En luota terapeuttiin

Näin muutama päivä sitten erästä kaveria, joka myös käy terapiassa ja hänen kanssaan puhuimme siitä, millaisia tunteita terapia aiheuttaa.

Hänen oma henkilökohtainen kokemuksensa oli myöskin sama kuin itselläni: terapia herättää voimakkaita tunteita, myös ahdistusta ja kaverikin pitää tätä ihan normaalia. Siksikin itseäni on jäänyt mietityttämään oman terapeuttini reaktio, kun kerroin hänelle terapian myötä kulminoituneista ahdistuskohtauksista: että se ei ole hänen mielestään ns. osa prosessia ja ettei ole mitenkään tavanomaista kokea ahdistuneisuutta terapian myötä.

Kaverini ihmetteli suuresti sitä, miten korkeasti koulutettu, yli kaksikymmentä vuotta psykoterapiatyötä tehnyt ammattilainen voi sanoa potilaalle, ettei ahdistus kuulu ns. normaaliin terapiaprosessiin ja antaa ymmärtää, että kyse on täysin potilaan omasta, verrattain harvinaisesta reagointitavasta ja näin ollen potilas tuntee itsensä vääränlaiseksi ja epäonnistuneeksi, koska ei täytä normeja.

Ei terapeuttini varmastikaan halunnut saada minua tuntemaan itseäni epäonnistuneeksi, mutta kuten edellisessä postauksessa mainitsin, niin sinä päivänä todellakin tunsin itseni huonoksi potilaaksi, kun prosessi ei etene ns. tyypilliseen tapaan. Enää en koe samanlaista huonommuuden tunnetta, mutta olen alkanut miettiä yhä enemmän, onko tämä terapeutti kertakaikkiaan väärä ihminen terapoimaan minua.

Jo pidempään olen kokenut, että henkilökemiamme eivät toimi välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla. Terapeutti vilkuilee kelloa silmiinpistävän usein ja vaikuttaa usein siltä kuin hän ei kuuntelisi tai häntä ei kiinnostaisi ollenkaan se, mitä kerron. Kokemastani koulukiusaamisesta hän ei vaikuta niinkään kiinnostuneelta (mikä on traumatisoinut pahiten) eikä paljoa kommentoi niistä asioista puhuttaessa, mutta heti kun otan vanhempani puheeksi, etenkin äidin, hänellä löytyy ns. paljon sanottavaa.

Terapeutti tuntuu jollain tavalla liian etäiseltä, vaikka ei olekaan mitenkään kylmän oloinen ihminen. Jokin siinä vuorovaikutuksessa vain tuntuu mättävän, jokin mitä en osaa pukea kunnolla sanoiksi. Yleensä mua ahdistaa lähes poikkeuksetta mennä terapiaan ja usein tuntuu vaivaannuttavalta aloittaa puhuminen, en edes tiedä miksi...On vain jotenkin epämiellyttävä olo, tosin tämä kyllä menee yleensä ohi istunnon kuluessa.

Sellainen mielikuva on tässä tullut yli puolen vuoden aikana, että terapeutti tykkäisi jutustella vähän niinkuin tuttavien kesken ja että voinko kertoa hänelle kaikkein kipeimmistä ja syvimmistä ajatuksistani ja tunteistani kun en voi olla varma, kuinka hän niihin suhtautuu? Pelkään kai torjutuksi tulemista jollain tasolla, että mut lytätään henkisesti ja pelkään paljastavani tyhmyyteni jne jne...

En siis luota terapeuttiin tarpeeksi, enkä tiedä miten luottamusta saisi kasvatettua.

Viime istunnossa hän kysyi, kun tuli puhetta miehistä ja miesihanteista ylipäätään, että millaisista miehistä (julkisuuden henkilöistä) kiinnostun romanttisessa mielessä ja tunsin yllättävän voimakasta häpeää vastatessani kysymykseen täysin yleisellä tasolla, en edes mennyt mihinkään yksityiskohtiin, en kertonut nimiä yms. Koen, että asia ei kuulu terapeutille vähäisimmissäkään määrin ja minusta kysymys oli vaivaannuttava, mutta en uskaltanut sanoa asiasta.

Vaikka olisin terapeutin kanssa eri mieltä, en koskaan uskalla tuoda omaa mielipidettäni esiin ja en pysty sanomaan suoraan, jos joku juttu häiritsee.

Joten olen alkanut miettiä, voiko tällä terapialla olla mitään tulevaisuutta?

Eilinen terapiakäynti

Eilinen terapiakäynti pisti hieman mietityttämään.

