Kylän musta lammas

Olen niin sekaisin. Mietin, enkä todellakaan ensimmäistä, enkä varmasti viimeistä kertaa, voiko minusta koskaan, ikinä tulla normaalia, kun ottaa huomioon kaikki ne asiat, joita jouduin lapsena kokemaan?

9 vuotta jatkunut kiusaaminen, porukoista eristäminen ja lisäksi kotona koettu henkinen ja fyysinen väkivalta.

Muistan, kuinka isäni tukisti minua lapsena niin, että päänahka oli hellänä monta päivää ja tukistaminen sattui ihan kamalasti. Syynä se, että menin sanomaan isän ja äidin kuullen "Mä toivon, että isi kuolis". Sinänsä on ymmärrettävää, että isäni loukkaantui sanoistani (olin alle kouluikäinen enkä todellakaan tiedä, miksi edes sanoin niin?) mutta hänen toimintansa luokiteltaisiin kai jo pahoinpitelyksi, ainakin nykymittapuulla. En ole varma, irtosiko minulta hiuksia tilanteessa, mutta onko sillä väliä?

Paljon on (vielä) hämärän peitossa, mutta tiedän, että samankaltaisia pahoinpitelyjä on perheessämme tapahtunut lisää, molempien vanhempieni taholta. Olen silti muistoistani huolimatta hämmentynyt. Terapeuttini on sitä mieltä, että kyseinen tapaus on perheväkivaltaa. En ole koskaan osannut/suostunut ajattelemaan, että meidän perheessä olisi ollut kyse mistään väkivallasta. Meillä käytettiin sellaisia sanoja kuin "kurittaminen" ja "kasvatus", viis siitä että ruumillinen kuritus kiellettiin rikoslaissa jo 1984.

Kasvattamisen hataralla käsitteellä vanhempani perustelivat ruumiillista kuritusta, kun olin lapsi ja perustelevat sitä vielä tänäkin päivänä, etenkin isä. Hänen mielestään nykyajan "kakarat" ja "pennut" ovat todella kurittomia ja tämä johtuu ns. vapaasta kasvatuksesta ja "kurittamisen puutteesta." Isä on hyvin auktoriteettinen ja on ilmeisesti edelleen sitä mieltä, ettei hän ole tehnyt mitään väärää.

Välillä, kun terapeutti kritisoi vanhempieni toimintaa, huomaan puolustelevani isääni ja äitiäni hänelle. Että heillä oli varmasti syynsä toimia niin kuin toimivat, olivathan molemmat 50-luvun ankaran kasvatuksen läpikäyneitä ja ilmeisesti jollain tavalla tottuneita fyysiseen väkivaltaan jo lapsuudessaan ja eihän sitä nyt voi
miksikään väkivallaksi kutsua, mitä meillä kotona tapahtui, sehän on ihan normaalia, että vähän kuritetaan, eikö niin? Eikö kaikkia lapsia tukisteta, uhkailla ja läpsitä välillä risulla kintuille?

 Myös tätini ja jo aikuinen serkkuni harrastivat kyseistä toimintaa. Ironista kylläkin, että minua, omaa serkkuaan viimeksi mainittu läpsi risulla, koska olin "kiusannut" hänen lapsiaan (ravistellut kimpustani, koska kiipeilivät väkisin selkääni) ja olin siinä tilanteessa korkeintaan 10-vuotias, mutta hän itse ei koskaan tietääkseni edes komentanut omia lapsiaan, jotka saivat kasvaa ilman niitä paljon puhuttuja  rajoja.

Joten ei kai siinä siis varsinaisesti mitään pahaa ole, eihän se ole ns. oikeaa väkivaltaa? Ja lapsiahan PITÄÄ kurittaa, ainakin joskus, eikö totta? Ei kai ole niin vaarallista jos lapsi vähän pelkää vanhempiaan, koska juuri pelkohan on se, mikä estää lasta käyttäytymästä "väärällä" tavalla?

