Tyttö on romuna

Olen hajalla.

Särkynyt, paskana ja henkisesti aivan rikki.

Tyttö, joka on yksinkertaisesti romuna.

Huonolla itsetunnolla varustettu hermoheikko ongelmakimppu, joka ei osaa elää edes itsensä
kanssa tyydyttävästi, saati sitten kenenkään muun.

En ole koskaan riittävän hyvä. En itselleni, en kenellekään toiselle. En voi uskoa, että riitän. Ikinä.

Hoen jatkuvasti itselleni, kuinka tyhmä, ruma ja saamaton olenkaan. Tunnen niin suunnatonta surua ja tyhjyyttä, että on vaikea edes itkeä.

On lauantai-ilta ja tässä minä istun jälleen kerran yksin sängylläni dataamassa. En voi olla ajattelematta, mitä kaikki muut, kaikki normaalit ihmiset tekevät tällä hetkellä.

Juhlivat, tapaavat ystäviä, käyvät syömässä, elokuvissa. Viettävät aikaa yhdessä. Minulla ei ole ketään, jonka kanssa aikaa viettäisi. Ei ketään täällä, kenelle seurani kelpaisi.

Ei ole enää minkäänlaista eroa arki-illan ja viikonlopun välillä, paitsi se, että viikonloput ahdistavat enemmän kuin ennen.

Katkeruus syö minua jostain syvältä, nakertaa pikkuhiljaa palasia sielustani ja jättää tyhjän, koveran, onton tunteen sisimpään.

Miksi muilla on elämä ja minulla ei? Miksi minä olen vuosi vuoden jälkeen yksin, vailla ystäviä, vailla rakkautta?

Onko minulla elämisen arvoista elämää? Onko enää mitään odotettavaa miltään?

Onko kärsimys minun elämäni tarkoitus?

Itsetuntoni on poljettu maanrakoon. Joskus uskoin olevani hyvä ja kaunis. Olin varma, että minusta olisi vielä johonkin.

Enää en usko kykeneväni mihinkään.