Kysyin terapeutilta, onko normaalia, että terapian alkamisen jälkeen (toukokuu 2015) olen alkanut saada n. kerran tai pari kuukaudessa ahdistuskohtauksia, jotka tulevat yleensä illalla, ennen nukkumaanmenoa, ilman mitään ns. laukaisevaa tekijää. On vain järjetön pelko, joka voimistuu hiljalleen saavuttaen lopulta lakipisteensä, jolloin olo on todella kammottava ja pahimmillaan olen haukkonut henkeä ja itkenyt, kun tuntuu, että rintakehä puristuu kasaan ja en saa kunnolla henkeä. (Sanottakoon tässä, että olen kolme kertaa aikaisemmin vähän päälle parikymppisenä kokenut samanlaisia pelkotiloja, eikä silloinkaan löytynyt varsinaista laukaisevaa tekijää, mutta ne jäivät yksittäisiksi kerroiksi, eikä niitä tullut moneen vuoteen ollenkaan.)

Ei kai varsinaisesti paniikkikohtaus, mutta ei kovinkaan kaukana siitä. Terapeutti totesi, että ei, hän ei ole kuullut, että tällaiset ahdistuskohtaukset terapian myötä olisivat mitenkään yleisiä, että kyse on minusta ja yksilöllisestä reagointitavastani, ei niinkään ns. normaalista kaikkia koskevasta asiasta, joka kuuluisi terapiaprosessiin.

Olin pettynyt kuullessani tämän ja tietyllä tapaa koen epäonnistuneeni terapiassa tämän takia.

Enkö tässäkään ole normaali, edes tässä prosessissa? Miksi olen niin epänormaali, ettei edes terapia etene ns. valmiin kaavan mukaan, vai onko terapeutti kenties väärä tai väärää koulukuntaa? (psykodynaaminen)

Olisin toivonut, että terapeutti olisi jotenkin rohkaissut ja sanonut, että kyllä, tämä on ihan normaalia ja kuuluu asiaan. Sen sijaan tuli tunne, että olen itse jotenkin vääränlainen, kun en reagoi ns. normaalisti. Tiedän kyllä, että jokainen on yksilö ja varmasti jokaisella terapiakokemus on erilainen, mutta kai minä ajattelin, että on olemassa joku kaava, jonka mukaan terapia menee ja kun se
ei menekkään sen kaavan mukaan niin joko minä tai terapeutti on epäonnistunut.

Psykoosista puhuttaessa hän totesi, että se ei ole kohdallani todennäköistä (onneksi!) ja jos terapian takia ylipäätään voi seota, niin se olisi varmaankin jo tapahtunut tähän mennessä. Kun välillä on itsellä sellainen irrationaalinen pelko, että mitä jos nämä asiat ovat liikaa, mitä käyn läpi ja kestokykyni ei riitä, tulee massiivinen romahdus ja mieli menee lopullisesti pirstaleiksi?

Istunnosta jäi vähän sellainen fiilis, että terapeutin mielestä tämä terapia ei mene niinkuin pitäisi, että mun olisi parempi kokeilla jotain kognitiivista terapiaa. Että nämä asiat, joita käsittelen, ylittävät ehkä kestokykyni.

Tuntuu, että hän haluaa päästä musta eroon. Kun alkoi puhumaan, että julkisella puolella terapiasuuntaukset ovat pääosin kognitiivisia ja että jos tällainen syväluotaava terapia on liikaa niin sitten voi keskittyä enemmmän tähän päivään ja jättää menneisyyden vähemmälle huomiolle.

Voin olla täysin väärässä, mutta silti pelkään, että nyt hän haluaa, että keskeytän koko terapian ja siirryn jollekin muulle terapeutille. Eräänlainen hylätyksi tulemisen pelko nosti heti päätään. 

Mietin myös, että jurppiiko häntä, kun käyn vain kerran viikossa (rahatilanteen vuoksi) ja hän haluaa asiakkaan, joka kävisi kahdesti viikossa ja haluaa minusta eroon, jotta voisi saada tilalle asiakkaan, joka on ns. tuottavampi? Sinänsä ymmärrettävää, onhan terapeutti yksityisyrittäjä ja tottakai hänen on ajateltava rahaa ja omaa pärjäämistään, mutta silti mietin, kiinnostaako häntä yhtään minä ihmisenä ja traumakokemukseni vai onko hän vain puhtaasti rahan perässä?