Eikä isä sitäpaitsi koskaan lyönyt äitiä, ei edes uhkaillut (ainakaan tietääkseni). Muistan kylläkin joskus pienenä nähneeni unen, jossa isä teki äidille pahaa ja se oli todella ahdistava uni. Oliko taustalla siis alitajuinen pelko siitä, että isä EHKÄ tekisi pahaa myös äidille, koska kurittihan hän minuakin, heidän yhteistä
tytärtään?

Vanhempieni logiikan mukaan minä ansaitsin kurittamisen käyttäytymällä "tuhmasti" ja kiusaajien (sekä ala-asteen opettajan) mielestä ansaitsin tulla kiusatuksi, koska olin "ärsyttävä" ja "erilainen." Onko siis ihme sekään, että tunnen vielä tänäkin päivänä voimakasta syyllisyyttä siitä, millainen olen? Enhän koskaan voi
olla tarpeeksi hyvä enkä kelvata kenellekään ja minussa on varmasti oltava jotain vikaa, koska kaikki olivat kimpussani lapsista aikuisiin.

Minua inhosivat niin opettajat, kiusaajat kuin kiusaajien vanhemmatkin. Jollain tasolla tunnen myös, että jopa oma isäni inhosi minua jollain tapaa, ainakin silloin kun olin "tuhma."

Nyt kun miettii, niin varmasti olen ollut monellakin tapaa ärsyttävä lapsi, koska niin moni, sekä aikuinen että lapsi, inhosi minua avoimesti ollessani alakouluikäinen ja he myös näyttivät sen. Jopa oma serkkuni kohdisti minuun fyysistä väkivaltaa. Ja ollessani ihan pieni, isoveljeni tyttöystävä, teini-ikäinen, sanoi minulle suoraan jotenkin näin (ei taaskaan tarkkoja muistikuvia) että olen "ärsyttävä."

Niin moni ihminen todella inhosi minua, ilmeisen syvästi. Eivätkä he epäröineet näyttää sitä. Opettajat katsoivat sormien läpi kiusaamistani, samoin kiusaajien vanhemmat, vaikka kaikki varmasti tiesivät, mitä minulle tehtiin. Olin koko kylän yhteinen silmätikku, musta lammas, se "hullu" ja "erilainen" lapsi jota ilmeisesti
sai ihan aikuisten siunauksella kohdella eri tavalla kuin "normaaleja" lapsia.

Mitä tästä kaikesta ajattelen näin jälkikäteen? Aikuiset ovat hämmästyttävän julmia, kun on kyse lapsista. Etenkin kun on kyse heidän OMISTA lapsistaan, heidän pikku kultamussukoistaan, jotka eivät varmasti kiusaa ketään, eivätkä ainakaan ilman "hyvää syytä." Aikuiset ovat viime kädessä pahempia kuin lapset, he
peittelevät ja kieltävät, he antavat sanattomasti ymmärtää, eivätkä puutu epäkohtiin. Sallivat hiljaa kaiken pahan tapahtua selkänsä takana ja kaatavat vastuun pienten lasten niskoille, jotka eivät vielä osaa niin isoa vastuuta kantaa.

Muistan, kuinka pienenä pyysin suorasanaisesti apua kiusaamiseen erään luokkakaverini äidiltä, jonka koin luotettavaksi aikuiseksi. Hän vain sanoi: "Te lapset saatte itse selvittää riitanne keskenänne." Eli "heikomman osapuolen" kiusaaminen sai kaikessa rauhassa jatkua, koska aikuiset ummistivat silmänsä tietoisesti.

Siis oikeasti? Antaa vastuu tuollaisessa asiassa ala-asteikäisille lapsille? Jotka eivät moraaliltaan ole läheskään aikuisen tasolla, eivätkä välttämättä edes tajua tekevänsä väärin, koska yksikään aikuinen ei ole opettamassa heille, että toisten kiusaaminen on yksiselitteisesti väärin?

Voi vittu mitä aikuisia. He olivat ITSE kehittymättömän kakaran tasolla henkisesti, kun eivät suostuneet ottamaan vastuuta mistään. Halveksin heitä edelleen syvästi.

Ja tulen halveksimaan ikuisesti.