Minussa asuvat viat

Tänään puhuimme terapeutin kanssa terapian jatkosta. Kelan päätös on myönnetty toistaiseksi toukokuulle ja pian olisi tarkoitus hakea vuodeksi jatkoa. Pitäisi siis varata aika lääkärille B-lausuntoa varten.

Pelkään, että minulle ei enää myönnetä terapiaa ja syy siihen on varsin painava. Terapeutti totesi, että ei voi kirjoittaa lausuntoonsa, että terapian tavoitteena olisi työkyvyn palauttaminen. Hänen mielestään tavoitteena tulisi olla sen sijaan elämänlaadun parantaminen, mutta pelkästään sillä kriteerillä tulee todennäköisesti hylkäävä päätös Kelalta ja terapiani näin ollen keskeytyisi vuoden jälkeen.

Ironista kyllä, terapeutti on samalla sitä mieltä, ettei kolme vuotta terapiaa (joka on yleinen psykoterapian kestoaika) tule riittämään minulle, vaan tarvitsisin todennäköisesti enemmän, koska taustalla on vaikeita lapsuusajan kokemuksia ja traumoja.

Olo on jollain tasolla turta ja olen pettynyt terapeuttiin, samalla vihainen itselleni. Terapeutin mielestä olen siis toivoton tapaus, koska hän ilmiselvästi toi esiin vihjaillen, ettei minusta saa enää työkykyistä ja että sitä on turha edes tavoitella. Korkeintaan osa-aikatyötä voisin ehkä joskus tehdä ja senkin tulisi olla sellaista, että voisin olla mahdollisimman paljon omassa rauhassa ja tehdä itsenäisesti (ei sellaisia töitä taida kohta enää ollakaan missään...)

Nyt se on siis virallista. Työkkärin mielestä olen ollut jo ilmeisen kauan ns. toivoton tapaus, kun sieltä ollaan mulle eläkettä ehdoteltu jo pariinkiin otteeseen. Nyt myös minua pian vuoden hoitanut, erittäin kokenut ja pitkän uran tehnyt, ammattitaitoinen psykoterapeutti on sitä mieltä, etten tule toipumaan enää työkykyiseksi.


Taidan olla oikeasti luuseri kaikkien silmissä. Kukaan ei usko minuun. Vielä pahempi on, etten enää itsekään jaksa uskoa itseeni.

Kyllähän mä tämän jollain tasolla olen tiennyt jo kauan, että työkyvyn takaisin saaminen tulee olemaan vaikea prosessi, ellei jopa mahdoton, mutta oli isku vasten kasvoja, että terapeutti menee ja ilmoittaa päin naamaa, ettei voi kirjoittaa tavoitteeksi "työkyvyn palauttamista" lausuntoon, joka menee Kelalle, joka tekee päätöksen terapian jatkamisesta. Kun psykoterapian tarkoituksena hyvin suuressa määrin on nimenomaan työkyvyn palauttaminen.

Maailma on antanut periksi kanssani, siltä tämä tuntuu. Kaikki viralliset tahot ovat sitä mieltä, ettei minusta tule enää ikinä mitään, että olen kehäraakki jo kolmekymppisenä, että mitään ei ole tehtävissä työkyvyn palauttamiseksi.

Pelottaa jo etukäteen tuleva lääkärin tapaaminen. Mitä jos hänkin on sitä mieltä, etten tule korjautumaan työkykyiseksi ikinä? Nyt hän pitää jo minua lääkekielteisenä (se lukee yhdessä lausunnossakin) kun en ole suostunut jatkuvasti syömään masennuslääkitystä. Ja lääkärin sana painaa varsin paljon, kun Kela tulee tekemään päätöksensä terapian jatkosta.

Kaikki pelottaa, ihan kaikki. 

Tällä hetkellä häpeän olla minä. Häpeän olla tämä ihminen, johon ei uskota ja joka on leimattu toivottomaksi tapaukseksi sekä työkkkärissä että ilmeisesti nyt myös terapeutin toimesta. Hävettää olla sairas ja arvoton yhteiskunnan silmissä. Hävettää, kun joutuu elämään veronmaksajien rahoilla ja että tilanne todennäköisesti tulee olemaan tällainen lopun elämääni.

Mietin myös, haluaako terapeutti ajaa minut pois vastaanotoltaan. Ehkä hän inhoaa mua eikä halua hoitaa minua enää? Ehkä hän toivoo, että saisin Kelalta kielteisen päätöksen, enkä enää jatkaisi hänen luonaan käyntejä?

Olen itkenyt paljon viime aikoina. Oletan, että Ketipinorin lopettamisen vuoksi mieleni on tavallistakin epävakaammassa tilassa ja yritän ajatella, että tämä tuska menee kyllä ohi. Samalla mietin, ettei tämä mene varmasti ikinä ohi, että olen tässä samassa paikalleen jämähtäneessä tilassa lopun elämäni. Ja etten tule kestämään tätä elämää, jos tämä jatkuu näin hamaan tulevaisuuteen

Itsemurha on mielessä päivittäin ja haluaisin viillellä käsivarret täyteen viiltoja ja hakata itseni mustelmille silkasta itsevihasta. Vihaan itseäni niin paljon, että harva voisi ymmärtää sitä. Tunnen itseni täydellisen arvottomaksi olennoksi. Aivan kuin ihmisarvoni olisi kuollut tai sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mietin jopa, onko mulla oikeutta elää, kun olen ilmeisesti pelkkä rasite yhteiskunnalle. Ja suuri taakka läheisille.

Koen olevani, kuten olen varmaan joskus maininnutkin, epäonnistunut ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä niin pahasti, että paluuta tuskin on. Minussa asuvat viat ovat synnynnäisiä, eikä niitä voi korjata.

Lääkkeen lopetus ja epävakautta ilmassa

Epävakaa päivä takana.

Tänään itkin kahdesti ja nyt loppuillan olen ollut ihan saatanan vihainen ilman mitään erityistä syytä. Tunteet ovat jostain syystä pinnassa, ehkä se johtuu huomisesta terapiasta?

Itkettää ja samaan aikaan tekisi mieli kiljua raivosta ja heitellä esineitä. Myös itsensä satuttaminen on käynyt mielessä, mutta yritän välttää sitä nyt. En tiedä, vaikuttaako Ketipinorin äskettäinen lopetus mielialoihin.

Lopetin tosiaan Ketipinorin 2 viikkoa sitten. Ihan hyvä lääke sinänsä ja auttoi nukkumaan kunnolla, mutta kun olin syönyt sitä jo melkein 10 vuotta niin päätin, etten halua enää riskeerata terveyttäni (lääkkeellä on lukuisia haittavaikutuksia etenkin pitkäaikaiskäytössä).

Söin iltaisin 25 mg eli siis tosi pienen annoksen, mutta olen huomannut vuosien varrella niin voimakasta kognitiivisten kykyjen laskua, minkä epäilen ainakin osittain johtuvan kyseisestä lääkkeestä, etten halua enää ottaa sitä ellei ole pakko. Sääli, koska oli tehokas lääke ja sen avulla nukkui täydet yöunet. Nyt ilman lääkettä nukun n. 6 tuntia ja olen entistä väsyneempi. Tarvitsisin unta 8-9 tuntia per yö, mutta se ei näköjään onnistu. Suunnitelmissa on kokeilla melatoniinia, josko siitä olisi apua.

Näin taannoin erästä kaveria ja kävimme yhdessä juhlimassa. Siitä tuli henkisesti huono olo, monestakin syystä. Sain muun muassa tietää, että tämä ihminen pettää poikaystäväänsä toistuvasti ja on muutenkin aika sekava tapaus. Mietin erinäisten faktojen perustella jopa välien tietoista viilentämistä, koska en tiedä, haluanko olla noin kaksinaamaisen ihmisen kanssa lähemmissä tekemisissä.

Tekisi mieli kertoa kaverin miehelle, mitä hänen naisensa on tehnyt, mutta en uskalla sekaantua toisten asioihin. Tuskinpa minua edes uskottaisi, todennäköisesti syytettäisiin valehtelijaksi ynnä muuta "mukavaa". Kokemus on osoittanut, että tietyt asiat on parempi pitää omana tietonaan. Tuntuu vaan aika pahalta olla kuin mitään ei olisi tapahtunut ja katsoa vierestä, kun tämä kaveri elää valheessa ja poikaystävä on autuaan tietämätön kaikesta.

Toisaalta, en voi tietää, millainen heidän suhteensa oikeasti on, en tunne kumpaakaan osapuolta tarpeeksi hyvin, joten en ole oikeutettu moralisoimaan. Mutta olen alkanut siltikin miettiä, että oliko tämä kaveruus mahdollisesti tässä.

Menneisyyden roihu

Kirjoitan tätä jonkinasteisen ahdistuskohtauksen keskellä.

En ole tänään tehnyt paljoakaan. Kävin kaupassa. Imuroin puoli tuntia. Roikuin netissä koko illan saamatta aikaan mitään järkevää.

Ja nyt ahdistaa, ilman varsinaista syytä. Sydämeni lyö hiukan liian voimakkaasti ja sisuksia puristaa jälleen kerran näkymätön nyrkki.

Olen kahden vaiheilla elämäni suhteen.

Annanko lopullisesti periksi vai jatkanko taistelua kaikesta huolimatta? Löytyykö minulta enää motivaatiota ja jaksamista? Onko tässä oikeasti mitään järkeä? Mitä jos kaikki on jo tuhoontuomittu ja mikään mitä teen, ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, että häviän taistelun tätä masennusta vastaan, joka on asunut minussa siitä lähtien kun täytin 13?

Suurimman osan ajasta tuntuu, ettei kannata enää yrittää mitään. Että ei tästä elämästä tule tämän kummempaa. Että kaikki on jo tehty, nähty ja koettu ja lopullinen pohjalle putoaminen on vain ajan kysymys.

Toisaalta jossain syvällä sisälläni sinnittelee vielä pienen pieni toivonkipinä. Useimmiten masennus jyrää sen yli, mutta siellä se on silti, edelleen ja kaikesta huolimatta, eikä suostu kuolemaan, vaikka välillä itsestäni tuntuu siltä, että olen jo puoliksi kuollut ja toinen jalka haudassa.

Entä jos muutos onkin mahdollinen? Jaksaisinko vielä kaikesta huolimatta korjata kurssiani ja saada otteen tästä elämästä? Jos minulla on sittenkin tulevaisuus? Voisiko se olla mahdollista, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä?

En tiedä vastausta yhteenkään kysymykseen. Haluaisin jaksaa, haluaisin pelastua, haluaisin että elämästäni tulisi taas elämisen arvoinen. Mutta onko minusta siihen prosessiin? Onko minusta mihinkään enää?

Menneisyys palaa sisälläni tuskallisena roihuna ja minä en tiedä, miten pystyn ottamaan sen kaiken pahan vastaan.

Betoniin valettu sydän

Minusta tuntuu koko ajan entistä vahvemmin, ettei elämässäni ole enää mitään toivoa minkään suhteen.

Olen heikko, enkä jaksa kantaa tätä loputonta taakkaa, joka painaa harteitani päivästä toiseen valaen sydämeni betoniin, tehden jokapäiväisestä elämästä lyijynraskasta.

 Ei kai jatkuvaa tarkoituksettomuutta voi kukaan kestää loputtomiin?

Olen tällä hetkellä täydellisen lannistunut ja lannistettu. Sisälläni voimistuu päivä päivältä tunne, että tämä peli on pelattu lopullisesti. Että tulevaisuutta ei ole. Ei mitään odotettavaa, ei mitään minkä takia jaksaa.

Olen miettinyt terapian keskeyttämistä. Motivaatio on täysin kateissa. Tuntuu, ettei ole enää voimia yrittää, koska kaikki on turhaa. Tämän blogin kirjoittaminenkin tuntuu välillä turhalta ja mietin, onko järkeä edes kirjoittaa, koska tuntuu vahvasti siltä, että vain toistan itseäni ja jauhan samaa valitusvirttä päivästä toiseen.

Mietin itsemurhaa edelleen päivittäin.

Kyselen itseltäni, miksi en ole tehnyt sitä jo, miksi edelleenkin jatkan elämistä ja hengittämistä tässä turhaakin turhemmassa maailmassa? Miksi en ole ottanut sitä lopullista askelta ja lopettanut olemassaoloani, kun lähinnä tuotan tuskaa muille ja ennen kaikkea itselleni?

Jos yrittäisin loogisesti perustella muille, kuinka turha ihminen olen ja oikeastaan vahingoksi tälle systeemille niin harva varmaan ymmärtäisi. Kuinka joku voikaan tuntea itsensä näin täydellisen mitättömäksi turhakkeeksi, jonka ei pitäisi olla olemassa.