Stressaa vähän, kun ei tiedä, kuinka kauan tämä terapia tulee jatkumaan, haluaako terapeutti mut tosiaan pois ja jonkun paremman maksukyvyn omaavan tilalle, pääsenkö julkiselle ja millainen terapeutti siellä on, voinko edes luottaa siihen että pääsen sinne...Vai jatkanko sittenkin nykyisellä terapeutilla?

Toisaalta haluan jatkaa hänellä, koska on ammattitaitoinen ja omaa pitkän kokemuksen alalta. Toisaalta välillä hän ärsyttää minua olemalla etäinen (mielestäni liiankin paljon),välinpitämättömän oloinen ja välillä taas kritisoi esim. vanhempiani hieman liian kärkkäästi.

Mutta kai se on normaalia, että terapia herättää tunteita ja välillä toisen naama ns. vituttaa? En kylläkään kokenut ensimmäisen terapeuttini kanssa näin (hänellä kävin 6 vuotta) joten ehkä kyse on vain henkilökemioista? Mene ja tiedä...

Sekin on jäänyt mietityttämään, kun joulukuussa maksoin ns. omasta pussista 100€ terapeutille, koska olin varma, että sosiaalitoimi ei maksa enää terapiaa (olin väärässä, oma moka) ja sitten sossu maksoikin koko summan suoraan terapeutin tilille. Seuraavassa istunnossa hän sitten ilmoitti, että nyt on käynyt näin ja hänen tilillä on ylimääräiset 100€ ja että miten me hoidetaan tämä homma?

Jos hän palauttaa rahat suoraan tililleni, niin sossuhan ottaa ne tulona huomioon ja vähentää sen summan ensi kuun toimeentulotuesta, joten siinä ei ole järkeä. Jos hän taas käy automaatilta nostamassa sen 100€ ja antaa mulle sen suoraan käteen, niin hänen "omat laskelmansa menevät sekaisin", jotenkin noin hän siis perusteli sitä, ettei voi maksaa minulle takaisin sitä sataa euroa käteisellä.

Tällöin mieleeni tuli ekan kerran, että haluaako terapeutti oikeasti pitää itsellään ne ylimääräiset 100 euroa, vaikka tietää, että olisin tarvinnut sen rahan itse, koska olen ongelmissa pikavippien kanssa ja elän toimeentulotuen varassa? Oliko kyse ahneudesta vai vilpittömästi siitä, että hän ei voi maksaa takaisin sitä sataa euroa, koska hänen oma kirjanpito menee sitten sekaisin?

Lopulta itse sanoin, että hän saa pitää sen sata euroa, koska takaisinmaksu osoittautui varsin hankalaksi prosessiksi. Tämä jäi hieman kaivelemaan, mutta olen ajatellut, että anti olla, yksi 100€ sinne tai tänne, kunhan saan jatkaa terapiaa niin se on pääasia. En kehdannut alkaa vaatia sitä satasta takaisin...Olin vain kiitollinen siitä, että ylipäänsä voin jatkaa terapiaa.







Mutta en ole päässyt yli siitä ajatuksesta, että minä asiakkaana en kiinnosta terapeuttia, vaan hän on ehkä enemmän rahan perässä kuin että tekisi työtään ns. auttamisen halusta...

Minusta tuntuu, että elän nykyään enemmän mielikuvituksessani kuin oikeassa elämässä.

Tämä ns. oikea elämä ei useinkaan tunnu elämisen arvoiselta, joten siksi oman pään sisällä eläminen houkuttelee paljon enemmän. Ei tarvitse miettiä kaikkea paskaa, mitä on ollut ja mitä varmasti tulee olemaan jatkossakin.

Olen kyllästynyt unelmiin, koska yksikään niistä ei ole toteutunut, enkä usko että koskaan toteutuukaan. Olen täten luovuttanut ja lakannut haaveilemasta. Voisi kai sanoa, että olen ns. hyväksynyt kohtaloni, joka on tietyllä tapaa eristäytyminen muista ihmisistä ja tästä yhteiskunnasta. Moni voisi kutsua minua syrjäytyneeksi ja sitä kai virallisen määritelmän mukaan olenkin, mutta se ei tunnu enää juuri miltään, vaan siitä on tullut ikään kuin luonnollinen olotila, että näin kai asioiden kuuluukin olla.

Tiedän, etten tule koskaan pärjäämään omana itsenäni tässä systeemissä, koska en omaa tarvittavia sosiaalisia taitoja tai kognitiivisia edellytyksiä kestääkseni esimerkiksi ns. tavallista työelämää. Yritetty on, enemmän kuin tarpeeksi, mutta ilman tulosta. Koulussa pärjäisin jotenkuten, mutta kouluttautuminen tuntuu täysin turhalta, kun miettisi vain sitä, etten koskaan tulisi tarvitsemaan niitä taitoja missään oikeassa työssä ja näin ollen niiden opetteleminen olisi vain turhaa ajanhaaskausta.

