Normaali vanhempi huolestuisi

Olen jälleen itkenyt terapiassakäynnin jälkeen. Kuinka helpottavia kyyneleet voivatkaan olla, kun ei tarvitse peitellä niitä kenenkään takia!

Kukaan ei tule valittamaan märisemisestä eikä käske lopettamaan. Voi vain antaa mennä, antaa kyynelten tulla aivan vapaasti. Voi nyyhkyttää ja valittaa ääneen, voi antaa tunteen tulla sellaisena kuin se on. Ja pikkuhiljaa alkaa uskoa, ettei tässä ole mitään pahaa. Että on ihan ookoo tuntea surua eikä surun tunne ole paha tai hävettävä asia, vaan se kuuluu normaaliin elämään. Että kyyneleetkin ovat hyväksyttäviä ja itkeminen on jokaisen oikeus, jota ei saisi kieltää keneltäkään.

 Häpeän tunne tulee silti vieläkin, joka ikinen kerta, vaikka järki sanoo, että itkeminen on ihan normaalia eikä siinä ole mitään hävettävää. Olen vain omaksunut niin vahvasti vanhempieni ajatusmaailman, että kyyneleitä ei saa näyttää, koska se on heikkouden ja häpeän merkki. Pikkuhiljaa alan oppia eroon tästä ajattelutavasta, mutta aikaa se varmasti tulee viemään, kun on pienestä asti annettu ymmärtää, että on ookoo nauraa lapselle, jos tämä itkee (koska sehän on säälittävää ja ennenkaikkea NOLOA), samoin kuin on ookoo huutaa ja olla vihainen lapselle itkemisen takia.

Olen elänyt henkisesti sairaassa ja tunneilmastoltaan häiriintyneessä perheessä, enkä edes tajunnut sitä ennen kuin vasta ihan viime vuosina. Terapeutti ilmaisi asian niin, että kuulostaa siltä, etteivät vanhempani osanneet olla ollenkaan huolissaan takiani, vaikka syytä olisi todellakin ollut. Normaali vanhempi kuulemma huolestuisi, kun opettaja soittaa ja kertoo, että heidän lapsensa pitäisi viedä psykiatrille, koska kaikki ei selvästikään ole kunnossa.

Minun vanhempani eivät huolestuneet. He olivat sitä mieltä, että opettaja valehteli, eikä "meidän tytössä" ole mitään vikaa. Siitä huolimatta, vaikka karkailin koulusta jatkuvasti, käyttäydyin aggressiivisesti ja arvaamattomasti ja olin jatkuvasti riidoissa muiden oppilaiden kanssa. Sosiaaliset taitoni olivat olemattomat enkä tullut kunnolla toimeen kenenkään kanssa ja kärsin oppimisvaikeuksista. Olinhan kaikesta huolimatta "täysin normaali" tai korkeintaan "tavallista temperamenttisempi."

Hälytysmerkkejä oli, mutta vanhempani eivät niihin reagoineet. Yhä tänäkin päivänä he ovat vakaasti sitä mieltä, ettei minussa ole henkisesti mitään vikaa. Ei ole, ei kertakaikkiaan voi olla, vaikka molemmat tietävät itsetuhoisuudestani, taipumuksestani aggressioihin ja ovat nähneet läheltä, kuinka työ- ja opiskeluyritykseni ovat menneet metsään, puhumattakaan ihmissuhteistani.

Vanhempani ovat täydellisen sokeita. Eivät he näe sitä tuskaa, jonka olosuhteet minussa laukaisivat, eivätkä sitä vahinkoa, jota itse ovat aiheuttaneet. He kieltäytyvät katsomasta tosiasioita. Ja se loukkaa minua syvästi, mutta minkäs teet. Eivät he siitä mihinkään muutu. En saa heitä näkemään asioita niinkuin ne oikeasti olivat ja ovat. Olen luopunut yrityksistä. En jaksa hakata päätä seinään ikuisesti.

Vanhempieni, erityisesti isäni viha on siirtynyt minuun. Isä on, kuten aiemminkin olen todennut, aina ollut
vihainen ja pelottava mies (myös luokkakaverini pelkäsivät häntä, mikä kertonee aika paljon) ja häntä on pitänyt varoa suututtamasta. Äiti osasi myös olla pelottava, ilkeä ja joskus julmakin, jos hän suuttui kunnolla. Miten olisin voinut oppia itsehillintää, kun vanhemmillakaan ei sitä ollut tarpeeksi?

Kumpikaan ei itkenyt eikä sietänyt toisten itkemistä. Äidin olen nähnyt itkevän tasan kaksi kertaa: oman äitinsä hautajaisissa ja joskus kun olen ollut alle kouluikäinen ja muistan vieläkin sen avuttomuuden tunteen, kun en tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Enhän ollut koskaan nähnyt äitini itkevän.

Tunnekielteisyys johtanee juurensa vanhempieni omista traumaattisista taustoista. Isovanhempani olivat sodan kokenutta sukupolvea ja oletettavasti henkisesti enemmän ja vähemmän häiriintyneitä. Vaarini esim. tykkäsi härnätä perheen koiraa niin, että koirasta tuli lopulta vihainen ja se näytteli hampaitaan kaikille. (Veljessäni on samoja sadistisia piirteitä: hän härnää samalla tavoin heidän perheen kissaa, joka on aina ollut mielestäni vastenmielistä katsottavaa)

Ymmärrän siis järjellä, mistä vanhempieni omat aggressiot ovat peräisin, mutta tunnetasolla olen eddelleen todella vihainen molemmille. En voi antaa anteeksi heille, en ainakaan vielä.

Ehkäpä tulevaisuudessa sekin on mahdollista?