Motivaatio nolla

Kävin eilen työhaastattelussa. Olisi tarkoitus aloittaa eräässä työpajassa harjoittelu 8.9 ja sopimus allekirjoitettiin jo paikan päällä.

Ei vaan yhtään huvittaisi mennä sinne. Mielestäni noi työpajat on jotenkin ahdistavia paikkoja (olen ollut yhdessä pajaharjoittelussa aikaisemmin ja se keskeytyi), epäviihtyisiä eikä ilmapiirikään ole se paras mahdollinen...

Ja itse työ on sellaista, että sokea apinakin pystyisi sitä tekemään. Turhanpäiväistä ja jonninjoutavaa puuhastelua, jonka tarkoituksena on ilmeisesti ylipäätään teettää jotain tarpeeksi helppoa ihmisillä, jotka eivät kelpaa avoimille työmarkkinoille.

Aiemman kokemani perusteella noista työpajoista ei ole ainakaan itselleni mitään hyötyä missään mielessä, joten motivaatio aloittamiselle on pyöreä nolla. Vituttaa jo etukäteen ajatus siitä, että joutuu lusimaan tuollaisessa paikassa vähintään sen 3 kk jonka sopimus kestää.

Onneksi työtä on vain 3 päivää viikossa ja 5 tuntia kerrallaan, mutta silti tökkii. Pelkään tietysti jo etukäteen sitä, etten tule toimeen toisten kanssa tai musta ei kukaan pidä (ei olisi ensimmäinen kerta) ja että se itse työkin on ihan perseestä.

Kaiken lisäksi tämä kaupunki, jossa asun, on lakkauttanut bussivuoroja, joten lähimmältä pysäkiltä on matkaa puolitoista kilometriä pajalle yhteen suuntaan enkä omista autoa...Joukkoliikenne, hip vitun hei!

Mieliala ei ole juurikaan muuttunut. Aika tasaisesti masentaa, vaikka välillä onkin parempia päiviä. Kesän loppuminen tuntuu haikealta, vaikka olenkin iloinen siitä, että ne läkähdyttävät helteet ovat ohi.

 Lääkäriaika on parin viikon päästä, katsellaan lääkitystä jne. Ja uusi voimauttavan valokuvauksen ryhmä alkaa myös ensi kuussa, toivottavasti kuvausprojekti saa nyt päätöksensä.

Tyttö on romuna

Olen hajalla.

Särkynyt, paskana ja henkisesti aivan rikki.

Tyttö, joka on yksinkertaisesti romuna.

Huonolla itsetunnolla varustettu hermoheikko ongelmakimppu, joka ei osaa elää edes itsensä
kanssa tyydyttävästi, saati sitten kenenkään muun.

En ole koskaan riittävän hyvä. En itselleni, en kenellekään toiselle. En voi uskoa, että riitän. Ikinä.

Hoen jatkuvasti itselleni, kuinka tyhmä, ruma ja saamaton olenkaan. Tunnen niin suunnatonta surua ja tyhjyyttä, että on vaikea edes itkeä.

On lauantai-ilta ja tässä minä istun jälleen kerran yksin sängylläni dataamassa. En voi olla ajattelematta, mitä kaikki muut, kaikki normaalit ihmiset tekevät tällä hetkellä.

Juhlivat, tapaavat ystäviä, käyvät syömässä, elokuvissa. Viettävät aikaa yhdessä. Minulla ei ole ketään, jonka kanssa aikaa viettäisi. Ei ketään täällä, kenelle seurani kelpaisi.

Ei ole enää minkäänlaista eroa arki-illan ja viikonlopun välillä, paitsi se, että viikonloput ahdistavat enemmän kuin ennen.

Katkeruus syö minua jostain syvältä, nakertaa pikkuhiljaa palasia sielustani ja jättää tyhjän, koveran, onton tunteen sisimpään.

Miksi muilla on elämä ja minulla ei? Miksi minä olen vuosi vuoden jälkeen yksin, vailla ystäviä, vailla rakkautta?

Onko minulla elämisen arvoista elämää? Onko enää mitään odotettavaa miltään?

Onko kärsimys minun elämäni tarkoitus?

Itsetuntoni on poljettu maanrakoon. Joskus uskoin olevani hyvä ja kaunis. Olin varma, että minusta olisi vielä johonkin.

Enää en usko kykeneväni mihinkään.

Totuus sattuu enemmän

Mielessä pyörivät taas erilaiset terät, viillot ja veri.

Haluan nähdä tuon kauniin punaisen nesteen vuotavan haavasta, täyttävän minut kivulla ja endorfiinilla sekä ihmeellisellä rauhan ja tyyneyden tunteella.

Tiedän, että se veisi hetkeksi edes pienen palan mukanaan tätä tyhjyyden tunnetta.

Minä olen sairas, todella sairas ja elättelen jatkuvasti mielessäni mitä sairaimpia ajatuksia. Jos joku oikeasti tietäisi, mitä ajattelen, minut vietäisiin varmasti hullujenhuoneelle, eikä päästettäisi enää ikinä pois.

Haaveilen satuttavani muita. Haaveilen, kuinka minua satutetaan.

Tiedän olevani hullu, mutta loppujen lopuksi, mitä sillä on enää väliä? Onko millään ylipäätään enää väliä?

Tunnen itseni perinpohjin hylätyksi. Tunnen niin sydäntäraastavan vahvasti sen, kuinka yksin olenkaan tässä maailmassa. Ei minulla ole oikeaa yhteyttä keneenkään.

Totuus sattuu enemmän kuin kaikki ne valheet, joita olen saanut kuulla.