Ihmissuhteet saavat osaltani jäädä. Niissäkin olen yrittänyt ja antanut kaikkeni, ilman tulosta. Kun olen hylkiö, niin sitten olen, no can do. Hyväksyn tämän ikävän tosiasian ja jätän ihmissuhteet niille, joilla on oikeasti edellytyksiä pärjätä niissä.

Moni on varmaan tehnyt uudenvuodenlupauksia, kun vuosi vaihtui. Itsekin niitä tein menneinä vuosina. Tälle vuodelle en ole tehnyt oikeastaan yhtäkään, enkä odota tulevalta vuodelta varsinaisesti mitään. Asiat tulevat kohdalle sellaisina kuin tulevat ja ne on hyväksyttävä sellaisinaan, jotta voisi saavuttaa edes jonkinlaisen mielenrauhan.

Terapia näillä näkymin jatkuu edelleen kerran viikossa. Aiemmin oli epäselvyyttä, jatkuuko se ollenkaan, mutta mikäli sossu edelleen maksaa omavastuun, niin jatkan nykyisellä terapeutilla, kunnes selviää, pääsenkö julkisen puolen terapiaan ja milloin.

Toisaalta mietin, onko tämä terapia yhtä tyhjän kanssa. Jos en voi parantua työkykyiseksi, mitä järkeä on tuhlata yhteiskunnan varoja? Toisaalta, en näe syytä lopettaakaan. Ehkä tästä on pidemmän päälle ainakin jotain hyötyä ja joka tapauksessa menneisyyden asiat on käsiteltävä, tavalla tai toisella ja terapeutin kanssa se on taatusti helpompaa kuin yksin.

Rahatilanne on edelleen surkea, mutta toivottavasti paranemaan päin. Sain edelliset pikavipit (200€) maksetttua kuun vaihteen jälkeen, mutta jouduin ottamaan jälleen 60€ lisää, jotta sain bussikortin ostettua, kun näillä pakkasilla ei oikein viitsi pyöräillä kaupunkiin ja takaisin. Sossusta lienee siis turha odottaa rahaa, siellä kun otetaan kaikki tilillepanot tuloina huomioon. Mutta mikäli maksavat terapiakulut, niin en valita.

Ruoka on melkein loppu, joten ensi viikolla joudun vihdoin nöyrtymään ja käyttämään sen diakonilta saadun ruokakupongin. Saa sillä ainakin viikon ruoat ja se auttaa jo paljon. Lääkkeisiin ei ole edelleenkään varaa, mutta ehkä ensi kuussa sitten.

Harmittaa, kun hukkasin silmälasini viime viikolla ja pakko saada uudet tilalle jossain vaiheessa. Sossusta en kehtaa mennä pyytämään niihin rahaa, mutta onneksi osamaksumahdollisuus on ainakin Specsaversilla ja täytyy toivoa, että sieltä löytyisi kohtuuhinnalla jonkinlaiset lasit.

Mitä muuta elämääni kuuluu tällä hetkellä? Ei oikeastaan mitään. Vietän aikaani lähinnä kotona kirjoja lukien ja netissä surffaten. Välillä käyn lenkillä, jos kivut antavat myöten. Kerran viikossa on terapia ja silloin tulee pyörähdettyä kaupungilla. Joskus hemmottelen itseäni, mikäli rahaa on ja käyn jossain kahvilassa istuskelemassa.

Vietän aikaani suurimmaksi osaksi yksin ja usein tunnen itseni yksinäiseksi, mutta toisaalta tähän on jo niin tottunut, etten jaksa suuremmin valittaa. Olen ollut yksin lapsesta saakka ja muunlaista olotilaa on enää vaikea kuvitella. Tuskin edes sietäisin ketään ihmistä kovin pitkään lähelläni, olenhan jonkinasteinen introvertti ja nauttinut aina omasta rauhasta tavallista enemmän.

Vointi on tällä hetkellä hieman parempi kuin ennen vuodenvaihdetta. Päivien piteneminen, valoistuminen ja pysyvä lumipeite maassa auttavat sietämään tätä loputtomalta tuntuvaa vuodenaikaa ja luovat uskoa siihen, että kevätkin tulee jossain vaiheessa, kun vain jaksaa tarpeeksi odottaa...