Ahdistaa, kun en enää pystykään pakenemaan menneisyyttä, joka sai minut sittenkin kiinni. Ahdistaa, kun muistoja nousee pintaan (vaikkei mitään kovin kamalaa ole vielä edes noussut) ja minun pitää ylipäätään muistella lapsuuttani. Tai ylipäätään muistella.
Juuri nyt haluaisin vaihtaa maisemaa. Heittää repun olalle ja häipyä mahdollisimman kauas. Pois tästä elämästä, pois ahdistavista muistoista.
Haluaisin niin kovasti paeta sitä tunnetta, että olen ansassa, kuin haavoittunut villieläin häkissä, enkä pääse pois. Nurkkaan ahdistettuna, peloissani. Kieriskellen ahdistuksessa, joka on hetkittäin niin syvää, että sitä on vaikea kestää.
Haluaisin paeta huomista terapiaa. Haluaisin unohtaa menneisyyteni ja kaiken sen paskan, jonka olen joutunut kohtaamaan. Haluaisin unohtaa AIVAN KAIKEN ja aloittaa alusta jossain maailman toisella puolella.
Vituttaa, kun se ei ole mahdollista.
Mutta pakeneminen ei ole enää ratkaisu. Johan se on tullut nähtyä, ettei siitä ainakaan minun kohdallani seuraa mitään hyvää.
Silti.
Haluaisin edes vähän lomaa tästä elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti