuvittelen, että musta puhutaan pahaa selän takana ja pidetään outona ja kaikkea muuta paskaa jota sain kouluaikoina kokea. Olen kadottanut normaaliuuden kokemuksen: tunnen olevani perustavanlaatuisella tavalla erilainen verrattuna ns.normaaleihin ihmisiin. Ja ettei tästä voi parantua eikä muuttua - olen aina ollut outo ja erilainen muiden seurassa eikä se asia tule koskaan muuttumaan.
Vain kotona tunnen olevani suht turvassa tai sitten vanhempieni luona. Missä tahansa muualla olen jatkuvasti kireä ja pinna tiukalla. Jännitän ihan tiedostamattani ja pelkään yli kaiken törmääväni johonkin tuttuun. En halua puhua kenenkään kanssa, haluan olla yksin ja rauhassa.
Mikä on ristiriitaista, koska toisaalta taas kaipaan seuraa, mutta en vaan kestä ihmisiä...
Toisaalta kotona on homevaurio ja täällä altistun kaiken aikaa ties mille myrkyille (sitä ei ole todettu mutta olen varma oireitteni perusteella että sellainen on) eikä sekään ole kovin mieltä ylentävä ajatus. Kuten ei sekään, että tässä on edessä syksy ja talvi, vuodenajat joita eniten inhoan ja kotiin neljän seinän sisään jääminen saattaa pahentaa masennusta.
Tunnen olevani loukussa, vankina fyysisesti sairaassa ruumiissa ja henkisesti sairaassa mielessä. En löydä ulospääsyä, en kerrassaan minkäänlaista.
Masentaa niin syvästi kun haluaisi tehdä ja saavuttaa vaikka mitä mutta terveydentilan takia se ei tule koskaan olemaan mahdollista.
Olen myös huomannut, ettei musta ole erakoksi, vaikka usein olen sitäkin vaihtoehtoa miettinyt. Olen kuitenkin sen verran sosiaalinen (mikä on kirous omalla kohdallani) että aina välillä kaipaan seuraa, mutta kavereita ei oikein enää ole.
Huomenna aion soittaa psykiatrian polille, pyytää lääkäriaikaa ja sanoa että haen pysyvää työkyvyttömyyseläkettä ja laittaa sitten paperit menemään Kelalle. En enää jaksa taistella väistämätöntä vastaan. En saa työkykyäni takaisin vaikka mitä tekisin.
Olen miettinyt, pitäisikö mennä mukaan johonkin mielenterveysongelmaisille tarkoitettuun toimintaan, jota tälläkin paikkakunnalla järjestetään. Mutta sekin pelottaa liikaa, ajatus toisista ihmisistä siellä...En vaan pysty.
Sosiaalisten tilanteiden pelko - testistä aina sama tulos: Vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on vain pahentunut viime vuosien aikana. Tätä menoa eristäydyn täysin kotiini, hyvä kun kaupassa ja lenkillä pystyy käymään ja sekin jännittää.
Mitäs kaikkia sairauksia tässä vuosien varrella on kertynyt? Päätin listata kaikki ylös:
- Kroonistunut migreeni, tinnitus
- Päivittäiset selkä-ja nivelkivut
- Krooninen masennus ja ahdistuneisuushäiriö
- Pakko-oireinen häiriö
- Potentiaalinen epäily: joko cfs tai kilpirauhasen vajaatoiminta
- Sekamuotoinen persoonallisuuhäiriö
Että yritä tässä nyt sitten elää jotenkin näiden asioiden kanssa.
Jos jätän menemättä huomenna, työkkäristä pamahtaa melko varmasti karenssi mutta se on oikeastaan ihan se ja sama, toimeentulotukea saa kuitenkin Kelasta. Olenhan ollut jo vuosia tt-tuen piirissä joten no big deal.
Pelkään katkeroitumista. Olen jo huomannut alkaneeni katkeroitua, eikä se ole mikään kiva tunne. En halua muuttua katkeraksi vanhaksi akaksi joka valittaa kaikesta. Pelkään että sellainen minusta on alkanut kehittyä...
Olen miettinyt keskeytynyttä terapiaa ja miten sekin pahensi traumatisoitumistani, koska terapeutin kanssa ei kemiat kohdanneet ja koin hänen istuvan lähinnä rahan takia siinä toisella puolella.
Kipeimpiä kohtiani yritin työstää sellaisen ihmisen kanssa, joka ei vaan ollut mulle sopiva, jonka koin vähättelevän oireitani ja arvostelevan toimintatapojani. Joka ei kestänyt vihaani ja pakkoajatuksiani, joka ei kestänyt minua ihmisenä. Olen päättänyt, etten enää koskaan mene terapiaan, en ainakaan psykodynaamiseen. Sellainen terapia on perseestä, josta on viimekädessä lähinnä haittaa.
Voi olla, että traumatisoitumiseni on niin syvää, ettei minusta saa tervettä/vähemmän oireilevaa millään terapialla ja ehkä olen vain poikkeuksellisen hankala tapaus, en tiedä. Mutta sen tiedän, ettei ikinä enää terapiaa. En kestä hajoilla yhtään enempää, olen ihan tarpeeksi palasina jo nyt.
Tiedän, että tilanteeni voisi olla paljon pahempikin, mutta silti...Ei tämä ole elämää, ei sitä jota haluaisin elää, ei lähellekään. Joskus tunnen vihaavani Jumalaa hyvin syvästi. Tai kohtaloa, whatever. Kai se on sama asia.
Ei kai tässä muu auta kuin yrittää sopeutua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)